Auringonlaskun ala

Keskustelu lehtien palstoilla ja muualla mediassa, kuppiloissa ja kauppahalleissa jatkuu, ja etääntyy todellisuudesta. Oikeasti peli on pelattu, eikä uusia jakoja tehdä.  Nyt on kysymys siitä, miten kauas mopolla pääsee. Pisatappio pelin jatkoajalla oli vasta alkua. Tappiota ei voida selittää tai korjata selittämällä, että ”meillä oli huono päivä, muilla hyvä”. Kyse on rakenteellisesta ongelma ja tiedätkö mitä? Ongelma syvenee, koska ratkaisua ei ole.

On jokseenkin hedelmätöntä puida sitä, mikä on tilanne nyt. Siis, mikä koulussa, nuorissa ja meissä opettajissa mättää. Kaikki on jo sanottu, kuten se, että ”laadukkaasta opettajakoulutuksesta on pidettävä kiinni” ja että ”valinnaisuutta ei voida määrättömiin lisätä, koska lukion yleissivistävä luonne kärsii.” Lähes kaikki allekirjoittavat nämä väitteet. Silti niiden oikeiksi todettujen paalujen eli taitavien opettajien ja pakon varaan ei tulevaisuuden koulua rakenneta.

Koulun perustehtävä on se, että nuoret oppisivat erilaisia taitoja. Pisa ei kerro koko totuutta, mutta viittaa oikeaan suuntaan: nuoret eivät osaa yhtä paljon kuin kymmenen vuotta sitten. Oppimisen ongelmia ei ratkaista, koska niitä ei voida ratkaista. Opetuksen järjestäjillä eli kunnilla ei ole rahaa. Kymmenen vuoden päästä rahaa on vielä vähemmän. Koulumaailmassa on pakko totutella kasvaviin ryhmiin, väheneviin resursseihin, etäopetuksen määrän lisääntymiseen, oppimisen pinnallistumiseen ja kasvatuksellisten ongelmien määrän lisääntymiseen ja siihen, että opetustilan seinien sisällä on rauhattomampaa ja entistä useampi opettaja joutuu toteamaan, että auktoriteetti ei enää riitä.

Ryhmäkoot tulevat kasvamaan. Kolmenkymmenen lukiolaisen ryhmän opettaminen onnistuu, vaikka takarivi todennäköisesti tippuukin. Kolmenkymmenen yläkoululaisen opettaminen on käytännössä mahdotonta. Sellaisen ryhmän opettamisessa rima olisi maan rajassa. Kotiinpalaava ope toteaisi väsyneenä, mutta tyytyväisenä puolisolleen: ”Kukaan ei tänäänkään kuollut.” Oppiminen olisi toissijaista. Kokemuksesta tiedän, että yksi hoitamaton ADHD kykenee tehokkaasti tuhoamaan kahdenkymmenenviiden oppilaan ryhmän työskentelyn. Diagnoosin ja lääkityksen saaminen kohdalleen voi esimerkiksi jäädä kiinni siitä, että vanhemmat eivät anna suostumustaan tutkimuksiin, koska ”emme halua, että Joonaksesta tulee silmätikku” (näin on käynyt, näin käy). Samalla selityksellä vanhemmat torpedoivat opettajien kainon pyynnön Joonaksen siirtämisestä erityisopetukseen (näin käy vielä useammin).

Tieto- ja viestintätekniikan (TVT) lisääminen kouluihin on tietyssä mielessä hyvä ratkaisu. TVT-taitoja tarvitaan työelämässä. Ja myönnettävä on, että tietokoneet rauhoittavat luokan työskentelyä. Opettaja voi kaikessa rauhassa puhua mottitaktiikasta ja oppilaat pelata. TVT:n tuomisella opetussuunnitelmiin on toisenlaisiakin motiiveja. Koneilla saadaan aikaan kustannussäästöjä. Atk-tukihenkilöitä tarvitaan lisää, mutta muut palkkakulut pienenevät. Ikävämpi juttu on, että kone ei kykene pistämään ruotuun takapenkillä istuneita Joonasta ja Petteriä. Imperfekti siksi, että he eivät enää istu, vaan ovat toistensa kurkussa kiinni.

Julkisesti rahoitetun koululaitoksen ajaessa karille maahan perustetaan entistä enemmän yksityisrahoitteisia kouluja. Näitä ei synny pikkukaupunkeihin, eli tämäkin kehityslinja tulee lisäämään pienten kuntien perusongelmaa, nuorten lapsiperheiden poismuuttoa. Jakaudumme väistämättä kahteen kerrokseen: hyvin toimeentuleviin, joiden jälkipolvilla on mahdollisuus kouluttautua laadukkaasti, ja köyhiin, jotka joutuvat tyytymään toisenlaiseen tulevaisuuden kuvaan. Verovaroilla rahoitettu koulu on ollut tasa-arvoisen suomalaisen yhteiskunnan kivijalka, mutta ei ole enää sitä tulevaisuudessa.

Onko maalaamani kuva liian pessimistinen? Onko nykyisiin ongelmiin olemassa toisenlaisia ratkaisuja, joita minä en kykene näkemään? Historia tarjoaa esimerkin siitä, että pienemmällä rahamäärällä on saatu aikaan oppimista. Vanhempani ovat kertoneet 1950- ja 1960-luvun koulusta. Kuvauksissa opettajat ovat aina isoja. Ja sormien murtumat hämmästyttävän yleisiä. Tänä päivänä nuoret ovat kuitenkin hämmästyttävän tietoisia oikeuksistaan. Muistelepa vain, mitä tapahtui erityisopettaja-Antille. Eli se siitä kutsumusammatista.