Mikä kirkossa mättää ja mikä avuksi?

Oheinen teksti on suunnattu syksyn 2018 seurakuntavaaleihin. Olen nimittäin kuullut joidenkin suusta, että he tulevat äänestämään vaaleissa minua, koska olen niin kiva tyyppi. Suosittelisin kuitenkin ensin tutustumaan siihen, millaisia ajatuksia minulla on. Päätä sitten, olenko äänesi arvoinen. 

Miten te ei-uskovaiset selviydytte ahdistuksen kanssa?

Koen suurta ahdistusta maailman tilasta. Ajattelen niin, että ihmiskunta etenee vääjäämättä kohti tuhoaan. Olen menettämässä uskoani siihen, että me ihmiset voisimme jotenkin edes viivyttää väistämätöntä. Edessämme  olevat ongelmat ovat meille aivan liian suuria. Ja siksi toiseksi meillä ei ole todellista halua ratkaista ongelmia. Valtaosa meistä on tullut niin mukavuudenhaluiseksi, ettei ole valmis tekemään mitään radikaaleja muutoksia elämäänsä, vaikka siis maailma etenee tuhoaan. Istumme mukavasti Titanicin kansituolissa kuuntelemassa Ed Sheerania (kuulemma kova kaveri) ja odotamme sitä koska ja missä ensimmäisenä rysähtää.

Miten ihminen kykenee elämään tämän ajatuksen kanssa? Olen tehnyt analyysin: hirvittävän suuri osa meistä turruttaa aistinsa. Viihdytämme itsemme sopivaan sokerihumalaan ahmimalla rauhoittavia, alkoholia tai viihdeteollisuuden tuotteita. Sumuisin silmin ei näe eteensä. Moni näkee siis eteensä juuri sen verran, ettei näe edessään jäävuorta ja painaa kaasua. 

Entä miten minä?

Aika moni tuntuu pitävän sokerihumalaa suorastaan siunattuna tilana. Itse olen löytänyt jonkinlaisen tasapainon, vaikka en katso viihdettä (poislukien jalkapallo) ja kuljen aistit avoimena. Olen mahdoton täpistelijä ja touhulaukku ja koen suurta tarvetta pelastaa maailman. Siksi käynnistelen erilaisia mittaviakin "projekteja". Joskus ajaudun ahdistuksen tilaan, mutta olen alkanut löytää jonkinasteisen tasapainon. Saan kiittää tasapainostani uskoani eli ennen muuta Jumalaa, lähelläni olevia ihmisiä ja, niin, pappeja.

Kerron viimeisimmästä löydöstäni. Puhuin ajatuksistani ja murheistani Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen (eli SLEY:n) legendaariselle pastorille Erkki Koskenniemelle. Hän EI sanonut: "Lopeta maailmanparantaminen". Hän sanoi, että minun pitää ymmärtää vastuuni rajat. Hän kehoitti jatkamaan maailmanparantamista, koska se on minulle ylhäältä annettu missio. Mutta hän sanoi myös, että tutustu Raamattuun ja luota Jumalaan, koska minun ja lähimmäisteni kohtalo on todellakin Jumalan käsissä. En voi siis omalla tekemiselläni heitä pelastaa. Mutta että tämä mitä teen, tämä täpistely, on minun missioni.

Lisäksi Eki antoi Raamatun kohtia, joihin hän kehoitti tutustumaan. Erityisesti hän suositteli tutustumaan Jobin kirjaan ja Psalmeihin 103 ja 104. Olen lukenut Psalmeja uudestaan ja uudestaan ja ne antavat suurta lohtua. Olen kehittänyt suoranaisen rutiinin. Luen illalla Raamattua (nyt siis erityisesti Jobia). Aamuisin luen Lutherin Mannaa Jumalan lapsille ja Jukka Norvannon "Sana vuoden jokaiselle päivälle" -teosta. Hötkyilen maailmantilaa klo 0730-1800. Klo 1800- avaan RKK-appsin (Raamattu kannesta kanteen) ja kuuntelen Jukka Norvannon Raamatun selityksiä (nyt Jobista). Moodmetric-älysormuksenkin mukaan tämä toimii eli stressitasoni laskee!!


***

Yksityisestä yleiseen: Onko kirkko rikki?

Koska olen nyt siis lisäksi lähtenyt ehdokkaaksi vaaleissa, tunnen tarvetta kertoa hieman yleisemminkin ajatuksistani liittyen kirkon tilaan.

Kirkon jäsenmäärät laskevat. Normijumalanpalveluksissa ei käy porukkaa ja ainakin eteläisen Suomen kaupungeissa uskontoa ja seurakuntaa ajetaan aina vain ahtaampaan nurkkaan, koska eihän kukaan täysijärkinen enää usko. Ovatko kirkko ja seurakuntaelämä siis rikki? Jossain määrin kyllä.

