Io parlo un po italiano!
(Julkaistu UrSassa 17.2.2011)
”Questa gonna e troppo lunga per me” sanoo vaativa miesääni. Toistan lauseen kuuliaisesti, vaikka epäilen suuresti, että tulenko koskaan valittamaan mekon liiallista pituutta. Ajomatkat ovat mitä mainioin tapa harjoitella italiaa. Aloitin kieliopinnot työväenopistossa viime syksynä. Nyt 7-vuotias poikanikin tietää, että Silvio-sedän mainostama parmankinkku on ”prosciutto”. Opinnoistani kertoessani kuulen käsittämättömän usein kysymyksen: ”Miksi?” (ital. perché). ”Etkö ole koskaan kuunnellut italian kieltä, sen poljentoa, sen intohimoa!” vastaan ja ruusunpunainen innostuksen hehku kohoaa poskilleni.
Kielten opiskelu on etuoikeus. Vieraan kielen oppiminen ei pelkästään tee mahdolliseksi keskustelua vierasmaalaisten kanssa, se on sukellus toiseen kulttuuriin. Emmehän me tunneillamme puhu savonmuan kualkiäryleistä ja kotimaan savusaunasta vaan Toscanan viineistä, suussa sulavista bruschetteista ja eteläisen Italian mafiasta. Jokainen tunti on mielikuvamatka, joka rohkaisee edes hetkeksi jättämään taakse kotimaan loskaisen marraskuun ja ummehtuneet pienet piirit. ”Avaudu, uskalla, heittäydy ja opettele lentämään!” huudan itselleni ja yritän. On lottovoitto syntyä maailmaan 2000-luvulla, jolloin eteemme avautuvat kaikki maailman mahdollisuudet!
Maailma on totisesti eri paikka kuin oli vielä sata vuotta sitten. Avain maailmaan on kielitaito. Jukolan Jussi saattoi pärjätä vallan mainiosti sydänhämeessä paikallisella murteella ja murahduksilla, mutta ”Virtasen Jimmy Urjalan Matkusta päivää” on taatusti maailmankansalainen! Jos esi-isämme olisivat jääneet mökkiin mököttämään, me emme nauttisi siitä hyvinvoinnista, minkä keskellä elämme. Me suomalaiset, jos ketkä, olemme maapalloistumisen voittajia.
Totta kai kielten opiskelu on vaikeaa ja raskasta. Omissa peruskoulun enkun kirjoissani lukee joka toisella sivulla ”by hard” eli ulkoa (lauseen voisi kääntää myös ”vaikeamman kautta”), mutta miten kirvesmieskään pärjäisi ilman vasaraa. Miten puhut, jos et tiedä sanoja! Toista ja tankkaa päivästä toiseen, niin peruskallio hartioittesi välissä murtuu. Näin puhuu kokemus.
Vanhemmat valittavat usein, että on niin vaikeaa pysyä lasten koulunkäynnissä mukana, kun integraalilaskenta ei tahdo luistaa. Kielten opiskelu on parhaimmillaan koko perheen yhteinen juttu. Mitä jos sinä arvoisa isä tai äiti, elvyttäisit omaa enkun, ruotsin, saksan tai ranskan taitoasi yhdessä pikku-Santerin kanssa? Hyvin selvitettyjen kurssien jälkeen voisitte yhdessä varata palkintomatkan vaikka Milanoon. Kuvittele itsesi iltavalaistulla Giuseppe Meazza-stadionilla kahdeksankymmenen tuhannen ihmisen joukossa huutamassa ”Gooool!!”, kun Samuel Eto´o taituroi pallon yläkulmaan. La vita é bella!
”Questa gonna e troppo lunga per me” sanoo vaativa miesääni. Toistan lauseen kuuliaisesti, vaikka epäilen suuresti, että tulenko koskaan valittamaan mekon liiallista pituutta. Ajomatkat ovat mitä mainioin tapa harjoitella italiaa. Aloitin kieliopinnot työväenopistossa viime syksynä. Nyt 7-vuotias poikanikin tietää, että Silvio-sedän mainostama parmankinkku on ”prosciutto”. Opinnoistani kertoessani kuulen käsittämättömän usein kysymyksen: ”Miksi?” (ital. perché). ”Etkö ole koskaan kuunnellut italian kieltä, sen poljentoa, sen intohimoa!” vastaan ja ruusunpunainen innostuksen hehku kohoaa poskilleni.
Kielten opiskelu on etuoikeus. Vieraan kielen oppiminen ei pelkästään tee mahdolliseksi keskustelua vierasmaalaisten kanssa, se on sukellus toiseen kulttuuriin. Emmehän me tunneillamme puhu savonmuan kualkiäryleistä ja kotimaan savusaunasta vaan Toscanan viineistä, suussa sulavista bruschetteista ja eteläisen Italian mafiasta. Jokainen tunti on mielikuvamatka, joka rohkaisee edes hetkeksi jättämään taakse kotimaan loskaisen marraskuun ja ummehtuneet pienet piirit. ”Avaudu, uskalla, heittäydy ja opettele lentämään!” huudan itselleni ja yritän. On lottovoitto syntyä maailmaan 2000-luvulla, jolloin eteemme avautuvat kaikki maailman mahdollisuudet!
Maailma on totisesti eri paikka kuin oli vielä sata vuotta sitten. Avain maailmaan on kielitaito. Jukolan Jussi saattoi pärjätä vallan mainiosti sydänhämeessä paikallisella murteella ja murahduksilla, mutta ”Virtasen Jimmy Urjalan Matkusta päivää” on taatusti maailmankansalainen! Jos esi-isämme olisivat jääneet mökkiin mököttämään, me emme nauttisi siitä hyvinvoinnista, minkä keskellä elämme. Me suomalaiset, jos ketkä, olemme maapalloistumisen voittajia.
Totta kai kielten opiskelu on vaikeaa ja raskasta. Omissa peruskoulun enkun kirjoissani lukee joka toisella sivulla ”by hard” eli ulkoa (lauseen voisi kääntää myös ”vaikeamman kautta”), mutta miten kirvesmieskään pärjäisi ilman vasaraa. Miten puhut, jos et tiedä sanoja! Toista ja tankkaa päivästä toiseen, niin peruskallio hartioittesi välissä murtuu. Näin puhuu kokemus.
Vanhemmat valittavat usein, että on niin vaikeaa pysyä lasten koulunkäynnissä mukana, kun integraalilaskenta ei tahdo luistaa. Kielten opiskelu on parhaimmillaan koko perheen yhteinen juttu. Mitä jos sinä arvoisa isä tai äiti, elvyttäisit omaa enkun, ruotsin, saksan tai ranskan taitoasi yhdessä pikku-Santerin kanssa? Hyvin selvitettyjen kurssien jälkeen voisitte yhdessä varata palkintomatkan vaikka Milanoon. Kuvittele itsesi iltavalaistulla Giuseppe Meazza-stadionilla kahdeksankymmenen tuhannen ihmisen joukossa huutamassa ”Gooool!!”, kun Samuel Eto´o taituroi pallon yläkulmaan. La vita é bella!
Kommentit