Urhous hukassa
Poltin hihani, käämini ja proppuni, kun luin Keskustan Urho-kampanjan esitettä (http://www2.keskusta.fi/loader.aspx?id=b26709e9-a4cb-4547-b9f0-ae1ea5f19de6). Suomessa ihmeteltiin viime vuonna sitä, kuinka Venäjällä uudelleenkirjoitettiin historiaa ja rehabilitoitiin Stalin. Vanhasta konnasta tehtiin kansallinen sankari. Kekkonen ei ole Stalin, mutta putipuhtaisiksi ei Urkinkaan jauhoja voi katsoa.
Esitteen mielenkiintoisin osuus kuuluu näin: "Jos rähmällään olo tarkoittaa sitä, että katsoo kulloisenkin tilanteen realiteetit, ja päättelee siitä, mikä juuri niissä oloissa ja juuri silloin on parasta Suomelle, niin hyväksytään, silloin oltiin rähmällään." Ei, sitä ei rähmälläänolo tarkoita. Se tarkoittaa sitä, että Suomi otti kaikessa huomioon Neuvostoliiton intressit. Myös silloin kuin siihen ei ollut välttämätöntä tarvetta. Kekkosen kaudella Suomi ei ollut suvereeni eli Suomi ei määrännyt itse tekemisistään. Paasikiven kaudella Suomen asema oli yhtä arkaluontoinen, mutta silti hän kykeni vetämään rajan Suomen ja Neuvostoliiton välille.
Kekkosen ottaminen kampanjan keulakuvaksi on vikatikki jo lähtökohtaisesti. Kekkonen kyykytti vanhaa puoluettaan siinä missä muitakin. Joissakin tilanteissa muita pahemmin. Kekkonen oli korostetusti koko kansan presidentti. Urhous-kampanjan vuoksi Kekkonen on takuulla kääntynyt haudassa kerran jos toisenkin. Hän ei olisi hyväksynyt Keskustan länsimielistä linjaa, eikä hän olisi missään nimessä hyväksynyt Matti Vanhasen äärimmäisen heikkotahtoista Venäjän politiikkaa. Venäjäsuhteiden hoidossa valtakunnan ykkösmies on ollut pelkkä seinäruusu ja statisti!
Kekkosen pitkän valtakauden kiistämättömimmät ansiot liittyvät lopulta sisäpolitiikkaan. Kekkosella oli tärkeä rooli sotien jälkeisen Suomen rakentamisessa ja hyvinvointivaltion peruskiven luomisessa. Kansan syvissä riveissä Kekkosta muistetaan hyvällä, koska hänen kaudellaan oli isäntä talossa. Isännän läsnäolo loi turvallisuutta. Kekkosen ja Vanhasen yhtäläisyydet ovat vähissä. Ainut miehiä yhdistävä tekijä lienee hiihtoharrastus. Sekin sillä erotuksella, että Vanhasen perässä ei hiihdä kukaan.
Esitteen mielenkiintoisin osuus kuuluu näin: "Jos rähmällään olo tarkoittaa sitä, että katsoo kulloisenkin tilanteen realiteetit, ja päättelee siitä, mikä juuri niissä oloissa ja juuri silloin on parasta Suomelle, niin hyväksytään, silloin oltiin rähmällään." Ei, sitä ei rähmälläänolo tarkoita. Se tarkoittaa sitä, että Suomi otti kaikessa huomioon Neuvostoliiton intressit. Myös silloin kuin siihen ei ollut välttämätöntä tarvetta. Kekkosen kaudella Suomi ei ollut suvereeni eli Suomi ei määrännyt itse tekemisistään. Paasikiven kaudella Suomen asema oli yhtä arkaluontoinen, mutta silti hän kykeni vetämään rajan Suomen ja Neuvostoliiton välille.
Kekkosen ottaminen kampanjan keulakuvaksi on vikatikki jo lähtökohtaisesti. Kekkonen kyykytti vanhaa puoluettaan siinä missä muitakin. Joissakin tilanteissa muita pahemmin. Kekkonen oli korostetusti koko kansan presidentti. Urhous-kampanjan vuoksi Kekkonen on takuulla kääntynyt haudassa kerran jos toisenkin. Hän ei olisi hyväksynyt Keskustan länsimielistä linjaa, eikä hän olisi missään nimessä hyväksynyt Matti Vanhasen äärimmäisen heikkotahtoista Venäjän politiikkaa. Venäjäsuhteiden hoidossa valtakunnan ykkösmies on ollut pelkkä seinäruusu ja statisti!
Kekkosen pitkän valtakauden kiistämättömimmät ansiot liittyvät lopulta sisäpolitiikkaan. Kekkosella oli tärkeä rooli sotien jälkeisen Suomen rakentamisessa ja hyvinvointivaltion peruskiven luomisessa. Kansan syvissä riveissä Kekkosta muistetaan hyvällä, koska hänen kaudellaan oli isäntä talossa. Isännän läsnäolo loi turvallisuutta. Kekkosen ja Vanhasen yhtäläisyydet ovat vähissä. Ainut miehiä yhdistävä tekijä lienee hiihtoharrastus. Sekin sillä erotuksella, että Vanhasen perässä ei hiihdä kukaan.
Kommentit