Hyviin tapoihin kuuluu etsiä syyllisiä. Kenen syytä ongelmat siis ovat? Pappienko? Mielestäni kirkon ongelmat eivät liity niinkään papistoon. Tunnen monia loistavia pappeja, jotka ovat täydellä sydämellä Herran asialla. Tiedän monia loistavia saarnamiehiä ja saarnanaisia. Useat heistä tuntuvat olevan sitä paitsi koko ajan töissä. Leipäpappejakin tunnen, mutta he ovat vähemmistössä. Sanoisin, että valtaosa papeista tekee jopa liian paljon töitä. 

Olen seurakunta-aktiivin "urani" aikana törmännyt harmittavaan asiaan: kirkon sisällä etsitään vapaaehtoisia monenlaisiin tehtäviin, mutta turhan usein vallitseva asenne tuntuu edelleen olevan, että jotkut tehtävät, kuten saarnat on jätettävä ammattilaisten huoleksi. Henkkoht olen kuullut hyvin valmisteltuja ja sisällöltään bliljantteja saarnoja myös "maallikoilta". 

Muutoinkin sanoisin, että kirkossa ei kyetä hyödyntämään seurakuntalaisten lahjakkuutta. Näin aktiiviseurakuntalaisena sanoisin, että tämä ei ole pois pelkästään kirkon toiminnoista vaan myös meiltä maallikoilta. Oma kokemukseni nimittäin on, että mitä enemmän seurakunnalle annan, sitä enemmän saan (tietenkin tietyissä rajoissa). Löydän siis paikkani seurakunnan eli siihen kuuluvien ihmisten palvelijana.


Jos etsitään kirkon isompia ongelmakohtia esim. jäsenkatoa, katsoisin mm. peiliin. Olen tunnustautunut uskovaiseksi 23 vuoden ajan. Vuosikausien ajan minunkin oli vaikeaa sanoa tätä ääneen. Pelkäsin hihhulin ja ties minkä leimaa. Kuvittelin, että minut ajetaan kaikkien yhteisöjen ulkopuolelle, eikä kenties oteta enää tosissani esimerkiksi työssäni, jos lähelläni olevat ymmärtävät minun "hurahtaneen uskoon". Viime aikoina olen tullut kaapista. Se miksi näin on käynyt, saattaa itse asiassa olla vastaus kirkon ongelmiin.

Henkinen kotini on Tampereella toimiva ev.lut. kirkkoon kiinteästi kuuluva Uusi Verso -seurakuntayhteisö. Kohderyhmänä ovat nuoret aikuiset, mikä en siis todellakaan enää ole, mutta olin nuorempi kun liityin mukaan. Nyt olen sinne liian vanha, mutta ei minua ole poiskaan ajettu. Onneksi mukana on edelleen kaltaisiani vanhia jääriä, ja yhdessä puolustamme paikkojamme (eturivissä vasemmalla, koska sieltä kuulee paremmin) kantamalla aika ajoin isompaa tai pienempää vastuuta Varikko-messuissa.

Uudella Versolla on kymmeniä erilaisia soluja/talleja. Itse kuulun Papas-talliin. Meitä on 6-7 samanikäistä perheellistä ja muutenkin elämän ruuhkavuosien keskellä painivaa ukkoa. Emme lue kokoontumisissamme Raamattua kuin aniharvoin, mutta jaamme elämämme ilot ja murheet ja rukoilemme. Emme myöskään aina kokoonnu seurakunnan tiloissa vaan esim. koripallo-, jääkiekko- ja jalkapallopeleissä tai lähdemme porukalla melomaan tai suunnistamaan. Olennaista on, että kokoontumisissamme on täydellinen keskinäinen hyväksyntä ja, sanotaan se suoraan, rakkaus. Olemme veljiä keskenämme.

Papat ovat uskomattoman tärkeä voimavara. Heidän ansiostaan koen sydämessäni, että mitä tahansa elämässäni eteen tuleekaan, voin luottaa heidän apuunsa ja tukeensa. Koko Varikko-yhteisössä vallitsee ainakin omasta mielestäni samanlainen henki.

Ja vielä pieni sivuhuomautus: Varikkomessuissa käy paljon porukkaa. Itse asiassa niin paljon, että niitä järjestetään joka toinen sunnuntai kaksin kappalein. Ensimmäinen messu (klo 16) on lapsiperheille, jälkimmäinen (klo 1830) nuorille aikuisille. Itse käyn ensimmäisessä, tottumuksen voimasta ja koska muutkin jäärät käyvät.  

Seuraava messu on vastaremontoidussa Pispalan kirkossa 2.12 eli ensimmäisenä adventtina. Sinne kannattaa tulla "päivittämään käsityksensä" jumalanpalveluksista/messuista.

