KIRJA-ARVIO: Stieg Larssonin trilogia
"Miehet jotka vihaavat naisia" (2006)
"Tyttö joka leikki tulella" (2007)
"Pilvilinna joka romahti" (2008)
Larssonin (s. 1954) suomennettu tuotanto koostuu kolmesta kirjasta, joiden nimet yllä. Kirjat on julkaistu postuumisti. Vuonna 2004 sydänkohtaukseen kuollut mies ei siis päässyt näkemään huimaa menestystään. Kirjojen saamasta suosiosta kertoo, että niistä ollaan tekemässä elokuvaversiota. Toinen suosiota kuvaava yksityiskohta on, että Ruotsin dekkarikuningas Jan Guillou on ottanut kantaa kollegansa menestykseen kuvaten kirjasarjaa epäuskottavaksi.
Kirjojen tapahtumapaikkana on Ruotsi ja lähinnä Tukholman seutu. Kirja on ajoitettu 2000-luvun taitteeseen. Ensimmäinen osa on temponsa osalta verkkaisin. Liikkeelle päästyään tarina etenee kuitenkin hurjaa vauhtia. Ensimmäinen osa on johdanto; se tutustuttaa henkilöihin, sinnikkääseen nelikymppiseen toimittajaan Mikael (Kalle) Blomqvistiin ja 20+ häiriintyneeseen nörttityttö Lisbeth Salanderiin. "Miehet jotka vihaavat naisia" -kirjan ydin on pitkään piilossa, mutta kun punainen lanka lopulta paljastuu kaikessa kauheudessaan, seinälle räiskitään verta ja luunkappaleita senkin edestä. Vauhtiin päästyään tarina etenee kenties liiankin nopeasti. Itse ainakin unohdin kirjan luettuani, mistä kaikki lähti liikkeelle.
Blomqvist on päällisin puolin uskottava heppu, mutta kun hahmoon ottaa etäisyyttä, hän alkaa näyttää vieraalta. Vai olenko ahdasmielinen, kun ajattelen, että ikäiseni (n. 40-v) miehen ei kuulu harrastaa seksiä parikymppisten punkkarityttöjen ja varhaiseläkeikäisten mummelien kanssa? Ehkä tämä on sitä aitoa ruotsalaista vapaamielisyyttä. Blomqvist on ensimmäisen osan päähenkilö, mutta seuraavissa kahdessa huomio keskittyy Salanderiin.
Toisessa osassa "Tyttö, joka leikki tulella" vauhtia piisaakin alusta lähtien. Vauhdin ja suvantovaiheiden rytmitys tosin on välillä hukassa. Tarina pyörii Salanderin ympärillä. Hahmo on varsinainen musta keiju. Välillä hän on moraalin ja oikeudenmukaisuuden ruumiillistuma, sitten yht´äkkiä ärsyttävä keskenkasvuinen kakara. Ehkä juuri tästä syystä hän on myös kiinnostava, hänestä ei pääse selvyyteen. Hän on mysteeri. Toisessa osassa näkyy selvimmin Guilloun kritiikin perusteet: kukaan ei voisi selviytyä kaikesta siitä, minkä Salander joutuu käymään läpi.
Kirjasarjan viimeinen osa "Pilvilinna joka romahti" romuttaa käsityksen ruotsalaisesta lintukodista. Kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä aluksi näyttää. Tarinalle kieltämättä löytyy perusteita Ruotsin poliisilaitoksen synkästä lähihistoriasta (mm. Palmen murha). Viimeinen kirja on sarjan parasta antia. Sorrettu yksilö vastaan yhteiskunta. Tiettyyn pisteeseen asti olisin valmis uskomaan, että tarina voisi olla totta. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.
Vaikka kaikessa yllä mainitussa on paljon kritiikin pistoksia, trilogia on ehdottomasti yksi parhaista lukemistani. Kirjojen suuri viehätysvoima tulee niin kiinnostavista henkilöistä, koukuttavasta juonesta kuin myös erittäin sujuvasta kerronnasta. Suosittelen.
