Mysteeri
Harrastan pitkän matkan juoksua. Tai hölköttelyä. Juoksuksi menoa voi kuulemma kutsua, jos kilometriaika on lähempänä neljää kuin viittä minuuttia. Olen harrastanut pitkän matkan lajeja jo parikymmentä vuotta ja saavuttanut hyvän peruskunnon. Tiedän siis myös sen, miten tavattoman vaikeaa hyvää kuntoa on enää nostaa. Jokaisen sekunnin eteen joutuu tekemään paljon töitä. Siksi arvostankin suuresti kansallisen tason urheilijoita; he ovat uhranneet paljon aikaa ja vaivaa lahjojensa kehittämiseen.
Nykynuorison kunnosta puhutaan paljon. Teini-ikäisiä haukutaan ylipainoisiksi ja kaiken kaikkiaan elämäntavoiltaan surkeiksi olioiksi, jotka sairastuvat kroonisiin elintasosairauksiin varhaisessa aikuisiässä. Tämän estämiseksi on aika vähän tehtävissä. Kouluissa on lisätty terveystiedon opetusta ja asiasta puhutaan, mutta se ei vaikuta mihinkään, koska vanhemmat eivät tue terveellisempien elintapojen omaksumista.
Kuulun siihen sukupolveen (35-40-vuotiaat), joka ei vielä luuhannut kotona katsomasta TV:tä tai monitoria. Vapaa-aika vietettiin ulkona pelaamassa ja liikkumassa, ja usein vapaaehtoisissa höntsyporukoissa. Voin siis sanoa imeneeni äidinmaidossa kiinnostuksen siihen, miten kauas mopolla (omalla kropallani) pääsee ja millaisia asioita voin lahjoillani saavuttaa. Olen edelleen sillä tiellä.
Elämän yksi tarkoitus on päästä jonkinlaiseen käsitykseen siitä, kuka minä olen. Tähän suureen kysymykseen sisältyy kaksi ulottuvuutta: fysiologinen ja henkinen. On tärkeää kysyä itseltä, miksi olen sen näköinen kuin olen. Yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää, on miettiä, miksi toimin ja ajattelen niin kuin teen.
Vanhemmiten ihminen alkaa toteuttaa rutiinia. Päivä seuraa toistaan kaavamaisesti. Osittain niin tapahtuu, koska tätä kautta työn ym. tekeminen helpottuu. Osittain siksi, että emme näe toimintaamme ulkopuolelta. Opettajan työssä rutiineihin ja kaavoihin kangistuminen on tavattoman helppoa, koska työ sinällään ei muutu. Valitettava puoli tässä kaikessa on se, että kun ei tapahdu muutoksia, ei tapahdu kehitystä.
Jos haluamme kokeilla fyysisiä tai henkisiä kykyjämme, meidän on tehtävä erilaisia kokeita itsellämme. Mitä tapahtuu fyysiselle kunnolleni, kun teen tasavauhtisen harjoituksen sijaan teen vetoja. Mitä seuraa, kun en enää puhukkaan kaikesta Suomen näkökulmasta vaan yritän katsoa asioita maailmankansalaisen näkövinkkelistä. Kokemus voi olla avartava, työ tai harjoittelu alkaa oikeasti tuntua tehokkaammalta tai oikeammalta. Kyse ei enää olekkaan normaalin rutiinin toteuttamista vaan tavoitteena on oikeasti saada jotakin uutta aikaan.
Tässäkin asiassa saattaa tulla vastaan sama tuttu vanhemmuusongelma. Lapset apinoivat vanhempiaan lähes kaikessa, vaikka silmätysten toista väittävät. Jos vanhemmat eivät näe vaivaa kuntonsa tai oman itsensä tutkiskeluun, asia ei avaudu lapsille. Kiire on hyvä veruke. Sillä voi perustella vaikka mitä. Mutta entä sitten, kun kiire jossain vaiheessa loppuu. Kuinka valmiit me silloin olemme kohtaamaan taakse jättämämme kysymykset?
Ensimmäinen askel lähtee liikkeelle pysähtymisestä. Mitä olen tekemässä, minne olen menossa ja miksi? Näenkö asiat ympärilläni vai kuvittelenko vain näkeväni? Mikä on minulle tärkeää juuri nyt?
