Vanha huuhkaja lentää matalalla

Seisoin Telia 5G-katsomo-osan 124 lipan alla ja itkin. Huuhkajat olivat juuri möyhentäneet vastaansanomattomalla tavalla lilliputti-Liechtensteinin osteopaatit, ja minä katsoin tapahtumia sivusta ällikkällälyötynä kuin avuton lapsi. En tiennyt missä olin ja mitä olin tekemässä. Tai sen verran tiesin, että kentälle ei saa mennä. Huuhkajamummo oli sen minulta visusti hetki sitten kieltänyt. Hän katseli tapahtumia takanani paheksuva katse kaiken-näkevillä silmillään. Tunsin ne selässäni.

Odotin, pyyhin silmiäni ja odotin. Odotin mummon poistumista, jotta olisin voinut testata riehaantumista. Täysin tyhjä ja turta olo. Riehaantuminen ei kuulu tunnevalikoimaani. Pahus.

Väkeä virtasi katsomosta kentälle. Tuhansittain riemuitsevaa väkeä, suurin osa kaltaisiani keski-ikäisiä huuhkajia. Joukossa myös isoja ja pieniä helmipöllöjä ja pikkuhuuhkajia. Kajareissa soi Tommi Läntinen ja Via Dolorosa. Sitä ymmärsin. Pettymystä. Tämä meni yli. Onko tämä oikeasti totta?

Olen kiertänyt pitkään. Vaikka en mitään muista, muistan kuitenkin pettymyksen hetkiä. Muistan muun muassa sen hetken koulujen päätöspäivänä 31.5.1989. Olimme isolla porukalla liikkeellä Olympiastadionilla katsomassa Suomi-Hollanti-peliä. Siis sitä Hollantia, jonka joukossa pelasivat universumin silloiset supertähdet kuten Marco van Basten, Ruud Gullit ja Frank Rijkaard. Suomella oli Kari ”Laku” Laukkanen. Kyseisessä matsissa rikottiin Suomen kaikkien aikojen yleisöennätys 46217. Aina-yhtä-käytännöllinen valmentajamme sanoi ympärillä olevaa väkimäärää arvioivasti silmäillen meille 85.minuutilla: ”Nyt me lähretään hipsiin bussille, ettei jouruta ruuhkaan”. Taululla oli kiikarit ja ilmassa oletus, että Suomi on kairannut tulppaanimaan pojilta tasuripisteen. Olimme juuri ehtineet stadionia kiertävälle radalle, kun yleisön joukosta kuului hurja epäuskoinen mylvähdys. Vim Kieft oli juuri nikannut Gullitin keskityksen Laku ohi alanurkkaan. Jatkoimme matkaa kaiken-nähneelle bussille epätietoisina, mitä siellä oli tapahtunut. Radioselostuksen kuultuaan käytännöllinen valmentajamme huokaisi: ”Tää oli tässä. En enää koskaan tuu näihin matseihin täyttämään palloliiton herrojen taskuja ja pettymään.”

Hänen sanansa piti. Itse olin nuori ja herkkäuskoinen. Jaksoin kuvitella, toivoa, että joskus vielä kurssi kääntyy. 2000-luvun taitteessa näytti hyvältä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos on nähnyt omin silmin Kuninkaan kentällä, ei ole elänyt turhaan. Ongelmana taisi olla, että Kuningas johti peliä kentällä, vaikka kentän laidalta olisi nähnyt paremmin. Muilla oli Keisari penkin päässä ja tässä pelissä Keisari voittaa.

Marraskuun 12. vuonna 2016 tämänkin Huuhkajan mitta oli tullut täyteen. Kirjoitin Naamakirjaan näin:

Tänään, kun Huuhkajat on ottanut pataan 3-0, on aika pistää Backen poika kilometritehtaalle ja pistää Kanerva puikkoihin. Rive saa pelaajista maksimin irti. Enempää ei voi valmentajalta vaatia.

