Kansa valtaan?
Joululoma antoi kovasti kaipaamani tilaisuuden pysähtyä, olla hiljaa. Pysähtyminen suo mahdollisuuden muuttua suorittavasta koneesta takaisin ihmiseksi. Loman ansiosta oli myös mahdollisuus lukea. Lukeminen todella kannattaa. Se antaa toisinaan tilaisuuden peilata omia näkemyksiä jonkun viisaamman ja kokeneemmaan näkemyksiin. Yllätin itseni innostumalla John Kenneth Galbraithin kirjasta Epävarmuuden aika.
Galbraith (1908-2006) oli Harvardin taloustieteen professori ja monien amerikkalaisten poliitikkojen neuvonantaja Franklin Delano Rooseveltin ajoista lähtien. Häntä voisi kaiketi kutsua amerikkalaisten Max Jakobsoniksi, "mieheksi, joka oli paikalla, kun kaikki tapahtui".
Galbraith kirjoittaa demokratian ongelmista. Hän mm. vertaa Sveitsin ja USA:n demokraattista järjestelmää. Perusero on hänen mielestään siinä, että kantoneihin jaetussa Sveitsissä jokainen kansalainen on päättäjä. Maassa järjestetään paljon kansanäänestyksiä asioista. Tästä syystä kansalaisen on tiedettävä ongelmat ja mietittävä niihin ratkaisuja. Sveitsiläinen syyttää itseään, jos asiat eivät toteudu ja ongelmat ratkea. Amerikassa kansa valitsee johtajan, jonka luottaa kykenevän ratkaisemaan kansakuntaa riivaavat ongelmat. Järjestelmien välillä on merkittävä perusero: amerikkalaisen ei itse tarvitse olla ongelmien ratkaisija siis aktiivinen toimija.
Sovelsin Galbraithin ajatuksia tietenkin heti Suomeen. Olemme tässäkin asiassa selvästi kalleellaan Amerikan suuntaan, valitettavasti. Valitettavasti siinä mielessä, että liian moni meistä suhtautuu politiikkaan kuluttajan, eikä tuottajan asenteella. Yhteisten asioiden hoitaminen koetaan poliitikkojen tehtäväksi. Poliitikoilla ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia vaikuttaa millään tavalla meidän aikamme suurimpaan ongelmaan: yleiseen välinpitämättömyyteen.
Politiikka nojaa enemmistön tahtoon, mutta laskevien äänestysprosenttien tilanteessa äänestäjien enemmistö itse asiassa alkaa edustamaan selvästi alle puolta koko kansasta. Tämä "enemmistö" koostuu hyvin toimeentulevista, joiden ei ole ehdottoman pakko välittää tuon taivaallista heikosti toimeentulevan vähemmistön ongelmista.
Suomessa on siis olemassa kaksi ryhmää: menestyjät ja toimeentulevat. Politiikka palvelee menestyjien intressejä, ratkaisee heidän "ongelmiaan". Toimeentulevat todella selviytyvät hyvinvointivaltio-Suomen raunioilta löytämillään murusilla. He syyttävät tilanteestaan poliitikkoja ja päästävät todelliset syylliset, menestyjät, kuin koirat veräjästä.
Tärkein kysymys lienee: mihin tämä kaikki johtaa. Nuorena jaksoin vielä uskoa ihmiseen, mutta nyt "suomukset ovat tippuneet silmiltäni". Toimeentulevien tilanne tulee entisestään vaikeutumaan, eikä menestyjiä saada uskomaan köyhäinavun olevan lopulta heidänkin etunsa mukaista, koska tuloerojen jyrkkä kasvu johtaa yhteiskunnan rauhattomuuden lisääntymiseen.
Uskon taloudellisten suhdanteiden heikkenemisen lopulta kääntävän tilanteen päälaelleen: menestyjien suhteellinen lukumäärä tullee pitkällä aikavälille pienenevän niin paljon, että lopulta tästä entisestä enemmistöstä tulee varsin marginaalinen ryhmä. Tässä vaiheessa poliitikotkin alkavat taas keskittyä todellisten ongelmien hoitamiseen. Ikävämpi juttu, että juuri nyt valtiovalta ulosmittaa todellisia vaikutusmahdollisuuksiaan toimiessaan kuin Oy Suomi Ab ja todellinen määräysvalta siirtyy yritysmaailmalle.