Pienillä lapsilla on Ymmärrys elämästä. Heille Elämä ON Suuri Seikkailu. Vaihdan osio ja apinoinkin heitä: missä on Indiana Jones-hattuni, Aarteet odottavat.
Nykynuorison kunnosta puhutaan paljon. Teini-ikäisiä haukutaan ylipainoisiksi ja kaiken kaikkiaan elämäntavoiltaan surkeiksi olioiksi, jotka sairastuvat kroonisiin elintasosairauksiin varhaisessa aikuisiässä. Tämän estämiseksi on aika vähän tehtävissä. Kouluissa on lisätty terveystiedon opetusta ja asiasta puhutaan, mutta se ei vaikuta mihinkään, koska vanhemmat eivät tue terveellisempien elintapojen omaksumista.
Kuulun siihen sukupolveen (35-40-vuotiaat), joka ei vielä luuhannut kotona katsomasta TV:tä tai monitoria. Vapaa-aika vietettiin ulkona pelaamassa ja liikkumassa, ja usein vapaaehtoisissa höntsyporukoissa. Voin siis sanoa imeneeni äidinmaidossa kiinnostuksen siihen, miten kauas mopolla (omalla kropallani) pääsee ja millaisia asioita voin lahjoillani saavuttaa. Olen edelleen sillä tiellä.
Elämän yksi tarkoitus on päästä jonkinlaiseen käsitykseen siitä, kuka minä olen. Tähän suureen kysymykseen sisältyy kaksi ulottuvuutta: fysiologinen ja henkinen. On tärkeää kysyä itseltä, miksi olen sen näköinen kuin olen. Yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää, on miettiä, miksi toimin ja ajattelen niin kuin teen.
Vanhemmiten ihminen alkaa toteuttaa rutiinia. Päivä seuraa toistaan kaavamaisesti. Osittain niin tapahtuu, koska tätä kautta työn ym. tekeminen helpottuu. Osittain siksi, että emme näe toimintaamme ulkopuolelta. Opettajan työssä rutiineihin ja kaavoihin kangistuminen on tavattoman helppoa, koska työ sinällään ei muutu. Valitettava puoli tässä kaikessa on se, että kun ei tapahdu muutoksia, ei tapahdu kehitystä.
Jos haluamme kokeilla fyysisiä tai henkisiä kykyjämme, meidän on tehtävä erilaisia kokeita itsellämme. Mitä tapahtuu fyysiselle kunnolleni, kun teen tasavauhtisen harjoituksen sijaan teen vetoja. Mitä seuraa, kun en enää puhukkaan kaikesta Suomen näkökulmasta vaan yritän katsoa asioita maailmankansalaisen näkövinkkelistä. Kokemus voi olla avartava, työ tai harjoittelu alkaa oikeasti tuntua tehokkaammalta tai oikeammalta. Kyse ei enää olekkaan normaalin rutiinin toteuttamista vaan tavoitteena on oikeasti saada jotakin uutta aikaan.
Tässäkin asiassa saattaa tulla vastaan sama tuttu vanhemmuusongelma. Lapset apinoivat vanhempiaan lähes kaikessa, vaikka silmätysten toista väittävät. Jos vanhemmat eivät näe vaivaa kuntonsa tai oman itsensä tutkiskeluun, asia ei avaudu lapsille. Kiire on hyvä veruke. Sillä voi perustella vaikka mitä. Mutta entä sitten, kun kiire jossain vaiheessa loppuu. Kuinka valmiit me silloin olemme kohtaamaan taakse jättämämme kysymykset?
Ensimmäinen askel lähtee liikkeelle pysähtymisestä. Mitä olen tekemässä, minne olen menossa ja miksi? Näenkö asiat ympärilläni vai kuvittelenko vain näkeväni? Mikä on minulle tärkeää juuri nyt?
Pienillä lapsilla on Ymmärrys elämästä. Heille Elämä ON Suuri Seikkailu. Vaihdan osio ja apinoinkin heitä: missä on Indiana Jones-hattuni, Aarteet odottavat.
Kommentit