Ihana arki?
(UrSassa 18.8.2011)
Reppu keikkuen menevi. Se liikkuu edelläni ylös katua. Reppu on suuri, se on pienen pojan selässä. Lippis on suuri, pää pieni. Lipan alla oleva suu on innostuneessa virneessä. Vierellä kulkee kaksi samannäköistä pientä poikaa vaihtaen kuulumisia. Innostuksen kohde on ”tarvars” (suom. huom. Star wars, tai lähinnä kai lauantai-iltapäivän Clone wars). Jaettu ilo moninkertaistuu. Pojat ovat tuttuja, ekaluokkalaisia. Koulutiellä on toistasataa rappusta, mutta pienet jalat kapuavat kepeästi. Minä, maratoonari, jään jälkeen.
Kesä loppui kuin seinään. Samaan seinään päättyi vapaaherran elämä. Iltakukkumiset ovat ohi. Rauhallinen aamukahvi terassilla on muisto vain. Joku tuolla ylhäällä teki homman helpommaksi: keskiviikkoaamuna ensimmäisenä varsinaisena koulupäivänä ilmassa oli selvä syksyn tuoksu ja pitkähihainen oli tarpeen ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Silti ahdisti alistua neljän seinän sisälle. ”Ei. Me ei mennä ulos. Nyt tehdään töitä.”
Elokuu ja koulujen alkaminen herätti tutut kysymykset, mutta nyt tilanne oli vielä pelottavampi, koska koululaisia on kaksi. Kuinka arki sujuu, kun pitää koulun jälkeen viedä molempia urheiluharjoituksiin ja meidän vanhempien työ ja muut velvoitteet vaativat oman aikansa. Kuinka jaksamme, kun illat pimenevät ja voimat vähenevät? Mistä löytää ilo arkeen? Kysymykset ansaitsevat vastauksensa, koska valtaosa päivistämme on arkipäiviä.
Koska olen mies, uskon sopimuksiin. Kokoonnumme yhteisen pöydän ääreen ja sovimme asioista. Sopiminen sujuu yllättävän helposti. Kun pienelle ihmiselle antaa mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon, hän alkaa ajatella vastuullisemmin. Tässä pieni yhteenveto istuntomme tuloksista: koska kaikkien meidän on noustava ennen seitsemää, menemme kaikki ajoissa nukkumaan. Teemme isoja ruoka-annoksia, joista riittää evästä moneksi päiväksi. Perjantai on perheen siivouspäivä. Pojat siivoavat omat huoneensa, mutta niiden on oltava siistissä kunnossa nukkumaan mennessä. Läksyt hoidetaan heti, kun tullaan kotiin. Jokainen huolehtii omasta hygieniastaan. Maksimi konsolipeliaika on 1 tunti päivässä (huom! Koskee myös isiä). Joka päivä ei saa olla pullapäivä, koska ihminen on sitä se syö (koskee myös ja erityisesti isiä).
Vaikka elämme sopimusperheessä, sopimuksiin ei kannata hirttäytyä. Arki kaipaa pieniä kuorrutuksia, että se ei muutu puisevaksi. Perheen yhteinen leffailta tuo vaihtelua. Odotan myös innolla Daegun kisoja, että voimme rikkoa rutiinin nousemalla yhdessä aamutuimiin todistamaan huimaa suomalaismenestystä.
Lopuksi pieni tarina. Olipa kerran pieni punatukkainen tyttö. Hän ei ollut mikään tavallinen tyttö; hän nimittäin asui apinan ja hevosen kanssa isossa talossa, jota nimitti Huvikummuksi. Taidat jo tietää kenestä puhun? Muistatko tarinan, jossa Peppi meni kouluun opettelemaan kertomustauluja ynnä muuta merkillistä? Kyseessä ei ollut mielenhäiriö, vaan selkeä ajatus siitä, että jos ei koskaan mene kouluun (tai töihin), ei pääse koskaan viettämään lomaa.
