Haiseeko täällä kärtsähtänyt käämi?

(Julkaistu UrSassa 16.5.2012)

Komennan metelöiviä muksuja. Desibelitaso laskee puoleen. Suhistan etusormeeni. Turhaan. Käsken kovempaa vaikenemaan. Pulina katoaa ja aloitan: ”Toisen maailmansodan jälkeen Eurooppa oli raunioina ja ihmiset pelkäsivät sodan kauhujen palaavan…” Pulina alkaa uudelleen. Huokaisen syvään. Tekee mieli lähteä saman tien kävelemään ulos. Painua autoon ja huristaa pois. Tai sitten paeta koulun kellariin Sepon salille säkkiä paukuttamaan. Pirskatti! Sisu ei anna periksi. Räjähdän. Hermot eivät kestä, mutta jalkapallokentän laidalla koulittu ääni kestää kuin Kollaa. Kahden minuutin huutamisen jälkeen luokkaan on levinnyt haudanhiljaisuus. Sitten huomaan joidenkin kasvoilla hymyn. Voi…! Varmaan hauska näky seurata keski-ikäisen ukon naaman värin vaihtumista.

Opettajan työ on eräänlaista maanviljelyä. Siemenet kylvetään ja yritetään saada ne tuottamaan mahdollisimman hyvää hedelmää. Satokausi on yhden jakson mittainen. Lukiossa sadonkorjuu ajoittuu jakson loppuun, jolloin on koeviikko. Yläkoulussa jakson aikana voi olla useita kokeita, mutta sen päätyttyä annetaan arvosanat. Vaikka opetus huristaa eteenpäin kuin juna Kari Tapion laulussa, junan vauhti kiihtyy, mitä pidemmälle lukuvuosi etenee. Tässä vaiheessa lukuvuotta vedetään kurvit suoraksi. Opettajilla, ainakin tällä, on karvanlähtöaika. Työtä tehdään yötä päivää, koska suvivirren soidessa kaiken pitää olla valmiina. Pahaksi onneksi oppilaiden biologinen kello tikittää eri tahtiin. Voimat, joillakin ne vähäiset, on kulutettu ja pää on jo siirtynyt kesälaitumelle. Syntyy siis ristiriita opettajan kovien vaatimusten ja oppilaiden vähäisen vastaanoton välillä. Kun kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, yhteistä tahtotilaa ei oikein löydy. Suomeksi sanottuna käämienpalaminen on lähellä.

Tilastollisesti käämini palavat noin kerran viikossa. Elo-syyslukukaudella palamislämpö on varsin korkea, toukokuussa totaalinen oikosulku voi ”asiakkaiden” näkökulmasta pälähtää päälle pienimmästäkin. Syyt ovat silti samat: jupina, kitinä, napina ja supina. Huutamisella on tehoa sen yhden tunnin ajan, jos silloinkaan. Seuraavasta tunnista ei pysty sanomaan mitään. Käämikohtauksen jälkeen oma olo on surkea. Tunnen itseni maailman surkeimmaksi ihmiseksi, varsinaiseksi maan matoseksi. Kiroan ammatinvalintaani: ”Kohta kolmekymmentä vuotta koulun penkillä. Pitäisikö tehdä välillä oikeita töitä jne.”.

Huutamiselle on kuitenkin vaihtoehtoja. Lonkalta ammuttu kysymys: ”Pekka! Kuka olikaan Suomen Eurooppa-ministeri?” Tai yleisöä kosiskeleva: ”Mitäs mieltä olitte Vehasen esityksestä viime pelissä?”. Toisinaan huomio on vangittu hetkeksi, toisinaan ei. Ja joskus hermo on jo valmiiksi niin kireällä, että sitä vain huutaa. Toisaalta olen ajatellut niinkin, että parempi purkaa kiukku varsinaiseen kohteeseen kuin jonkun viattoman, kuten omien lasten, niskaan.  

Oppitunnin pitäminen on haastavaa hommaa. Miten saada teini-ikäisen huomio keskittymään oikeaan asiaan 75 minuutin ajan? Miten opettaa niin, että jokainen oppii edes jotakin? Jos tunnin aiheena on vaikka suomalainen sosiaaliturva, mikä on sellainen pointti, että teinarikin voi kokea aiheen tärkeäksi? Mistä lähteä purkamaan asiaa, kun tunnin aiheena on Afrikan siirtomaiden itsenäistyminen ja lähtöoletus on, että kukaan ei muista yhtään mitään mistään siirtomaista? Kokemus antaa konsteja, mutta liiasta rutiinista voi olla jopa haittaa. En koskaan pidä kahta samanlaista tuntia, vaikka opettaisin samaa aihetta. En halua nauhoittaa puheitani ja soittaa niitä. Haluan aistia ajatuksia, elää hetkessä.  

Moni kadehtii opettajien lomia. Ja onhan se totta, että 9 viikon kesäloma on ylellisyyttä. Yllättävän nopeasti se kuitenkin kuluu. Työ on niin intensiivistä, että itse koen olevani töissä lähes koko ajan: etsin materiaalia, mietin ratkaisuja oppilaiden ongelmiin, mietin elämää suurempia asioita, jotta osaisin tarjota niitä oppilaille. Elän opettajuutta joka solullani. Se on rasittavaa. Pelkkään kierrosten laskemiseen kuluu 2-3 viikkoa. Elokuun ensimmäisinä päivinä käynnistän moottorin uudelleen. Pitää olla valmis valmis, kun on taas aika astua oppilaiden eteen. Uusitut käämit, uudet ideat ja moottoriturpa valmis ottamaan niskapersuotteen kaiken maailman asioista. Kun vain jaksaisi sinne asti.