Up!
(Julkaistu Urjalan Sanomissa 19.11.2009)
”Mä en oo isi koskaan nähnyt sun itkevän”, totesi 8-vuotias poikani minulle ihmetystä äänessään astellessamme ulos elokuvateatterista. Se oli varmaankin totta, en itsekään muista itkeneeni pitkään aikaan. En kerta kaikkiaan osaa. Elämä puksuttaa eteenpäin kuin VR:n vanha juna. Kolkutus ja ohivilisevä maisema vaivuttavat matkustajan iankaikkiseen uneen ennen kuin on 40 mittarissa, siis ikävuosia. Nahka tulee niin paksuksi, ettei terävinkään neula puhkaise sen pintaa. Siksi onkin käsittämätöntä, että huomaa herkistyvänsä lastenelokuvassa. Voi pojat, että se teki hyvää!
Up-elokuva antoi minulle kultaakin kalliimman muistutuksen siitä, että elämä ja onni koostuu lopulta tavattoman pienistä palasista. Yhden menettäminen suistaa koko korttitalon. Varsinkin jos se yksi on oma puoliso, jonka kanssa on suunnitellut koko matkan.
Vaikka olen vasta varhaiskeski-ikäinen, olen omasta mielestäni kokenut jo kaiken mahdollisen. Olen saanut kodin, hyvän työpaikan ja ihanan perheen. Huomaan ajattelevani, että minulla ei ole kauheasti suuria elämyksiä ja asioita odotettavissa. Olen siirtynyt elämään elämääni lasteni kautta. Odotan pelonsekaisin tuntein lasteni elämän seuraavia virstanpylväitä, kouluunmenoa, ensimmäistä ihastumista ja murrosiän vaikeita taisteluita. Elämä on jotenkin siirtynyt itseni ulkopuolelle. Seuraan sitä kuin akvaariokalaa.
Muistatko sen James Stewartin tähdittämän Ihmeellinen on elämä-elokuvan? Sen, joka tulee aina joulun alla. Siinähän ikäiseni mies suunnittelee henkensä riistämistä, koska on omasta mielestään suistanut muiden elämän perikatoon. Hän saa omalta suojelusenkeliltään tilaisuuden nähdä, millaista lähiyhteisön elämä olisi ilman häntä itseään. Vaikka emme ehkä saa siihen tilaisuutta, on se ajatusleikkinä arvokas.
Hiukset harvenevat, keskivartalo kehittyy ja ajatukset juoksevat päivä päivältä hitaammin. En siis koskaan tule näyttämään nuorelta Gary Grantilta, enkä pääse yhtä huimiin seikkailuihin kuin James Bond, mutta olen joka tapauksessa oman elämäni sankari, ellen sanoisi supersankari. Siispä olen yrittänyt omaksua uuden elämänasenteen. Tunnen kuinka sydämeni pumppaa uutta verta suoniini. Otan jokaisen askeleeni kuin se olisi ensimmäiseni. Näen uusin silmin jokaisen kohtaamisen, hilpeät hymyt ja murheen nyyhkähdykset. Mietin, haaveilen, unelmoin ja herkistyn. Jokainen päivä on ainutkertainen seikkailu. Matkamies on noussut junasta.
”Mä en oo isi koskaan nähnyt sun itkevän”, totesi 8-vuotias poikani minulle ihmetystä äänessään astellessamme ulos elokuvateatterista. Se oli varmaankin totta, en itsekään muista itkeneeni pitkään aikaan. En kerta kaikkiaan osaa. Elämä puksuttaa eteenpäin kuin VR:n vanha juna. Kolkutus ja ohivilisevä maisema vaivuttavat matkustajan iankaikkiseen uneen ennen kuin on 40 mittarissa, siis ikävuosia. Nahka tulee niin paksuksi, ettei terävinkään neula puhkaise sen pintaa. Siksi onkin käsittämätöntä, että huomaa herkistyvänsä lastenelokuvassa. Voi pojat, että se teki hyvää!
Up-elokuva antoi minulle kultaakin kalliimman muistutuksen siitä, että elämä ja onni koostuu lopulta tavattoman pienistä palasista. Yhden menettäminen suistaa koko korttitalon. Varsinkin jos se yksi on oma puoliso, jonka kanssa on suunnitellut koko matkan.
Vaikka olen vasta varhaiskeski-ikäinen, olen omasta mielestäni kokenut jo kaiken mahdollisen. Olen saanut kodin, hyvän työpaikan ja ihanan perheen. Huomaan ajattelevani, että minulla ei ole kauheasti suuria elämyksiä ja asioita odotettavissa. Olen siirtynyt elämään elämääni lasteni kautta. Odotan pelonsekaisin tuntein lasteni elämän seuraavia virstanpylväitä, kouluunmenoa, ensimmäistä ihastumista ja murrosiän vaikeita taisteluita. Elämä on jotenkin siirtynyt itseni ulkopuolelle. Seuraan sitä kuin akvaariokalaa.
Muistatko sen James Stewartin tähdittämän Ihmeellinen on elämä-elokuvan? Sen, joka tulee aina joulun alla. Siinähän ikäiseni mies suunnittelee henkensä riistämistä, koska on omasta mielestään suistanut muiden elämän perikatoon. Hän saa omalta suojelusenkeliltään tilaisuuden nähdä, millaista lähiyhteisön elämä olisi ilman häntä itseään. Vaikka emme ehkä saa siihen tilaisuutta, on se ajatusleikkinä arvokas.
Hiukset harvenevat, keskivartalo kehittyy ja ajatukset juoksevat päivä päivältä hitaammin. En siis koskaan tule näyttämään nuorelta Gary Grantilta, enkä pääse yhtä huimiin seikkailuihin kuin James Bond, mutta olen joka tapauksessa oman elämäni sankari, ellen sanoisi supersankari. Siispä olen yrittänyt omaksua uuden elämänasenteen. Tunnen kuinka sydämeni pumppaa uutta verta suoniini. Otan jokaisen askeleeni kuin se olisi ensimmäiseni. Näen uusin silmin jokaisen kohtaamisen, hilpeät hymyt ja murheen nyyhkähdykset. Mietin, haaveilen, unelmoin ja herkistyn. Jokainen päivä on ainutkertainen seikkailu. Matkamies on noussut junasta.
Kommentit