Mä oon vaan tämmönen
(julkaistu UrSassa 20.10.)
Pisin matka, minkä ihminen koskaan taittaa, on matka oman itsensä sisään. Asia tuli mieleeni, kun pyysin 7-luokkalaisia piirtämään kuvan itsestään ja kirjoittamaan viisi itseään kuvaavaa adjektiivia. Kyllä oli vaikeaa! Aika monen paperissa luki sellaisia rimanalituksia kuin ”pitkä”, ”pätkä”, ”paksu” ja ”läski”, mutta oli mukana muutama ”komeakin”.
Yläkouluikäisten kuva omasta itsestä on valitettavan usein hyvin kielteinen. Ja tottahan se on, että missi- tai mister-kisoissa harva saisi voittajakruunun kutreilleen. Kauneus on kuitenkin katoavaista. Läski sitä vastoin periytyy, olen huomannut. Sisäinen kauneus sitä vastoin on ja pysyy, mutta sillä ei nykyaikana kerätä mitaleja.
Kun minulta kysyttiin pikkupoikana haaveammattia, sanoin poikkeuksetta poliisi. Poliisi edusti kaikkea upeaa: rehellisyyttä, turvallisuutta, määrätietoisuutta ja voimaa. Nykypäivänä moni vastaa samaan kysymykseen, että ei sillä ole väliä, mitä tekee, kunhan on kuuluisa ja rikas. Ikään kuin kaikki tämä olisi tarjolla ilman työtä. Vähän kuin kaikille kuuluva lottovoitto.
Yläkouluiässä moni nuori elää elämänsä suurinta murroskautta. Muutos on kerrassaan ällistyttävä. Jos et usko, niin vertaa 7-luokan ja 8-luokan luokkakuvia. 7-luokalla Aku-paita on ok, 8-luokalla pääkallo rules. 7-luokkalaiset tytöt ovat kuin suoraan Elovena-mainoksesta, 8-luokalla samoilla tytöillä on musta tai punainen tukka, pari milliä lateksia naamassa ja vaatteet kuin suoraan twilight-sarjasta. Sisältä kuitenkin löytyy sama poika tai tyttö, mutta vähän pitää kovettuneen kuoren alta kaivaa.
Miten voi rakastaa tyttöä, jolla on nenärengas tai poikaa, joka haisee menneniltä? No juuri edellä mainitusta syystä. Kuori ei ole meitä aikuisia varten. Se on ikätovereita ja kovaa maailmaa vastaan. Meiltä lapsi odottaa edelleen niitä samoja juttuja kuin silloin ennen: rakkautta ja hyväksyntää. Aikuisen ikävä tehtävä on toisinaan torpata nuoren hurjia unelmia. Ja toisinaan patistaa tavoittelemaan niitä, mutta työnteon kautta, sillä ilmaiseksi harva saa mitään.
Ai niin, siinä 7-luokkalaisille annetussa tehtävässä oli toinenkin osuus. Vanhempien piti myös kertoa, millaisia heidän lapsensa ovat. Mieleeni jäivät muun muassa seuraavat adjektiivit: komea, älykäs, kaunis, sukkela, hauska, vastuuntuntoinen, aloitteellinen, omissa maailmoissaan oleva, ihana ja tärkeä. Totta joka sana.
Pisin matka, minkä ihminen koskaan taittaa, on matka oman itsensä sisään. Asia tuli mieleeni, kun pyysin 7-luokkalaisia piirtämään kuvan itsestään ja kirjoittamaan viisi itseään kuvaavaa adjektiivia. Kyllä oli vaikeaa! Aika monen paperissa luki sellaisia rimanalituksia kuin ”pitkä”, ”pätkä”, ”paksu” ja ”läski”, mutta oli mukana muutama ”komeakin”.
Yläkouluikäisten kuva omasta itsestä on valitettavan usein hyvin kielteinen. Ja tottahan se on, että missi- tai mister-kisoissa harva saisi voittajakruunun kutreilleen. Kauneus on kuitenkin katoavaista. Läski sitä vastoin periytyy, olen huomannut. Sisäinen kauneus sitä vastoin on ja pysyy, mutta sillä ei nykyaikana kerätä mitaleja.
Kun minulta kysyttiin pikkupoikana haaveammattia, sanoin poikkeuksetta poliisi. Poliisi edusti kaikkea upeaa: rehellisyyttä, turvallisuutta, määrätietoisuutta ja voimaa. Nykypäivänä moni vastaa samaan kysymykseen, että ei sillä ole väliä, mitä tekee, kunhan on kuuluisa ja rikas. Ikään kuin kaikki tämä olisi tarjolla ilman työtä. Vähän kuin kaikille kuuluva lottovoitto.
Yläkouluiässä moni nuori elää elämänsä suurinta murroskautta. Muutos on kerrassaan ällistyttävä. Jos et usko, niin vertaa 7-luokan ja 8-luokan luokkakuvia. 7-luokalla Aku-paita on ok, 8-luokalla pääkallo rules. 7-luokkalaiset tytöt ovat kuin suoraan Elovena-mainoksesta, 8-luokalla samoilla tytöillä on musta tai punainen tukka, pari milliä lateksia naamassa ja vaatteet kuin suoraan twilight-sarjasta. Sisältä kuitenkin löytyy sama poika tai tyttö, mutta vähän pitää kovettuneen kuoren alta kaivaa.
Miten voi rakastaa tyttöä, jolla on nenärengas tai poikaa, joka haisee menneniltä? No juuri edellä mainitusta syystä. Kuori ei ole meitä aikuisia varten. Se on ikätovereita ja kovaa maailmaa vastaan. Meiltä lapsi odottaa edelleen niitä samoja juttuja kuin silloin ennen: rakkautta ja hyväksyntää. Aikuisen ikävä tehtävä on toisinaan torpata nuoren hurjia unelmia. Ja toisinaan patistaa tavoittelemaan niitä, mutta työnteon kautta, sillä ilmaiseksi harva saa mitään.
Ai niin, siinä 7-luokkalaisille annetussa tehtävässä oli toinenkin osuus. Vanhempien piti myös kertoa, millaisia heidän lapsensa ovat. Mieleeni jäivät muun muassa seuraavat adjektiivit: komea, älykäs, kaunis, sukkela, hauska, vastuuntuntoinen, aloitteellinen, omissa maailmoissaan oleva, ihana ja tärkeä. Totta joka sana.
Kommentit