Puhe Evakoista kavereiksi kirjanjulkaisutilaisuudessa 1.9.2010
Hei,
Olen Jarmo Lehtinen ja tuon lämpimät terveiset Puutteenperän yliopistosta. Opetan siellä historiaa yläkoululaisille ja lukiolaisille. Pirhosen Seppo soitti mulle ja kutsui tänne, koska hän tietää työni lisäksi sen, että verisuonissani virtaa neljänneksen verran Karjalan kuuma veri. Isäni äiti Siiri Lehtinen, omaa sukua Pääkkönen, syntyi Laatokan pohjoisosissa Jaakkimassa v. 1911, muutti sieltä toistasataa km koilliseen Suojärvelle. Talvisodan aikana Siiri joutui pakenemaan sodan jaloista Ruovedelle, missä hän tapasi pirunkeuhkoja soittaneen Sulo Lehtisen. Pariskunta sai viisi lasta. Isäni syntyi katraan toiseksi nuorimpana v. 1950. Paljon enempää en Siiristä tiedä. Hän kuoli v. -67, viisi vuotta ennen syntymääni. Isäni ei liiemmin halua muistella lapsuuttaan. Ilmeisesti hämäläisen ja karjalaisen liitto ei ollut helpoimpia.
Oma taustani vaikutti siihen, miten luin kirjan. Se ei ollut mikä tahansa kirja. Se oli ikään kuin kappale omaakin vaiettua menneisyyttäni. Kirjan lukeminen synnytti voimakkaita tuntemuksia. Runsaat tilastot kertoivat yksityiskohtia siitä, kuinka suurta ihmisjoukkoa asia koski. Arjen elämä, sen vaikeuskin, nousi esille elävästi kerrotuissa tarinoissa. Muisteluksissa oli kultainen reunus. Kaltoin kohteluakaan ei muistettu pahalla. Ymmärrettiin urjalalaisten alkuasukkaiden tuska siitä, kun jouduttiin jakamaan vähästä. Mieleeni tuli silti kysymyksiä siitä, olisivatko hämäläiset kestäneet yhtä urheina samat koettelemukset. Kuinka avoimin sylin karjalaiset olisivat ottaneet hämäläiset evakot?
Mielenkiintoista on, miksi evakoitten tarinasta on pitänyt vaieta. Historian opetuksessa siitä ei edelleenkään paljon puhuta. Yläkoulun oppikirjoissa asiasta kerrotaan yhdessä kappaleessa. Siinäkin asia käsitellään siististi numeroina. Venäjän karhu on tainnut vaientaa kirjantekijät. Tai sitten tarina on liian kipeä kerrottavaksi. Yhteiskunnallisessa keskustelussakin Karjala-asia on yritetty vaieta kuoliaaksi leimaamalla koko keskustelu äärioikeistolaiseksi suunsoitoksi. Ja kuitenkin karjalaisten tarina on keskeinen osa nyky-Suomea, sen identiteettiä. Suurin piirtein kaikissa meissä, virtaa monen heimon veri. Karjalan evakkojen tarina on ennen kaikkea selviytymistarina, josta koko kansan pitäisi ammentaa voimaa näinä muka-vaikeina aikoina, jolloin ihmiset kieriskelevät lähinnä itse aiheuttamissaan ongelmissa. Karjalan evakoilla ei ollut kohtaloonsa osaa eikä arpaa. Heille ei annettu vaihtoehtoa. Ja silti he selvisivät.
Itsessäni kirja synnytti kaipuun seuduille, joilla en ole koskaan kulkenut. Jotenkin itselleni tuli sellainen tunne, että sieltä omakin tarinani alkaa. Seppo kertoo kirjassa, kuinka hän sai pastori Juhanilta laatikon, jossa oli yli 2000 korttia Urjalaan tulleista evakoista. Seppo totesi korteista: ”Jokaisella nimellä on oma tarinansa. Tarina, joka useimpien osalta jäi tallentamatta jälkipolville.” Tämän kirjan myötä aika monta tarinaa on lyöty ikiaikaiseen muottiin. Jälkipolvet kiittävät teitä siitä työstä.
