Musta Pekka
(Syyskuun kolumni UrSassa)
Oletko sinä koskaan miettinyt, miltä näytät vanhuksena? Itse huomaan miettiväni asiaa. Tarkastelen huolestuneena harventuvaa kuontaloani ja etsin sieltä harmaita suortuvia (voiko 3 mm hiusta kutsua suortuvaksi?). Sivelen silmäpussejani, joissa voisi kantaa nelihenkisen perheemme viikonlopun eväät. Hieron särkeviä suonikohjuisia pohkeitani ja harmittelen pitkiä ajomatkoja. Kiroan olosuhteet, kun naapurin 7-vuotias voittaa itseni pituushypyssä kolmellakymmenellä sentillä. En ole toki jäänyt toimettomana toteamaan ruumiini lakastumista: voimistelen päivittäin vähintään puoli tuntia. Muuten en pääse aamuisin sängyn pohjalta. Minua on poikasesta lähtien kutsuttu pikkuvanhaksi, mutta en koskaan ajatellut asian olevan vaivanani koko ikääni. Olenko maailman ainoa 38-vuotias vanhus?
Kärsin vaivasta, jota kutsutaan lääketieteessä nimellä spondylolisteesi eli välilevyn siirtymä. Selkärankani, korostan selkärankani, on kiero, ja nikamat napsahtelevat pois paikoiltaan. Vaiva on kiusallinen, mutta yritän suhtautua asiaan positiivisesti. Ansiostani melkoinen joukko erilaisia asiantuntijoita ja ”asiantuntijoita” pysyy leivässä. Yhdellä oli lohdutuksen sananen: ”Vanhuksena erotut joukosta porukan suoraselkäisimpänä. Tosin jokaisen pikkukolikon perään ei kannata sukeltaa.”
Toivon totisesti, että siinä vaiheessa kun olen harmaahapsi (hmm…), meitä ikäihmisiä osataan arvostaa enemmän kuin Herran vuonna 2010. Yhteiskunnallista keskustelua seuratessa tulee nimittäin väistämättä mieleen, että vanhukset ovat kotomaamme raskain taakka. He sairastelevat ja vaativat ympärivuorokautista huomiota. Heitä on käännettävä ja heille on vaihdettava kuivat vaatteet. Puhumattakaan erilaisista hoitolaitoksista, jotka heille on rakennettava ja pidettävä kunnossa.
Vanhusten suhteellisen osuutensa lisääntyessä joudumme nostamaan veroprosentteja ainakin kahdella yksiköllä, mikä tarkoittaa keskituloisen kuukausituloista jopa viidenkympin lisämenoa kuukaudessa. Heistä tulee niin paljon kuluja ja vaivaa, että joku uskalsi ehdottaa ratkaisuksi ns. pillerihoitoa. Mutta keskustelu ei edennyt. Se vaiettiin kuoliaaksi.
Suomi on maa, jossa eliniänodote on korkea. Naisemme elävät keskimäärin 83 vuotiaiksi ja miehemmekin 77 vuotiaiksi. Luvut ovat nousseet kahdella vuosikymmenellä 6 vuodella eli elintasomme on näinä hyvinäkin aikoina noussut huimasti. Luulisi tämän olevan suuri ilon ja riemun aihe, mutta vielä mitä. Huima määrä vanhuksistamme sinnittelee viimeiset vuotensa pienessä sievässä pilleritokkurassa kliinisissä laitoksissa vieraitten ihmisten keskellä.
Kaikkea tätä seuratessa tulee väistämättä mieleen, että millainen mahtaa olla lähdön tunnelma, jos auringon laskua katseleva ihminen ei koekaan saaneensa ansaitsemaansa kukkeaa vanhuutta? Jos viimeisiä henkosiaan vetelevä ihminen tuntee sen sijaan jääneensä pitelemään elämän pelissä Musta Pekka-korttia?
Oletko sinä koskaan miettinyt, miltä näytät vanhuksena? Itse huomaan miettiväni asiaa. Tarkastelen huolestuneena harventuvaa kuontaloani ja etsin sieltä harmaita suortuvia (voiko 3 mm hiusta kutsua suortuvaksi?). Sivelen silmäpussejani, joissa voisi kantaa nelihenkisen perheemme viikonlopun eväät. Hieron särkeviä suonikohjuisia pohkeitani ja harmittelen pitkiä ajomatkoja. Kiroan olosuhteet, kun naapurin 7-vuotias voittaa itseni pituushypyssä kolmellakymmenellä sentillä. En ole toki jäänyt toimettomana toteamaan ruumiini lakastumista: voimistelen päivittäin vähintään puoli tuntia. Muuten en pääse aamuisin sängyn pohjalta. Minua on poikasesta lähtien kutsuttu pikkuvanhaksi, mutta en koskaan ajatellut asian olevan vaivanani koko ikääni. Olenko maailman ainoa 38-vuotias vanhus?
Kärsin vaivasta, jota kutsutaan lääketieteessä nimellä spondylolisteesi eli välilevyn siirtymä. Selkärankani, korostan selkärankani, on kiero, ja nikamat napsahtelevat pois paikoiltaan. Vaiva on kiusallinen, mutta yritän suhtautua asiaan positiivisesti. Ansiostani melkoinen joukko erilaisia asiantuntijoita ja ”asiantuntijoita” pysyy leivässä. Yhdellä oli lohdutuksen sananen: ”Vanhuksena erotut joukosta porukan suoraselkäisimpänä. Tosin jokaisen pikkukolikon perään ei kannata sukeltaa.”
Toivon totisesti, että siinä vaiheessa kun olen harmaahapsi (hmm…), meitä ikäihmisiä osataan arvostaa enemmän kuin Herran vuonna 2010. Yhteiskunnallista keskustelua seuratessa tulee nimittäin väistämättä mieleen, että vanhukset ovat kotomaamme raskain taakka. He sairastelevat ja vaativat ympärivuorokautista huomiota. Heitä on käännettävä ja heille on vaihdettava kuivat vaatteet. Puhumattakaan erilaisista hoitolaitoksista, jotka heille on rakennettava ja pidettävä kunnossa.
Vanhusten suhteellisen osuutensa lisääntyessä joudumme nostamaan veroprosentteja ainakin kahdella yksiköllä, mikä tarkoittaa keskituloisen kuukausituloista jopa viidenkympin lisämenoa kuukaudessa. Heistä tulee niin paljon kuluja ja vaivaa, että joku uskalsi ehdottaa ratkaisuksi ns. pillerihoitoa. Mutta keskustelu ei edennyt. Se vaiettiin kuoliaaksi.
Suomi on maa, jossa eliniänodote on korkea. Naisemme elävät keskimäärin 83 vuotiaiksi ja miehemmekin 77 vuotiaiksi. Luvut ovat nousseet kahdella vuosikymmenellä 6 vuodella eli elintasomme on näinä hyvinäkin aikoina noussut huimasti. Luulisi tämän olevan suuri ilon ja riemun aihe, mutta vielä mitä. Huima määrä vanhuksistamme sinnittelee viimeiset vuotensa pienessä sievässä pilleritokkurassa kliinisissä laitoksissa vieraitten ihmisten keskellä.
Kaikkea tätä seuratessa tulee väistämättä mieleen, että millainen mahtaa olla lähdön tunnelma, jos auringon laskua katseleva ihminen ei koekaan saaneensa ansaitsemaansa kukkeaa vanhuutta? Jos viimeisiä henkosiaan vetelevä ihminen tuntee sen sijaan jääneensä pitelemään elämän pelissä Musta Pekka-korttia?
Kommentit