Reppu keikkuen menevi. Se liikkuu edelläni ylös katua. Reppu on suuri, se on pienen pojan selässä. Lippis on suuri, pää pieni. Lipan alla oleva suu on innostuneessa virneessä. Vierellä kulkee kaksi samannäköistä pientä poikaa vaihtaen kuulumisia. Innostuksen kohde on ”tarvars” (suom. huom. Star wars, tai lähinnä kai lauantai-iltapäivän Clone wars). Jaettu ilo moninkertaistuu. Pojat ovat tuttuja, ekaluokkalaisia. Koulutiellä on toistasataa rappusta, mutta pienet jalat kapuavat kepeästi. Minä, maratoonari, jään jälkeen.
Kesä loppui kuin seinään. Samaan seinään päättyi vapaaherran elämä. Iltakukkumiset ovat ohi. Rauhallinen aamukahvi terassilla on muisto vain. Joku tuolla ylhäällä teki homman helpommaksi: keskiviikkoaamuna ensimmäisenä varsinaisena koulupäivänä ilmassa oli selvä syksyn tuoksu ja pitkähihainen oli tarpeen ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Silti ahdisti alistua neljän seinän sisälle. ”Ei. Me ei mennä ulos. Nyt tehdään töitä.”
Elokuu ja koulujen alkaminen herätti tutut kysymykset, mutta nyt tilanne oli vielä pelottavampi, koska koululaisia on kaksi. Kuinka arki sujuu, kun pitää koulun jälkeen viedä molempia urheiluharjoituksiin ja meidän vanhempien työ ja muut velvoitteet vaativat oman aikansa. Kuinka jaksamme, kun illat pimenevät ja voimat vähenevät? Mistä löytää ilo arkeen? Kysymykset ansaitsevat vastauksensa, koska valtaosa päivistämme on arkipäiviä.
Koska olen mies, uskon sopimuksiin. Kokoonnumme yhteisen pöydän ääreen ja sovimme asioista. Sopiminen sujuu yllättävän helposti. Kun pienelle ihmiselle antaa mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon, hän alkaa ajatella vastuullisemmin. Tässä pieni yhteenveto istuntomme tuloksista: koska kaikkien meidän on noustava ennen seitsemää, menemme kaikki ajoissa nukkumaan. Teemme isoja ruoka-annoksia, joista riittää evästä moneksi päiväksi. Perjantai on perheen siivouspäivä. Pojat siivoavat omat huoneensa, mutta niiden on oltava siistissä kunnossa nukkumaan mennessä. Läksyt hoidetaan heti, kun tullaan kotiin. Jokainen huolehtii omasta hygieniastaan. Maksimi konsolipeliaika on 1 tunti päivässä (huom! Koskee myös isiä). Joka päivä ei saa olla pullapäivä, koska ihminen on sitä se syö (koskee myös ja erityisesti isiä).
Vaikka elämme sopimusperheessä, sopimuksiin ei kannata hirttäytyä. Arki kaipaa pieniä kuorrutuksia, että se ei muutu puisevaksi. Perheen yhteinen leffailta tuo vaihtelua. Odotan myös innolla Daegun kisoja, että voimme rikkoa rutiinin nousemalla yhdessä aamutuimiin todistamaan huimaa suomalaismenestystä.
Lopuksi pieni tarina. Olipa kerran pieni punatukkainen tyttö. Hän ei ollut mikään tavallinen tyttö; hän nimittäin asui apinan ja hevosen kanssa isossa talossa, jota nimitti Huvikummuksi. Taidat jo tietää kenestä puhun? Muistatko tarinan, jossa Peppi meni kouluun opettelemaan kertomustauluja ynnä muuta merkillistä? Kyseessä ei ollut mielenhäiriö, vaan selkeä ajatus siitä, että jos ei koskaan mene kouluun (tai töihin), ei pääse koskaan viettämään lomaa.
Kommentit