Olen Jarmo Lehtinen ja tuon lämpimät terveiset Puutteenperän yliopistosta. Opetan siellä historiaa yläkoululaisille ja lukiolaisille. Pirhosen Seppo soitti mulle ja kutsui tänne, koska hän tietää työni lisäksi sen, että verisuonissani virtaa neljänneksen verran Karjalan kuuma veri. Isäni äiti Siiri Lehtinen, omaa sukua Pääkkönen, syntyi Laatokan pohjoisosissa Jaakkimassa v. 1911, muutti sieltä toistasataa km koilliseen Suojärvelle. Talvisodan aikana Siiri joutui pakenemaan sodan jaloista Ruovedelle, missä hän tapasi pirunkeuhkoja soittaneen Sulo Lehtisen. Pariskunta sai viisi lasta. Isäni syntyi katraan toiseksi nuorimpana v. 1950. Paljon enempää en Siiristä tiedä. Hän kuoli v. -67, viisi vuotta ennen syntymääni. Isäni ei liiemmin halua muistella lapsuuttaan. Ilmeisesti hämäläisen ja karjalaisen liitto ei ollut helpoimpia.
Oma taustani vaikutti siihen, miten luin kirjan. Se ei ollut mikä tahansa kirja. Se oli ikään kuin kappale omaakin vaiettua menneisyyttäni. Kirjan lukeminen synnytti voimakkaita tuntemuksia. Runsaat tilastot kertoivat yksityiskohtia siitä, kuinka suurta ihmisjoukkoa asia koski. Arjen elämä, sen vaikeuskin, nousi esille elävästi kerrotuissa tarinoissa. Muisteluksissa oli kultainen reunus. Kaltoin kohteluakaan ei muistettu pahalla. Ymmärrettiin urjalalaisten alkuasukkaiden tuska siitä, kun jouduttiin jakamaan vähästä. Mieleeni tuli silti kysymyksiä siitä, olisivatko hämäläiset kestäneet yhtä urheina samat koettelemukset. Kuinka avoimin sylin karjalaiset olisivat ottaneet hämäläiset evakot?
Mielenkiintoista on, miksi evakoitten tarinasta on pitänyt vaieta. Historian opetuksessa siitä ei edelleenkään paljon puhuta. Yläkoulun oppikirjoissa asiasta kerrotaan yhdessä kappaleessa. Siinäkin asia käsitellään siististi numeroina. Venäjän karhu on tainnut vaientaa kirjantekijät. Tai sitten tarina on liian kipeä kerrottavaksi. Yhteiskunnallisessa keskustelussakin Karjala-asia on yritetty vaieta kuoliaaksi leimaamalla koko keskustelu äärioikeistolaiseksi suunsoitoksi. Ja kuitenkin karjalaisten tarina on keskeinen osa nyky-Suomea, sen identiteettiä. Suurin piirtein kaikissa meissä, virtaa monen heimon veri. Karjalan evakkojen tarina on ennen kaikkea selviytymistarina, josta koko kansan pitäisi ammentaa voimaa näinä muka-vaikeina aikoina, jolloin ihmiset kieriskelevät lähinnä itse aiheuttamissaan ongelmissa. Karjalan evakoilla ei ollut kohtaloonsa osaa eikä arpaa. Heille ei annettu vaihtoehtoa. Ja silti he selvisivät.
Itsessäni kirja synnytti kaipuun seuduille, joilla en ole koskaan kulkenut. Jotenkin itselleni tuli sellainen tunne, että sieltä omakin tarinani alkaa. Seppo kertoo kirjassa, kuinka hän sai pastori Juhanilta laatikon, jossa oli yli 2000 korttia Urjalaan tulleista evakoista. Seppo totesi korteista: ”Jokaisella nimellä on oma tarinansa. Tarina, joka useimpien osalta jäi tallentamatta jälkipolville.” Tämän kirjan myötä aika monta tarinaa on lyöty ikiaikaiseen muottiin. Jälkipolvet kiittävät teitä siitä työstä.
Kommentit