Loman tarpeessa
Ohi on, valitettavasti. Kahdeksan viikkoa riitti juuri ja juuri. Vastapainoksi olen joutunut kuuntelemaan ihmisten vihaisia valituksia siitä, kuinka jollakin voi olla niin pitkä loma. Ikäänkuin minun pitäisi opettajana tehdä ainakin vapaaehtoistyötä lomani korvaukseksi.
Olen yrittänyt suhtautua tylyihin kommentteihin ymmärtäväisesti ja miettinyt syitä näin voimakkaaseen reaktioon. Tiedän paljon ihmisiä, joilla "ei ole varaa" viettää lomaa kuin muutama päivä, jos sitäkään. Monet näistä ovat ikäisiäni ihmisiä, joilla on perhettä. Oireellista kyllä, näissä perheissä lapset kutsuvat työhönsä keskittyvää vanhempaansa etunimellä, vaikka toinen on "isä" tai "äiti". Mietin vain, onko uhraus todella sen arvoinen.
Me pullamössösukupolven varhaiskeski-ikäiset olemme saaneet kuulla tiukkaa tekstiä siitä, kuinka saamme olla kiitollisia sota-ajan sukupolvelle itsenäisestä isänmaasta ja sodan jälkeiselle sukupolvelle heidän tekemästään työstä hyvinvointivaltio-Suomen rakentamisessa. Tottahan se on, paljon ois lapsella aihetta kiittää, kuten laulussa lauletaan. Väitän kuitenkin, että oman osansa tekevät oman sukupolveni ihmisetkin. "Uhraus" vain on luonteeltaan toisenlainen.
Sodan jälkeen yhteiskuntaamme kantaneet ovat joutuneet venymään fyysisen suorituskykynsä äärirajoille tehdäkseen kaiken vaaditun. Me pullamössöt joudumme sietämään kovan henkisen painolastin tämän ajan muuttuneen työelämän puristuksessa. Ennen vanhaan työmies saattoi ainakin luottaa siihen, että hyvin tehty työ palkitaan. Nykyään se ei enää riitä. Paineita tulee monesta suunnasta ja pää on kovilla. Vaakakupissa on työ ja perhe. Tekee kumman valinnan tahansa, joku on tyytymätön. Tasapainoilu on vaikeaa, vaikka olisi siunattu kahden kuukauden lomalla. Olisiko sittenkin ollut helpompi syntyä suurten ikäluokkien joukkoon?
Olen yrittänyt suhtautua tylyihin kommentteihin ymmärtäväisesti ja miettinyt syitä näin voimakkaaseen reaktioon. Tiedän paljon ihmisiä, joilla "ei ole varaa" viettää lomaa kuin muutama päivä, jos sitäkään. Monet näistä ovat ikäisiäni ihmisiä, joilla on perhettä. Oireellista kyllä, näissä perheissä lapset kutsuvat työhönsä keskittyvää vanhempaansa etunimellä, vaikka toinen on "isä" tai "äiti". Mietin vain, onko uhraus todella sen arvoinen.
Me pullamössösukupolven varhaiskeski-ikäiset olemme saaneet kuulla tiukkaa tekstiä siitä, kuinka saamme olla kiitollisia sota-ajan sukupolvelle itsenäisestä isänmaasta ja sodan jälkeiselle sukupolvelle heidän tekemästään työstä hyvinvointivaltio-Suomen rakentamisessa. Tottahan se on, paljon ois lapsella aihetta kiittää, kuten laulussa lauletaan. Väitän kuitenkin, että oman osansa tekevät oman sukupolveni ihmisetkin. "Uhraus" vain on luonteeltaan toisenlainen.
Sodan jälkeen yhteiskuntaamme kantaneet ovat joutuneet venymään fyysisen suorituskykynsä äärirajoille tehdäkseen kaiken vaaditun. Me pullamössöt joudumme sietämään kovan henkisen painolastin tämän ajan muuttuneen työelämän puristuksessa. Ennen vanhaan työmies saattoi ainakin luottaa siihen, että hyvin tehty työ palkitaan. Nykyään se ei enää riitä. Paineita tulee monesta suunnasta ja pää on kovilla. Vaakakupissa on työ ja perhe. Tekee kumman valinnan tahansa, joku on tyytymätön. Tasapainoilu on vaikeaa, vaikka olisi siunattu kahden kuukauden lomalla. Olisiko sittenkin ollut helpompi syntyä suurten ikäluokkien joukkoon?
Kommentit