Kulminaatiopiste
Olen itse ollut mukana upeissa urheilutapahtumissa. Kirkkaimpana on mielessä Tukholman maraton v. 2008. Muistan tunteen lähtöviivalla 16000 juoksijan joukossa. Olin miettinyt taktiikkani valmiiksi viikkoja ennen. Aioin lähteä varovasti liikkeelle, koska oli harjoitellut mielestäni huonosti sairastelujen, työkiireiden ja muiden tekijöiden seurauksena. Lähtöviivalla mieleni muuttui: ympärilläni ollut kuhina löi minuun niin paljon adrenaliinia, että päätin lähteä rohkeasti tavoittelemaan neljän tunnin alitusta, mikä oli kova tavoite tällaiselle heppoiselle miehelle.
Lähdin juoksemaan "virran mukana" iloiten siitä, että sain ottaa osaa upeaan urheilutapahtumaan. Antauduin yleisön kannustukselle, ja tunsin kuinka huudot kantoivat juuri minua. Tunne kantoi 34 kilometriin asti. Muistan kuinka kävelin pitkin Strandvägenin puistobulevardia. En jaksanut kuin nojata jalkoihini ja ajatella, että nyt se noutaja tuli. Jalkoja pakotti ja jokainen hengenveto tuotti tuskaa. Mutta vielä oli elämän rippeitä miehessä. Noutaja käväisi vain ja taputti olalle. "Nyt otetaan miehestä mittaa", ajattelin. Kokosin sisuni, muistelin talvisodan miehiä (pateettista eikö totta), purin hammasta ja pakotin itseni liikkeelle. Aloin ohitella kanssajuoksijoita yksi kerrallaan. Metri metriltä aloin uskoa, että neljä tuntia oli haarukassani. Viimeiset viisi kilometriäni olivat nopeimpani. Alitin neljä tuntia 17 sekunnilla!
Maalissa oli huikea tunne. Kyyneleet valuivat norona alas poskia ja maalialueen rappuset tuottivat ylivoimaisia vaikeuksia, mutta olin onnellinen mies. Itsensä voittaminen on typerä klisee, mutta juuri niin siinä kävi.
Olennaista lienee, että tällaisten kokemusten kautta rakentuu terve omanarvontunto. Vaihtoehto nimittäin on, että onnistumisten kautta urheilusta tulee elämän pääsisältö ja se on epäterve tilanne. Urheilu ja liikunta ovat toki tärkeitä asioita, mutta nykyajan itsekkyyttä korostavassa maailmassa monesta aktiiviurheilijasta tulee omaan napaansa tuijottajia ja he ovat lajityyppinä tosi tylsää porukkaa.
Tukholman "menestyksen" jälkeen puhkuin ja puhisin muutaman viikon ajan, mutta sitten arki ja tärkeämmät asiat veivät mukanaan. Tukholmasta jäi kuitenkin selkeä muistijälki mieleeni. Se kuuluu kategoriaan Hetki jona kykenin venymään.
Lähdin juoksemaan "virran mukana" iloiten siitä, että sain ottaa osaa upeaan urheilutapahtumaan. Antauduin yleisön kannustukselle, ja tunsin kuinka huudot kantoivat juuri minua. Tunne kantoi 34 kilometriin asti. Muistan kuinka kävelin pitkin Strandvägenin puistobulevardia. En jaksanut kuin nojata jalkoihini ja ajatella, että nyt se noutaja tuli. Jalkoja pakotti ja jokainen hengenveto tuotti tuskaa. Mutta vielä oli elämän rippeitä miehessä. Noutaja käväisi vain ja taputti olalle. "Nyt otetaan miehestä mittaa", ajattelin. Kokosin sisuni, muistelin talvisodan miehiä (pateettista eikö totta), purin hammasta ja pakotin itseni liikkeelle. Aloin ohitella kanssajuoksijoita yksi kerrallaan. Metri metriltä aloin uskoa, että neljä tuntia oli haarukassani. Viimeiset viisi kilometriäni olivat nopeimpani. Alitin neljä tuntia 17 sekunnilla!
Maalissa oli huikea tunne. Kyyneleet valuivat norona alas poskia ja maalialueen rappuset tuottivat ylivoimaisia vaikeuksia, mutta olin onnellinen mies. Itsensä voittaminen on typerä klisee, mutta juuri niin siinä kävi.
Olennaista lienee, että tällaisten kokemusten kautta rakentuu terve omanarvontunto. Vaihtoehto nimittäin on, että onnistumisten kautta urheilusta tulee elämän pääsisältö ja se on epäterve tilanne. Urheilu ja liikunta ovat toki tärkeitä asioita, mutta nykyajan itsekkyyttä korostavassa maailmassa monesta aktiiviurheilijasta tulee omaan napaansa tuijottajia ja he ovat lajityyppinä tosi tylsää porukkaa.
Tukholman "menestyksen" jälkeen puhkuin ja puhisin muutaman viikon ajan, mutta sitten arki ja tärkeämmät asiat veivät mukanaan. Tukholmasta jäi kuitenkin selkeä muistijälki mieleeni. Se kuuluu kategoriaan Hetki jona kykenin venymään.
Kommentit