"Suomi"

Ensilumi on yleensä merkki siitä, että työvuodessa on tullut aika kuunnella sireenin ääntä ja katsella, kun helsinkiläinen varpunen pyrähtää säikähtyneenä lentoon koivun oksalta. Elämme uudelleen marraskuun loppua 1939. Talvisota käynnistyy jälleen.

Vime vuosina olen kuitenkin huomannut merkittävän muutoksen. Nuoriso ei enää henkeään pidätellen seuraa dramaattisten tapahtumien kulkua. He eivät enää kykene asettautumaan tarinan vietäväksi, vaikka tarina on edelleen mitä mehukkain. Miksi näin?

 

Onko niin, että Suomen selviytymistarina ei samalla tavalla puhuttele nuoria, koska sodan henkilökohtaisesti kokenut sukupolvi on joukosta poissa? Ja jos talvisodan 105 kunnian päivää ei enää kosketa suomalaista nuorisoa, mistä Suomen historian opettaja kertoo, mikä olisi alleviivaten suomalaista ja yhdistäisi eri sukupolvien suomalaisia toisiinsa?

Tätä pohtiessa muistui mieleeni tilanne jokin aika sitten. Nuori kysyi minulta, mikä on hienointa Suomessa. Yllätys oli ilmeinen, kun vastasin: "Progressiivinen verotus." Jatkoin vähän tylsemmin nostamalla esille sen itsestään selvän eli peruskoulutuksen. Nuo kaksi asiaa ovat kuitenkin mielestäni ne tekijät, joihin tiivistyy itseeni vetoava suomalaisuus.

 

Progressiivisen verotuksen idea on, että ne, joilla on enemmän, jakavat omastaan vähempiosaisille. Peruskoulutuksen ihanuus on siinä, että se antaa jokaiselle suomalaiselle vankan pohjan, jolta ponnistaa elämäänsä vaikka sosioekonominen asema olisi vaatimattomampi. 

 

Voidaan tietysti kysyä, mihin ylipäätään tarvitaan kansallista narraatiota? Suomalaisuudella on mielestäni paikkansa, koska niihin tiivistyvät hyvin pitkälti arvomme. Jos moderni sukupolvi ei enää miellä itseään "niiksi, jotka selviytyivät kahdesta sodasta ylivoimaista itänaapuria vastaan", mikä voisi olla Suomen tarina vuonna 2016 ja tästä eteenpäin?

 

Nuoret sukupolvet ovat globaaleja. Heidän sankarinsa ovat pääosin ulkomaalaisia, eikä heitä niinkään huolestuta Suomen ulkomaankaupan kehitys. Sitä vastoin ilmastonmuutos pelottaa. He ovat enemmän globaaleja yksilöitä, eivätkä siksi myöskään tunne kollektiivista velkaa tai vastuuta nimenomaan Suomen rakentamisesta. 

 

Näin ajatellessaan nuoret ovat oikeassa. Tässä ajassa niin voimakkaana elävä yksisilmäinen oman maan intresseihin tuijottaminen ei millään tavalla lopulta edesauta ketään meistä. Tärkein kysymys kansallista narraatiota rakennettaessa kuuluisikin olla: Millä tavalla minä kykenen saamaan maksimin irti käytettävissäni olevista resursseista ja mahdollisuuksista, jotta kykenisin hyödyttämään tekemisilläni hyvää elämää maapallolla? 

 

"Käytettävissä olevat resurssit" ovat paikallisia. Meillä suomalaisilla on mahdollisuus hyvään koulutukseen, joka (progressiivisellakin) verotuksella meille kustannetaan. Meillä on siis mahdollisuus auttaa maailman köyhiä, koska kuulumme kaikki maailman mittakaavassa hyväosaisiin. 

Ehkä voimme ajatella hieman "talvisodan hengessä"? Sodan aikana ja pitkään sen jälkeenkin kantava ajatus oli: Kaveria ei jätetä. Jospa tuo sama ajatus, ei nyt, eikä tulevaisuudessa sisältäisikään määrittävää adjektiivia "suomalaista"?