"Tyttö joka leikki tulella" (2007)
"Pilvilinna joka romahti" (2008)
Larssonin (s. 1954) suomennettu tuotanto koostuu kolmesta kirjasta, joiden nimet yllä. Kirjat on julkaistu postuumisti. Vuonna 2004 sydänkohtaukseen kuollut mies ei siis päässyt näkemään huimaa menestystään. Kirjojen saamasta suosiosta kertoo, että niistä ollaan tekemässä elokuvaversiota. Toinen suosiota kuvaava yksityiskohta on, että Ruotsin dekkarikuningas Jan Guillou on ottanut kantaa kollegansa menestykseen kuvaten kirjasarjaa epäuskottavaksi.
Kirjojen tapahtumapaikkana on Ruotsi ja lähinnä Tukholman seutu. Kirja on ajoitettu 2000-luvun taitteeseen. Ensimmäinen osa on temponsa osalta verkkaisin. Liikkeelle päästyään tarina etenee kuitenkin hurjaa vauhtia. Ensimmäinen osa on johdanto; se tutustuttaa henkilöihin, sinnikkääseen nelikymppiseen toimittajaan Mikael (Kalle) Blomqvistiin ja 20+ häiriintyneeseen nörttityttö Lisbeth Salanderiin. "Miehet jotka vihaavat naisia" -kirjan ydin on pitkään piilossa, mutta kun punainen lanka lopulta paljastuu kaikessa kauheudessaan, seinälle räiskitään verta ja luunkappaleita senkin edestä. Vauhtiin päästyään tarina etenee kenties liiankin nopeasti. Itse ainakin unohdin kirjan luettuani, mistä kaikki lähti liikkeelle.
Blomqvist on päällisin puolin uskottava heppu, mutta kun hahmoon ottaa etäisyyttä, hän alkaa näyttää vieraalta. Vai olenko ahdasmielinen, kun ajattelen, että ikäiseni (n. 40-v) miehen ei kuulu harrastaa seksiä parikymppisten punkkarityttöjen ja varhaiseläkeikäisten mummelien kanssa? Ehkä tämä on sitä aitoa ruotsalaista vapaamielisyyttä. Blomqvist on ensimmäisen osan päähenkilö, mutta seuraavissa kahdessa huomio keskittyy Salanderiin.
Toisessa osassa "Tyttö, joka leikki tulella" vauhtia piisaakin alusta lähtien. Vauhdin ja suvantovaiheiden rytmitys tosin on välillä hukassa. Tarina pyörii Salanderin ympärillä. Hahmo on varsinainen musta keiju. Välillä hän on moraalin ja oikeudenmukaisuuden ruumiillistuma, sitten yht´äkkiä ärsyttävä keskenkasvuinen kakara. Ehkä juuri tästä syystä hän on myös kiinnostava, hänestä ei pääse selvyyteen. Hän on mysteeri. Toisessa osassa näkyy selvimmin Guilloun kritiikin perusteet: kukaan ei voisi selviytyä kaikesta siitä, minkä Salander joutuu käymään läpi.
Kirjasarjan viimeinen osa "Pilvilinna joka romahti" romuttaa käsityksen ruotsalaisesta lintukodista. Kaikki ei todellakaan ole sitä, miltä aluksi näyttää. Tarinalle kieltämättä löytyy perusteita Ruotsin poliisilaitoksen synkästä lähihistoriasta (mm. Palmen murha). Viimeinen kirja on sarjan parasta antia. Sorrettu yksilö vastaan yhteiskunta. Tiettyyn pisteeseen asti olisin valmis uskomaan, että tarina voisi olla totta. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.
Vaikka kaikessa yllä mainitussa on paljon kritiikin pistoksia, trilogia on ehdottomasti yksi parhaista lukemistani. Kirjojen suuri viehätysvoima tulee niin kiinnostavista henkilöistä, koukuttavasta juonesta kuin myös erittäin sujuvasta kerronnasta. Suosittelen.
Kommentit