Itsenäisyyspäivän puhe 5.12.2008
Ohessa koulumme itsenäisyysjuhlassa pitämäni puhe:
Lapsi syntyi 9.9. vuonna 1918. Synnytyslääkäri ei antanut lapselle kovinkaan pitkää elinikää. Lapsella todettiin pahanlaatuinen astma, johon ei tähän maailmanaikaan ollut tehokkaita lääkkeitä. Vanhemmat olivat murheen murtamia, mutta halusivat antaa lapselle nimen. Suomen sisällissota oli juuri päättynyt. Sota, jossa lapsen isä oli joutunut valkoisten pitämälle vankileirille, ja selvinnyt hengissä kuin ihmeen kaupalla. Selviytymisestään helpottunut isä tiesi nimen lapselle. Se nimi oli Rauha. Rauhalla oli teräkseen vivahtavat siniset silmät ja hän eli pidempään kuin lääkäri ennusti. Rauha kuoli vuonna 2002 83-vuotiaana. Rauha on mun mummuni.
Itsenäisyyspäivänä historia nousee yleisen keskustelun etusivuille. Aletaan muistella raskaita sotavuosia. Muistellaan miehiä, jotka taistelivat ylivoimaista vihollista vastaan. Muistellaan kotirintamaa, joka piti omalta osaltaan rintamaa pystyssä. Sodalla on miehen kasvot, mutta mun mielessäni on kuva mummustani. Mulle hän merkitsee samaa kuin itsenäinen ”isänmaa”.
Rauha-mummu ei ollut ainoa laatuaan. Heitä oli kokonainen sukupolvi. Naisia, jotka työnsivät omat tarpeensa sivuun ja asettautuivat palvelemaan muita. Naisia, jotka paikkasivat miehet kotona ja tekivät oman osansa rintamalla. Äitejä, jotka joutuivat selittämään lapsilleen, miksi isi ei tule kotiin tai miksi isi itkee unissaan.
Nämä naiset eivät kuulu historian hämärään. He ovat suuria sankareita, siinä kuin miehetkin. Nämä naiset ovat täällä. Rauha-mummuni on poissa, mutta hän elää minussa. Olen hänen lihaansa ja hänen vertaan. Minun silmissäni on sama teräksen sävy. Ja minun sisälläni hän näyttää suuntaa huomiseen.
Minä tarvitsen häntä, koska vaikka sota on tauonnut, taistelu jatkuu. Maailma on sairas. Suomikin on sairas. Maailma ja Suomi ovat sairastuneet vahvuuteen. Täällä ihannoidaan niitä, jotka kykenevät nousemaan toisten harteille ja kurkottamaan korkealle. Viis siitä, että se jonka hartioilla seisot, hukkuu. Heikothan saavatkin hukkua. Sota-ajan ajatuksena oli, ettei ketään jätetä. Nyt etsitään heikointa lenkkiä. Sitä, joka paljastaa heikkoutensa.
Minä olen heikko. En pärjää itsekseni. Paraneminen alkaa siitä, että tunnustaa oman heikkoutensa. Se joka ei tunnusta heikkouttaan ja pienuuttaan, hirttäytyy vahvuuteen ja alkaa elämään jonkun toisen, jonkun vieraan, elämää. Tervehdyttävintä elämässä on se, kun suostuu sairaaksi, ja tulee autetuksi.
Sitä on olla suomalainen. Että jaksaa välittää ja kantaa, kun toisen ihmisen voimat loppuvat. Ettei oleta jonkun toisen auttavan. Jos näette lähellänne sairaan, auttakaa häntä. Älkää kääntäkö hänelle selkäänne. Auttakaa, jotta teitä autettaisiin.
Mä olen ylpeä mummustani. Siitä, että olen hänen jälkeläisiään. Olkaa tekin ylpeitä vanhemmistanne ja heidän vanhemmistaan. Kunnioittakaa isäänne ja äitiänne niin omat lapsenne kunnioittavat teitä. Siinä on meidän ainoa toivomme. Että ihminen kantaa toista. Että läheisiä ei jätetä.
