Malcolm X ja elävän kuvan voima

Olen viime päivien aikana sivusta seurannut Amerikan tapahtumia. Sivusta, koska näin Normandian maihinnousun aattona olen lomalla, ja yritän kytkeä aivoni off-asentoon.

Pitkän rupeaman jälkeen pään on levättävä ja siksi tapanani on aloittaa loma vimmaisella kitkemisellä ja kylvämisellä, maalin irrottamisella ja uuden sivelemisellä, ja kaikella muulla sellaisella, mikä etäännyttäisi arjesta. Kesäkuun alku on tarinoiden ja dekkareiden aikaa. Mutta tein virheen. Valitsin BookBeatista Michelle Obaman ”Minun tarinani” -kirjan. Olen viikon verran kulkenut hänen rinnallaan. Katsonut kärpäsenä katossa häneen kohdistuvaa ylenkatsetta. Tuntenut häpeän ja vihan tunteen, kun hän on kohdannut ylenkatsetta ja suoranaista sortoa ihonvärinsä takia. Ja tähän ristiriitaiseen tilaan puutarhakalusteitten hiomisen ja Chicagon keskelle tunkeutuu George Floydin kohtalo.

Olin parkkeeraamassa autoa korjaamon pihaan, kun puhelin soi. Vaimo sanoi: ”Xx (16-vuotias poikamme) on lähdössä mielenosoitukseen Helsinkiin”. ”Oho!” vastasin. ”Hienoa!” jatkoin. ”Kenen kanssa?”. ”Yksin” kuului vastaus. ”Oho! Koska pitää lähteä?”. Vaimo vastasi: ”Saman tien. Hommaa hengityssuoja.”

Sata vuotta sitten, tarkemmin sanottuna 1992, pari tuntia elokuvateatterissa muutti elämäni suunnan. Leffan nimi oli ”Malcolm X” ja se oli järisyttävä kokemus. Kävelin seuraavana päivänä kauppaan ja etsin mustan lippiksen, jossa oli iso X. En tiedä, ymmärsikö kukaan muu lippiksen merkitystä, mutta minulle se oli iso juttu. Osoitin vuosien ajan mieltäni Amerikan rotusortoa vastaan kulkiessani pitkin Tampereen katuja.

Ehkä X-kokemukseni tuli hyvää hetkeen. Olin kypsä. Herkässä iässä. Ehkä etsin jonkinlaista vastausta oman elämäni tarkoitukseen. Joka tapauksessa elokuvan kuva ja äänimaisema teki minuun hurjan vaikutuksen. Innostuin jazzmusiikista. Ja ymmärsin, että maailmassa ei kaikki ole ok. Liityin Amnesty Internationaliin ja toimin parin vuoden ajan Tampereen osaston ”johtotehtävissä”. Teimme kaikenlaisia tempauksia ja myimme t-paitoja Amnesty-talolla. Järjestöllä meni siinä vaiheessa huonosti. Jäsenmäärät laskivat ja joka penni laskettiin tarkkaan. Minulle toiminta oli kuitenkin merkittävää, koska pääsin käytännössä elämään edes pieneltä osaltani toimimaan jonkun toisen hyväksi. Kouluttauduin myös YK:n ihmisoikeuslähettilääksi ja tein siinä roolissa ”keikkoja” kouluihin.

En lähtenyt Helsinkiin. Suurimmaksi osaksi siksi, että 16-vuotias teki selväksi, ettei halua minua mukaan. Ehkä myös siksi, että oli D-dayn aatto. Tai siksi, että olen vain laiska. Ikävin selitys on, että vuosikymmenten saatossa ihmisen tunneskaala kapenee. Ääretön riemu ja suunnaton raivo eivät toimi enää samoin kuin ennen. Mutta olen tietenkin valtavan iloinen, että poika lähti. Ihmettelen sitä, kuinka nuorina lapsosistamme tulee näin tiedostavia. Luulen, että iso kiitos kuuluu paljon parjatulle YouTubelle JA Donald Trumpille. Trump tuo esille sen, mikä on piilossa. Valheet, vehkeilyt ja vihan. Ja tietenkin käsittämättömän oman edun tavoittelun. Samalla hieman ihmettelen sitä, miten tapahtumat rapakon takana vaikuttavat elämääni, kun vien autoa remppaan.  

USA on 28 vuotta oman X-kokemukseni jälkeen edelleen läntisen maailman näyttämö. Se, mikä tapahtuu ison veden takana, on jollakin tavalla erityisen merkittävää. Kyse on varmaan juuri siitä samasta ilmiöstä, miksi itseäni kiinnostaa Valioliiga, mutta ei Bundesliiga. Tunnen tuntevani vuosikymmenten kokemuksella näytelmän juonen ja pääosien esittäjät. Me länsimaalaiset olemme uutisten, musiikin ja elokuvien kautta ottaneet omaksemme amerikkalaisen kulttuurin. Se tuntuu joskus tutummalta kuin oma politiikkaamme. Jonkun suomalaisen poliitikon idioottimainen twiitti ei saa meitä kadulle, mutta se mitä tapahtuu Minneapolisin kadulla, saa aikaan kansanliikkeen.

Hyvä että saa! Ajattelen nimittäin myös niin, että meidän kuuluu välittää. Meidän kuuluu toimia. Se on ollut ja on myös Amnestyn johtoajatus. Oman maan jäsenet eivät toimi omien asioiden hyväksi, vaan suomalaiset lähettävät kirjeitä Putinille, koska etäisyys tuo perspektiiviä. Minneapolisin kaduilla mieltään osoittaville sillä on väliä, jos Senaatintorilla huudetaan isolla joukolla ”Black lives matter!”.

Askel askeleelta, maailmasta tulee parempi paikka. Koska maailman ihmiset osoittavat tukensa kärsiville ja vihansa sortajille. Ja vaikka huudon kohteena onkin USA, luulen, että Senaatintorin huuto kuuluu myös Arkadianmäellä aina sinne takariviin asti