Samaa sukupuolta olevien liitoista

Tiedän, että seuraava kannanotto karkoittaa jonkun äänestäjän. Sanon sen silti. Sanon sen vielä siitäkin huolimatta, että asia ei kuulu seurakuntaneuvostolle eikä oikeastaan kirkkovaltuustollekaan. En aja samaa sukupuolta olevien avioliiton siunaamista. En siis aja sitä. Koen, että jos eroat kirkosta sen vuoksi, että se esim. "sortaa naisia", koska ei erota keskuudestaan tällaisia toimijoita, et ole ymmärtänyt kirkon ydintehtävää.

Kirkon tehtävä ei ole olla tasa-arvoa ajava liike. Kirkon ydintehtävä on edesauttaa ymmärrystä Jumalasta ja Jeesuksesta ja levittää rakkauden evankeliumia. Jos luit yhtään siitä, mitä kirjoitin tuossa edellä, ymmärrät (ehkä) mitä tarkoitan.

Tämän aiheen ympärillä käytävä keskustelu on valitettava osoitus siitä, miten kauas kirkko on etääntynyt ydintehtävästään. Mutta siinäkään vaiheessa, kun samaa sukupuolta olevat parit kirkossa siunataan, en aio erota kirkosta. Jos niin tekisin, menettäisin senkin vähäisen mahdollisuuteni vaikuttaa kirkon ajamaan "politiikkaan".

KRS, SLEY, Herättäjä-yhdistys

Kerroin edellä Ekistä, joka on siis Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen pastoreita. SLEY on joutunut aika ajoin median hampaisiin. Medioissa on julkaistu mm. kuvia otsikolla "all-male-panel". En käy tarkemmin läpi kaikkea tätä, faktat selviävät kyllä. Mutta haluan sanoa vielä yhden asian.

Olen yli kahden vuosikymmenen aikana ollut suurimman osan ajasta hyvinkin perinteisissä evlut kirkon tapahtumissa, mutta myös körttien Herättäjäjuhlissa, Lähetysseuran ja Kansanraamattuseuran (KRS) tapahtumissa. Viime aikoina tärkeäksi ovat tulleet SLEY:n tapahtumat. Kaikissa niissä olen saanut kokea syviä hengellisesti rakentavia kokemuksia.

Olen ystävystynyt eri yhdistyksissä ja järjestöissä palvelevien ihmisten kanssa. Siksi tuntuu todella pahalta, kun joku ystävistäni tai joku arvostamani pappi joutuu median riepoteltavaksi ja nurkkaan ajamaksi. Se loukkaa myös minun oikeudentuntoani.

Koen, että me kristityt olemme kaikki samalla asialla. Kertomassa Jumalasta ja Jeesuksesta ja kehoittamassa tutustumaan Raamattuun. Ne ovat peruspilareita, joiden varaan minun elämäni rakentuu.

Miten siis haluan kirkkoa ja seurakuntaelämää muuttaa?

Ensinnäkin panostaisin pappien Raamattu-tuntemukseen. 

Koska olen järki-ihminen, haluan ymmärtää esim. mitä Jobin kirjassa tarkoitetaan, kun puhutaan "Jumalan pojista" (mm. Job 1: 6). Luulin, että oli vain yksi.

Toiseksi ajattelen niin, että pappien pitää ymmärtää tässä ajassa elävien ihmisten ahdistusta.

En ole yksin ilmastoahdistukseni kanssa. Ahdistuksen ja hädän hetkellä etsin lohdutusta ja pelastusta. Silloin tarvitsen pappeja, joilla on antaa minulle vastauksia.

Jokainen seurakuntalainen ja Jumalaan uskova on lähetystyöntekijä.

90-luvun jälkipuoliskolla Näsilinnankadulla toimineessa KRS:n nuorisotilassa Nooan Arkissa myytiin paitoja, joiden etumuksessa oli kymmeniä erilaisia lampaita ja yllä luki teksti "tule sellaisena kuin olet". Toisaalta nuorisoilloissa kehoitettiin puhumaan Jumalasta aina kun mahdollista. Tämä ahdisti syistä, joista olen edellä kertonut. En siis suomeksi sanottuna osannut lyödä Raamatulla päähän. En ollut vielä käynyt tarpeeksi syvällä.

Nyt näin vanhaksi (46½v) eläneenä en pelkää lähelläni olevien tuomiota, koska ymmärrän, että se millaiseksi minut leimataan, on oikeastaan ihan samantekevää. Kaikki on hyvin, kunhan minulla on Kristus sydämessäni ja ymmärrän hänen tahtonsa elämässäni. Yritän elää niin kuin Kristukseen uskovan kuuluu. Olen siis hänen Ikurin lähettinsä, Jumalan soturi, Varikkomessujen veteraani ja Fc Papasten vasen pakki.