Lapsi syntyi 9.9. vuonna 1918. Synnytyslääkäri ei antanut lapselle kovinkaan pitkää elinikää. Lapsella todettiin pahanlaatuinen astma, johon ei tähän maailmanaikaan ollut tehokkaita lääkkeitä. Vanhemmat olivat murheen murtamia, mutta halusivat antaa lapselle nimen. Suomen sisällissota oli juuri päättynyt. Sota, jossa lapsen isä oli joutunut valkoisten pitämälle vankileirille, ja selvinnyt hengissä kuin ihmeen kaupalla. Selviytymisestään helpottunut isä tiesi nimen lapselle. Se nimi oli Rauha. Rauhalla oli teräkseen vivahtavat siniset silmät ja hän eli pidempään kuin lääkäri ennusti. Rauha kuoli vuonna 2002 83-vuotiaana. Rauha on mun mummuni.
Itsenäisyyspäivänä historia nousee yleisen keskustelun etusivuille. Aletaan muistella raskaita sotavuosia. Muistellaan miehiä, jotka taistelivat ylivoimaista vihollista vastaan. Muistellaan kotirintamaa, joka piti omalta osaltaan rintamaa pystyssä. Sodalla on miehen kasvot, mutta mun mielessäni on kuva mummustani. Mulle hän merkitsee samaa kuin itsenäinen ”isänmaa”.
Rauha-mummu ei ollut ainoa laatuaan. Heitä oli kokonainen sukupolvi. Naisia, jotka työnsivät omat tarpeensa sivuun ja asettautuivat palvelemaan muita. Naisia, jotka paikkasivat miehet kotona ja tekivät oman osansa rintamalla. Äitejä, jotka joutuivat selittämään lapsilleen, miksi isi ei tule kotiin tai miksi isi itkee unissaan.
Nämä naiset eivät kuulu historian hämärään. He ovat suuria sankareita, siinä kuin miehetkin. Nämä naiset ovat täällä. Rauha-mummuni on poissa, mutta hän elää minussa. Olen hänen lihaansa ja hänen vertaan. Minun silmissäni on sama teräksen sävy. Ja minun sisälläni hän näyttää suuntaa huomiseen.
Minä tarvitsen häntä, koska vaikka sota on tauonnut, taistelu jatkuu. Maailma on sairas. Suomikin on sairas. Maailma ja Suomi ovat sairastuneet vahvuuteen. Täällä ihannoidaan niitä, jotka kykenevät nousemaan toisten harteille ja kurkottamaan korkealle. Viis siitä, että se jonka hartioilla seisot, hukkuu. Heikothan saavatkin hukkua. Sota-ajan ajatuksena oli, ettei ketään jätetä. Nyt etsitään heikointa lenkkiä. Sitä, joka paljastaa heikkoutensa.
Minä olen heikko. En pärjää itsekseni. Paraneminen alkaa siitä, että tunnustaa oman heikkoutensa. Se joka ei tunnusta heikkouttaan ja pienuuttaan, hirttäytyy vahvuuteen ja alkaa elämään jonkun toisen, jonkun vieraan, elämää. Tervehdyttävintä elämässä on se, kun suostuu sairaaksi, ja tulee autetuksi.
Sitä on olla suomalainen. Että jaksaa välittää ja kantaa, kun toisen ihmisen voimat loppuvat. Ettei oleta jonkun toisen auttavan. Jos näette lähellänne sairaan, auttakaa häntä. Älkää kääntäkö hänelle selkäänne. Auttakaa, jotta teitä autettaisiin.
Mä olen ylpeä mummustani. Siitä, että olen hänen jälkeläisiään. Olkaa tekin ylpeitä vanhemmistanne ja heidän vanhemmistaan. Kunnioittakaa isäänne ja äitiänne niin omat lapsenne kunnioittavat teitä. Siinä on meidän ainoa toivomme. Että ihminen kantaa toista. Että läheisiä ei jätetä.
Kommentit