Onni onnettomuudesta
Koska elämä on ainutkertaista, olen rohkaistunut kokeilemaan uusia asioita. Ystäväni Pekka innosti minut aloittamaan rullaluistelun. Hän sanoi rullaluistelun olevan paitsi mahtava harrastus, niin myös iso apu selkävaivoihin. Perinpohjainen kuin on, Pekka antoi selkeät ohjeet niin luistinten hankintaan kuin myös itse harrastuksen aloittamiseen.
Pian koitti se päivä, jolloin sain sujauttaa iskemättömät ”rullikset” jalkaani. Kaupassa timmit luistimet suorastaan pyörivät jaloissani ja suojavarusteet tuntuivat kerrassaan epämukavilta. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa kesälaitumelle päästetyksi varsaksi. Kesti hyvän tovin ennen kuin pääsin jyvälle touhusta. Kuten suurin piirtein kaikessa liikunnassa, tärkeintä on tyyli. Luistellessani yritin mallata Torgny Mogrenin hiihtotekniikkaa: pitkiä, syvältä lähteviä potkuja ja käsien rytmikästä heiluttamista. Ajatukseni Torgnysta häipyivät, kun kaksi kertaa ikäiseni mies sujahti ohitseni kädet rennosti selän takana, pelkät shortsit jalassa.
Jäin huokaisemaan puiston penkille. Aurinko porotti ja olotila tuntui kerrassaan autereiselta. Erilaisia kestävyyslajeja harrastaneena tiesin, että aloittelijan ei kannata tavoitella kuuta taivaalta. Päätin oikaista alamäen kautta kotiin. Pekka oli varoitellut menemästä liian jyrkkiin mäkiin, mutta miehinen itseluottamus sumensi aivotoimintani. Vasta mäessä huomasin yliarvioineeni osaamiseni ja aliarvioineeni mäen jyrkkyyden. Vauhti kiihtyi käsittämättömän nopeasti ja huomasin, että kävelytie oli liian kapea rullaluisteluun. Kohottaessani katseeni näin mäen pohjalla satamäärin naisia! Ei, kyseessä ei ollut kangastus, kostea päiväuni, eikä kuumeisen houre, vaan Likkojen lenkki. Parahdin ääneen ja erilaiset ratkaisuvaihtoehdot vilisivät mielessäni. Hoksasin, että kohta sattuu. Joko minua ja likkoja tai sitten vain minua. Äkkäsin ajotien toisella reunalla piikkipensaan. Asiaa sen kummemmin miettimättä ohjasin itseni kahden auton välistä takapuoli pitkällä kohti puskaa. Kiitin Luojaani kypärästä ja muista suojavarusteista ja rysähdin pensaan läpi, suoraan takana olevaan kiviaitaan. Niskat huusivat ave mariaa ja pyllähdin kankulleni asfalttiin.
Istuessani siinä auringon paisteessa kelasin läpi kaikki ne vaihtoehdot, mitä olisi saattanut käydä. Niskojeni hienoista jomotusta lukuun ottamatta olin täysin kunnossa. Aloin nauraa onnelleni. Kisällireissu oli totisesti tehty. Näin perstuntumalta totesin oikeaksi vanhan sananlaskun: se mikä ei tapa, se vahvistaa. Tiedostin hengitykseni. Kuulin sinitiaisten laulun. Haistoin vahvan tuomentuoksun. Ja näin edessäni suuren joukon liikunnasta, yhdessäolosta ja alkukesän huumasta nauttivia likkoja. Kolhuitta ei selviä kukaan. Ja se, joka ei uskalla lähteä matkaan, ei pääse koittamaan, kantavatko siivet ja riittääkö tie vai pitääkö vauhtia hakea sen poskesta.
Pian koitti se päivä, jolloin sain sujauttaa iskemättömät ”rullikset” jalkaani. Kaupassa timmit luistimet suorastaan pyörivät jaloissani ja suojavarusteet tuntuivat kerrassaan epämukavilta. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa kesälaitumelle päästetyksi varsaksi. Kesti hyvän tovin ennen kuin pääsin jyvälle touhusta. Kuten suurin piirtein kaikessa liikunnassa, tärkeintä on tyyli. Luistellessani yritin mallata Torgny Mogrenin hiihtotekniikkaa: pitkiä, syvältä lähteviä potkuja ja käsien rytmikästä heiluttamista. Ajatukseni Torgnysta häipyivät, kun kaksi kertaa ikäiseni mies sujahti ohitseni kädet rennosti selän takana, pelkät shortsit jalassa.
Jäin huokaisemaan puiston penkille. Aurinko porotti ja olotila tuntui kerrassaan autereiselta. Erilaisia kestävyyslajeja harrastaneena tiesin, että aloittelijan ei kannata tavoitella kuuta taivaalta. Päätin oikaista alamäen kautta kotiin. Pekka oli varoitellut menemästä liian jyrkkiin mäkiin, mutta miehinen itseluottamus sumensi aivotoimintani. Vasta mäessä huomasin yliarvioineeni osaamiseni ja aliarvioineeni mäen jyrkkyyden. Vauhti kiihtyi käsittämättömän nopeasti ja huomasin, että kävelytie oli liian kapea rullaluisteluun. Kohottaessani katseeni näin mäen pohjalla satamäärin naisia! Ei, kyseessä ei ollut kangastus, kostea päiväuni, eikä kuumeisen houre, vaan Likkojen lenkki. Parahdin ääneen ja erilaiset ratkaisuvaihtoehdot vilisivät mielessäni. Hoksasin, että kohta sattuu. Joko minua ja likkoja tai sitten vain minua. Äkkäsin ajotien toisella reunalla piikkipensaan. Asiaa sen kummemmin miettimättä ohjasin itseni kahden auton välistä takapuoli pitkällä kohti puskaa. Kiitin Luojaani kypärästä ja muista suojavarusteista ja rysähdin pensaan läpi, suoraan takana olevaan kiviaitaan. Niskat huusivat ave mariaa ja pyllähdin kankulleni asfalttiin.
Istuessani siinä auringon paisteessa kelasin läpi kaikki ne vaihtoehdot, mitä olisi saattanut käydä. Niskojeni hienoista jomotusta lukuun ottamatta olin täysin kunnossa. Aloin nauraa onnelleni. Kisällireissu oli totisesti tehty. Näin perstuntumalta totesin oikeaksi vanhan sananlaskun: se mikä ei tapa, se vahvistaa. Tiedostin hengitykseni. Kuulin sinitiaisten laulun. Haistoin vahvan tuomentuoksun. Ja näin edessäni suuren joukon liikunnasta, yhdessäolosta ja alkukesän huumasta nauttivia likkoja. Kolhuitta ei selviä kukaan. Ja se, joka ei uskalla lähteä matkaan, ei pääse koittamaan, kantavatko siivet ja riittääkö tie vai pitääkö vauhtia hakea sen poskesta.
Kommentit