Peli päättyi 1-0 tappioon vieraskentällä. Iltasanomat otsikoi otteluraporttinsa ”EM-kärsintä jatkui-Huuhkajat hävisi taas”. Ottelu jäi Backen viimeiseksi. Paikalle tuli tiedät-kyllä-kuka. (Etteikö muka ihminen voi vaikuttaa?)

Perus-Markku, opettaja, Hymyilevä Apollo, otti ohjat ja varovaisen alun jälkeen kurssi kääntyi. Pelaajat alkoivat luottaa toisiinsa ja penkin päässä seisovaan, jonka olivat aina tunteneet, joka oli ollut aina läsnä, mutta jonka ominaisuudet olivat jääneet huomiotta siksi, että viisaus tulee aina ulkoa. 

Minä seisoin katsomossa ja todistin. Etsin selityksiä ja niitähän löytyy aina! ”Suomen menestys johtuu siitä, että taso on laskenut”, no ei ole. ”Vastustajilla oli nyt heikko hetkensä”, no ehkä niinkin, mutta silti nekin pelit piti voittaa. ”Kohta lento katkeaa”, mutta kun ei. Huuhkajat voittivat eivätkä sortuneet vanhaan tautiin, epäilykseen. Lokakuisen Bosnia-kylvetyksen (4-1) jälkeen olin varma, että tämä oli tässä. Tiistaina kotona kuokkaan Armenialta ja voimme palata etsimään selityksiä. Mutta ei, Huuhkajien esitys oli kenties karsintojen paras. 3-0 taululla, eikä yhtään liian vähän.

Ja nyt, kaiken nähneenä, löysin itseni seisomassa Telia-areenalla jossain ihmeen Töölössä. Ympyrä oli sulkeutunut. Hetki, jota olin niin kauan odottanut oli tässä, ja minä en tiennyt mitä olisin tehnyt. Huuhkajamummo poistui, jäin yksin. Taululla seisoi teksti ”Aika meidän tullut on!”. Päätin testata, että näinköhän. Kävelin keltaliivisen järjestysmiehen ohi, hän ei yrittänytkään estellä minua. Tilanne oli karannut totaalisesti heidän käsistään. Samaistuin hänen tuskaansa. 

Pitch invasion on kuulkaa vaikeampaa kuin luulette! Eteeni kohosi yli metrin korkuinen ja 30 senttiä leveä liukas valomainosaita. Minulla oli 5 vaatekertaa päällä, vasemmassa kädessä muovikassi, jonne olin sullonut Huuhkajat-pipotuliaiset, toisessa kädessä Suomen lippu ja ilmaisena jaettu Urheilulehti. Ähväsin ja ähväsin ja onnistuin lopulta punnertamaan itseni yli. Stadionin muovinurmi oli pehmeä ja liukas. Teki mieli pistää pitkäkseni. Ympärilläni säntäili huvennut joukko onnen ja olueen huumaamia. Katsoin kaikkea ulkopuolisena. Läpy sieltä, toinen täältä, vähitellen pääsin hieman irti itsestäni. Itkeviä, nauravia, taskumatista naukkaavia joka puolella. Kamerat räpsivät. Musiikki pauhasi. Tämä riittää, ajattelin ja lähdin lompsimaan autolle.

Matkalla makustelin. Huuhkajat-Saksa? Huuhkajat-Englanti? Huuhkajat-Belgia? Kisaennakot, harjoitusottelut, kaikki se ihana spekulointi, kaikki edessä! Urheilu on siitä rankkaa, että pääosin tarjolla on pettymyksiä. Pettymyksiin tottuu. Kasvaa mestariksi käsittelemään niitä. Onnistumisten suhteen on vaikeampaa, kun ei ole harjoitellut. Niitä tulee vähän, kun on kasvanut kiinni pyöreään palloon ja sattunut syntymään Suomessa.

Viimeinkin mieleeni välähti ihana ja vilpitön ajatus: kuinka mahtavaa onkaan lukea tästä huomisista lehdistä! Ja heti perään toinen: olisiko Saksa kaadettavissa?