Konsensus
Ennen vanhaan politiikan perinteenä Suomessa oli niin sanottu konsensus. Se tarkoitti sitä, että niin kauan neuvoteltiin, kunnes kaikki olivat jokseenkin samaa mieltä. Tämä tarkoitti sitä, että neuvottelut venyivät ja vanuivat ja lopulta aikaansaatu loppulausunto oli niin mutkikas, ettei Erkkikään saanut siitä selvää. Hyvä puoli tässä kuitenkin oli se, että kaikkia kuunneltiin, kaikille annettiin arvo.
Konsensus oli erityisesti SDP:n harjoittaman politiikan kivijalka. Nykyisen porvarihallituksen aikana konsensus on heitetty näyttävästi romukoppaan. Päätöksiä tehdään hallituksessa suljettujen ovien takana eikä asioille haeta laajaa hyväksyntää, vaan ne runnotaan eduskunnassa läpi puoluekuriin nojaten.
Suomalaisen demokratian heikkoutta kuvaa hyvin se, että mitkään hallituksen ulkopuoliset voimat eivät ole kyenneet horjuttamaan tätä runnomispolitiikkaa. Oppositio on kriisissä eikä saa loveakaan aikaan hallitusrintamaan, vaikka hallituksen rivit ovat levällään yksittäisten ministerien antaessa idioottimaisia lausuntoja ja vihreiden vetäessä omaa linjaa hallituksen sisällä. Toinen heikkouden merkki on se, että suuria rakenteellisia ei tehdä silloin, kun niiden tekemiseen olisi parhaat edellytykset. Ikäviä päätöksiä siirretään sellaiseen ajankohtaan, jolloin niistä on mahdollisimman vähän haittaa istuvan hallituksen jatkolle.
Ilmapiirin muutos tapahtui vasta, kun pääministeri haki viisasten kiven Rukan hangilta. Mitä Vanhanen ajatteli antaessaan ymmärtää, että ajatus eläkeiän nostamisesta oli hänen oma kuningasajatuksensa? Halusiko hän kenties osoittaa olevansa suuri johtaja? Oli miten oli, hänen lausuntonsa sai vallankumouksen punaisen lipun nousemaan Hakaniemen torin reunaan. Vanhat SAK:laiset voimat osoittivat, että vielä henki pihisee. Alettiin jopa puhua yleislakosta, aseesta, joka piti olla haudattuna samaan paikkaan plutoniumjätteiden kanssa.
Porvarihallituksen runnomispolitiikka on kieltämättä tuonut uutta väriä politiikkaan, mutta henkilökohtaisesti kaipaan sitä vanhaa konsensusta. Nykyisinä kriisiaikoina olisi suuri tarve viimein nousta samaan laivaan ja pistää Suomi-neito matkaan kohti valoisampaa tulevaisuutta. Tämä ei onnistu, ellei hallitus tule märssykorista alas.
Konsensus oli erityisesti SDP:n harjoittaman politiikan kivijalka. Nykyisen porvarihallituksen aikana konsensus on heitetty näyttävästi romukoppaan. Päätöksiä tehdään hallituksessa suljettujen ovien takana eikä asioille haeta laajaa hyväksyntää, vaan ne runnotaan eduskunnassa läpi puoluekuriin nojaten.
Suomalaisen demokratian heikkoutta kuvaa hyvin se, että mitkään hallituksen ulkopuoliset voimat eivät ole kyenneet horjuttamaan tätä runnomispolitiikkaa. Oppositio on kriisissä eikä saa loveakaan aikaan hallitusrintamaan, vaikka hallituksen rivit ovat levällään yksittäisten ministerien antaessa idioottimaisia lausuntoja ja vihreiden vetäessä omaa linjaa hallituksen sisällä. Toinen heikkouden merkki on se, että suuria rakenteellisia ei tehdä silloin, kun niiden tekemiseen olisi parhaat edellytykset. Ikäviä päätöksiä siirretään sellaiseen ajankohtaan, jolloin niistä on mahdollisimman vähän haittaa istuvan hallituksen jatkolle.
Ilmapiirin muutos tapahtui vasta, kun pääministeri haki viisasten kiven Rukan hangilta. Mitä Vanhanen ajatteli antaessaan ymmärtää, että ajatus eläkeiän nostamisesta oli hänen oma kuningasajatuksensa? Halusiko hän kenties osoittaa olevansa suuri johtaja? Oli miten oli, hänen lausuntonsa sai vallankumouksen punaisen lipun nousemaan Hakaniemen torin reunaan. Vanhat SAK:laiset voimat osoittivat, että vielä henki pihisee. Alettiin jopa puhua yleislakosta, aseesta, joka piti olla haudattuna samaan paikkaan plutoniumjätteiden kanssa.
Porvarihallituksen runnomispolitiikka on kieltämättä tuonut uutta väriä politiikkaan, mutta henkilökohtaisesti kaipaan sitä vanhaa konsensusta. Nykyisinä kriisiaikoina olisi suuri tarve viimein nousta samaan laivaan ja pistää Suomi-neito matkaan kohti valoisampaa tulevaisuutta. Tämä ei onnistu, ellei hallitus tule märssykorista alas.
Kommentit