Hyvillä teoilla rakennettu Suomi - puhe Lempäälän kunnan itsenäisyyspäiväjuhlassa 6.12.2018

Tunnin aiheena oli väestönkasvu. Tai oikeastaan väestöräjähdys, sillä viimeisen 70 vuoden aikana maapallon väkiluku on lähes kolminkertaistunut. Luokan keskellä ruutupaitainen nuori mies lapa ylhäällä. Kysyy: ”Jamo, tunnetko ruotsalaisen Hans Roslingin? Hän on ennustanut, että väkiluvun kasvu tulee vuonna 2040 pysähtymään 9 miljardiin. Aasiassa on 5, Afrikassa 2, Euroopassa ja Amerikassa molemmissa miljardi. On todennäköistä, että ennen sitä tullaan näkemään karmeita juttuja. Ilmastokatastrofeja ja niiden seurauksena tapahtuvia massiivisia väestöjen siirtymisiä. Myös tänne tulee siinä vaiheessa porukkaa. Uskotko sä, että suomalainen yhteiskunta tulee kestämään vai luuletko, että me ajaudutaan uudelleen sisällissotaan?”

Luokassa hiiskumaton hiljaisuus. Hieman vajaat kolmekymmentä nuorta katsovat minua silmiin ja melkein näin heidän mielissään vilisevät katastrofikuvat. Nuoren miehen kysymyksessä oli oiottu mutkia, mutta ymmärsin, mitä hän haki.

Pelasin aikaa ja mietin. Olen huono valehtelemaan. Vastasin näin: ”Mitä tulee tuohon Roslingin ennustukseen, tuntuu aika todennäköiseltä, että noin siinä tulee tapahtumaan. Jotkut ovat ennustaneet, että väestönkasvu on vielä tuotakin nopeampaa, mutta että maapallon kantokyky tullee leikkaamaan kasvua. Valitettavasti siis luulen, että jotakin ikävää meillä on kiikarissa. Olen samaa mieltä myös siitä, että me tullaan näkemään suuria pakolaismassoja ja että Suomeenkin tulee ihmisiä hakemaan turvaa.

Mutta tiedättekö ihmiset mitä? Minä luulen, että suomalainen yhteiskunta tulee kestämään koettelemukset. Mä uskon ensinnäkin siihen, että pienenä ja suhteellisen ketteränä yhteiskuntana me kykenemme sopeutumaan eri tilanteisiin paremmin kuin suurin piirtein kaikki muut yhteiskunnat maailmassa. Meidän vahvuus on myös meidän historiassa. 

Sadan vuoden takainen sisällissota johtui nähdäkseni suureksi osaksi siitä, että väestöryhmien väliltä katosi luottamus ja keskusteluyhteys. Esi-isämme alkoivat näkemään niin sanotusti näkyjä. He uskoivat agitaattorien puheita, fakenewseja, ja naapurista tuli vihollinen. 

Sodan jälkeisen Suomen tarina on käsittämätön menestystarina ja sen tarinan ytimessä on ajatus keskinäisestä vastuusta, yhteisistä perusarvoista ja tavoitteista. Meillä on sanottu presidentteihin liittyen, että meillä on ollut ”hyvä herraonni”. Tällöin unohtuu, että demokraattisessa yhteiskunnassa johtajat valitaan vaaleissa. Presidentti on siis kansan kuva. Jos me ajatellaan, että suomalaista yhteiskuntaa tulee rakentaa solidaarisuuden hengessä, me valitsemme sopivan henkilön sellaisia päätöksiä tekemään. 

Uskon siis, että suomalainen yhteiskunta selviää koettelemuksista. Itse asiassa se on jo kovissa tilanteissa painetestattu. Me ajatellaan usein niin, että talvisodan henki syntyi talvisodan aikana. Näinhän asia ei ole. Talvisodan henki oli jo olemassa ennen sodan syttymistä. Se luotiin sisällissodan jälkeen presidentti Ståhlbergista lähtien määrätietoisesti, mutta sen pohjana oli kansan jakama ajatus siitä, että meidän tulee Saarijärven Paavon lailla todeta elämänkumppanillemme: ”Vaimo, vaimo! sit’ ei kuri saada, Jok’ ei hylkää toista hädässänsä. Pane leipään puoli petäjätä, Veihän vilu tou’on naapurimme”. 

Hyvät nuoret ihmiset, mä uskon, että minun ja teidän sukupolvenne ajattelee tästä asiasta aivan samalla tavalla, eikä me olla toiminnassamme yhtään sen avuttomampi kuin meitä edeltävätkään sukupolvet.”

Pitkän vastaukseni jälkeen hiljaisuus oli syvä kuin haudassa. Mielessäni mietin sitä, miten väärä käsitys meillä on näistä edessäni olleista vielä teini-ikäisistä ihmisistä. Mietin sitä, miten me ajattelemme heidän olevan autuaallisesti pihalla maailman menosta ja sanomme heillä olevan pahoja aukkoja sivistyksessä ja osaamisessa. Onko sittenkin niin, että nuoret ovat vähemmän tietoisia ja vähemmän sivistyneitä, koska he eivät tiedä tai ole kokeneet samoja asioita kuin vaikka oma sukupolveni?

Tuossa hetkessä tunsin myös niskassani painetta. Olin maalannut nuorille tulevaisuuden kuvan, joka perustui olettamukseen tai oikeammin toiveeseen. Että me vanhemmat sukupolvet kykenemme tässä ajassa ja tulevaisuudessa olemaan epäitsekkäitä, solidaarisia, rakastavia - ihmisiä. Että me katsomme naapuriamme silmiin ja kykenemme meitä erottavien tekijöiden sijaan kiinnittämään katseemme meitä yhdistäviin asioihin. Että me kykenemme olemaan avuksi toisillemme, vaikka se merkitsisi omasta mukavuudesta, ajasta ja tilasta, ehkä rahastakin luopumista. Että me teemme toisillemme hyviä palveluksia ja puhumme toisistamme selän takana hyvää. Meidän on pakko tehdä niin, koska meitä nuoret katsovat. Meiltä he ottavat ihmisen mallin.

Iltalenkillä tunnilla käyty keskustelu painoi edelleen mieltäni. Pysähdyin järven rannalle. Järven kantta peitti ohut riite. Aivan veden rajassa kasvoi korkea koivu. Se seisoi siinä yksistään, seuraa vailla, hienolla paikalla koristaen kaunista syksyistä maisemaa. Mutta maaperä oli pehmeä ja puun juuret olivat pinnassa. Kaunis koivu, mutta yksin ottamassa vastaan selältä nousevan tuulen.

”Sit’ ei kuri saada, Jok’ ei hylkää toista hädässänsä. Pane leipään puoli petäjätä, Veihän vilu tou’on naapurimme”.