Tilanne muistuttaa varsin paljon sitä historiallista vaihetta, jossa elettiin 1800-luvulla liberalismin ollessa valtiollisena ihanteena. Köyhä kansa tarrautui sosialismiin ja parannuksia alkoi tapahtua. Alkoi kompromissien sävyttämä yhteiskuntaelämä. On ehkä syytä kysyä: "Missä on uusi Marx?".
Galbraith (1908-2006) oli Harvardin taloustieteen professori ja monien amerikkalaisten poliitikkojen neuvonantaja Franklin Delano Rooseveltin ajoista lähtien. Häntä voisi kaiketi kutsua amerikkalaisten Max Jakobsoniksi, "mieheksi, joka oli paikalla, kun kaikki tapahtui".
Galbraith kirjoittaa demokratian ongelmista. Hän mm. vertaa Sveitsin ja USA:n demokraattista järjestelmää. Perusero on hänen mielestään siinä, että kantoneihin jaetussa Sveitsissä jokainen kansalainen on päättäjä. Maassa järjestetään paljon kansanäänestyksiä asioista. Tästä syystä kansalaisen on tiedettävä ongelmat ja mietittävä niihin ratkaisuja. Sveitsiläinen syyttää itseään, jos asiat eivät toteudu ja ongelmat ratkea. Amerikassa kansa valitsee johtajan, jonka luottaa kykenevän ratkaisemaan kansakuntaa riivaavat ongelmat. Järjestelmien välillä on merkittävä perusero: amerikkalaisen ei itse tarvitse olla ongelmien ratkaisija siis aktiivinen toimija.
Sovelsin Galbraithin ajatuksia tietenkin heti Suomeen. Olemme tässäkin asiassa selvästi kalleellaan Amerikan suuntaan, valitettavasti. Valitettavasti siinä mielessä, että liian moni meistä suhtautuu politiikkaan kuluttajan, eikä tuottajan asenteella. Yhteisten asioiden hoitaminen koetaan poliitikkojen tehtäväksi. Poliitikoilla ei kuitenkaan ole mahdollisuuksia vaikuttaa millään tavalla meidän aikamme suurimpaan ongelmaan: yleiseen välinpitämättömyyteen.
Politiikka nojaa enemmistön tahtoon, mutta laskevien äänestysprosenttien tilanteessa äänestäjien enemmistö itse asiassa alkaa edustamaan selvästi alle puolta koko kansasta. Tämä "enemmistö" koostuu hyvin toimeentulevista, joiden ei ole ehdottoman pakko välittää tuon taivaallista heikosti toimeentulevan vähemmistön ongelmista.
Suomessa on siis olemassa kaksi ryhmää: menestyjät ja toimeentulevat. Politiikka palvelee menestyjien intressejä, ratkaisee heidän "ongelmiaan". Toimeentulevat todella selviytyvät hyvinvointivaltio-Suomen raunioilta löytämillään murusilla. He syyttävät tilanteestaan poliitikkoja ja päästävät todelliset syylliset, menestyjät, kuin koirat veräjästä.
Tärkein kysymys lienee: mihin tämä kaikki johtaa. Nuorena jaksoin vielä uskoa ihmiseen, mutta nyt "suomukset ovat tippuneet silmiltäni". Toimeentulevien tilanne tulee entisestään vaikeutumaan, eikä menestyjiä saada uskomaan köyhäinavun olevan lopulta heidänkin etunsa mukaista, koska tuloerojen jyrkkä kasvu johtaa yhteiskunnan rauhattomuuden lisääntymiseen.
Uskon taloudellisten suhdanteiden heikkenemisen lopulta kääntävän tilanteen päälaelleen: menestyjien suhteellinen lukumäärä tullee pitkällä aikavälille pienenevän niin paljon, että lopulta tästä entisestä enemmistöstä tulee varsin marginaalinen ryhmä. Tässä vaiheessa poliitikotkin alkavat taas keskittyä todellisten ongelmien hoitamiseen. Ikävämpi juttu, että juuri nyt valtiovalta ulosmittaa todellisia vaikutusmahdollisuuksiaan toimiessaan kuin Oy Suomi Ab ja todellinen määräysvalta siirtyy yritysmaailmalle.
Tilanne muistuttaa varsin paljon sitä historiallista vaihetta, jossa elettiin 1800-luvulla liberalismin ollessa valtiollisena ihanteena. Köyhä kansa tarrautui sosialismiin ja parannuksia alkoi tapahtua. Alkoi kompromissien sävyttämä yhteiskuntaelämä. On ehkä syytä kysyä: "Missä on uusi Marx?".
Kommentit