KAUHUN RIIVAAMAT
(Julkaistu Urjalan Sanomissa 20.1.2011)
Ystäväni ”Peiton” isä oli reissutöissä. Hän kävi säännöllisesti muun muassa USA:ssa, mistä toi rakkaalle lapselleen uusimmat VHS-elokuvat. Meillä oli sitten tapana kokoontua luokkamme poikien kanssa ”Peiton” kotiin, syödä hotdogeja ja popcornia, ja kun talon aikuinen väki viimein lähti, me asetuimme television ääreen.
Eräänä kertana illan kohokohta oli elokuva nimeltä Kauhun riivaamat (Evil Dead). Siihen asti rankin leffa, mitä olimme katsoneet, oli ollut ET, enkä ollut ollenkaan valmistautunut tulevaan. Kauhun riivaamat tunnetaan yhtenä elokuvahistorian merkkipaaluna, mutta kuinkahan monen 11-vuotiaan lempipätkiin se kuuluu? Muistan edelleen yksityiskohtia elokuvasta. Talosta missä kaikki karmeudet tapahtuivat. Silloin tällöin uniini hiipii edelleen leffassa näkemäni peilin läpi kurkottava käsi. Ja muistan kuinka istuin sohvalla poikajoukon keskellä tutisten ja täristen. En voinut lähteä pois; sitä pilkkaa ei olisi kestänyt kukaan. Kun kärsimys viimein päättyi, horjuin kotiin spagettisin koivin. En nukkunut silmän täyttä seuraavina öinä.
Miksi ”Peiton” isä antoi pikkupoikien katsoa K-18 elokuvan? Siksikö, että hän halusi hyvittää pojalleen pitkät poissaolonsa? Vai halusiko hän korottaa nörttipoikansa mainetta Tammelan ala-asteen neljäsluokkalaisten kovisten silmissä? Oli tavoite mikä tahansa, niin lopputulos oli surkea. Minä ainakin sain elinikäisen trauman. Se oli ensimmäinen ja viimeinen näkemäni kauhuleffa.
Tiedän olevani aivan tavallinen ihminen. Siksi uskon, että sinullakin on vastaavia kokemuksia. Olen varma, että katsomasi elokuvat, pelaamasi pelit tai lukemasi kirjat vaikuttavat sinuun ja mielentilaasi. Yksilönä olen vastuussa omasta käytöksestäni ja omista tunnetiloistani. Jos en yritä päästä selville oman ahdistukseni taustoista, olen pahaa tuulta ja kiukkua säteilevää ongelmajätettä myös ympärilleni oleville pienille ja isoille ihmisille. Olen tehnyt päätöksen: en lue kirjoja enkä katso elokuvia, jotka ahdistavat minua.
Vanhempana minun tehtävänäni on suojella lapsiani paitsi oman mielentilani ailahduksilta niin myös ulkopuoliselta saasteelta. Meidän perheessämme pidetään kiinni elokuvien ikärajoista ja pelataan vain urheilupelejä. Valituksista huolimatta meidän poikamme eivät näe Star warsia tai Indiana Jonesia ennen aikojaan, vaikka naapurin Arttu, 7-v, olisi ne jo nähnyt. Nykyaikana seksiä, murhaa ja petosta on jopa lapsille suunnatuissa ohjelmissa. Siksi tehtävä on vaikea. Siksi minun on oltava heidän lähellään, seurata heidän käytöstään ja reaktioitaan. Kysellä ja kuunnella, selittää ja ottaa syliin.
Kauhun riivaamat -illastamme tuli pienimuotoinen selkkaus vanhempien kesken, onneksi. Seuraavana kertana katsoimme Viisikko aarresaarella. Siihen ne leffaillat loppuivat.
Ystäväni ”Peiton” isä oli reissutöissä. Hän kävi säännöllisesti muun muassa USA:ssa, mistä toi rakkaalle lapselleen uusimmat VHS-elokuvat. Meillä oli sitten tapana kokoontua luokkamme poikien kanssa ”Peiton” kotiin, syödä hotdogeja ja popcornia, ja kun talon aikuinen väki viimein lähti, me asetuimme television ääreen.
Eräänä kertana illan kohokohta oli elokuva nimeltä Kauhun riivaamat (Evil Dead). Siihen asti rankin leffa, mitä olimme katsoneet, oli ollut ET, enkä ollut ollenkaan valmistautunut tulevaan. Kauhun riivaamat tunnetaan yhtenä elokuvahistorian merkkipaaluna, mutta kuinkahan monen 11-vuotiaan lempipätkiin se kuuluu? Muistan edelleen yksityiskohtia elokuvasta. Talosta missä kaikki karmeudet tapahtuivat. Silloin tällöin uniini hiipii edelleen leffassa näkemäni peilin läpi kurkottava käsi. Ja muistan kuinka istuin sohvalla poikajoukon keskellä tutisten ja täristen. En voinut lähteä pois; sitä pilkkaa ei olisi kestänyt kukaan. Kun kärsimys viimein päättyi, horjuin kotiin spagettisin koivin. En nukkunut silmän täyttä seuraavina öinä.
Miksi ”Peiton” isä antoi pikkupoikien katsoa K-18 elokuvan? Siksikö, että hän halusi hyvittää pojalleen pitkät poissaolonsa? Vai halusiko hän korottaa nörttipoikansa mainetta Tammelan ala-asteen neljäsluokkalaisten kovisten silmissä? Oli tavoite mikä tahansa, niin lopputulos oli surkea. Minä ainakin sain elinikäisen trauman. Se oli ensimmäinen ja viimeinen näkemäni kauhuleffa.
Tiedän olevani aivan tavallinen ihminen. Siksi uskon, että sinullakin on vastaavia kokemuksia. Olen varma, että katsomasi elokuvat, pelaamasi pelit tai lukemasi kirjat vaikuttavat sinuun ja mielentilaasi. Yksilönä olen vastuussa omasta käytöksestäni ja omista tunnetiloistani. Jos en yritä päästä selville oman ahdistukseni taustoista, olen pahaa tuulta ja kiukkua säteilevää ongelmajätettä myös ympärilleni oleville pienille ja isoille ihmisille. Olen tehnyt päätöksen: en lue kirjoja enkä katso elokuvia, jotka ahdistavat minua.
Vanhempana minun tehtävänäni on suojella lapsiani paitsi oman mielentilani ailahduksilta niin myös ulkopuoliselta saasteelta. Meidän perheessämme pidetään kiinni elokuvien ikärajoista ja pelataan vain urheilupelejä. Valituksista huolimatta meidän poikamme eivät näe Star warsia tai Indiana Jonesia ennen aikojaan, vaikka naapurin Arttu, 7-v, olisi ne jo nähnyt. Nykyaikana seksiä, murhaa ja petosta on jopa lapsille suunnatuissa ohjelmissa. Siksi tehtävä on vaikea. Siksi minun on oltava heidän lähellään, seurata heidän käytöstään ja reaktioitaan. Kysellä ja kuunnella, selittää ja ottaa syliin.
Kauhun riivaamat -illastamme tuli pienimuotoinen selkkaus vanhempien kesken, onneksi. Seuraavana kertana katsoimme Viisikko aarresaarella. Siihen ne leffaillat loppuivat.
Kommentit