Love story
(Julkaistu UrSassa 20.5.2010)
Helmikuinen ilta vuonna 1978 oli pimeä. Kekkonen oli juuri valittu ties kuinka monetta kertaa presidentiksi ja Lastensuojelun keskusliitto oli estänyt Sex Pistolsin saapumisen Suomeen. Minä en tosin näistä mitään tiennyt, sillä olin 5-vuotias. Vielä vähemmän tiesi pikkuveljeni, hän oli kolme ja istui pulkassa edessäni. Pulkkaa veti mummoni. Hän oli juuri täyttänyt 60 ja punainen pulkka liikkui liukkaasti. Muistan tuon päivän kuin eilisen päivän, sillä tuona päivänä rakastuin.
Saavuimme viimein perille Petsamon koulun jumppasaliin. Siellä punaiseen verryttelypukuun sonnustautunut isomahainen mies avasi meille oven. Meitä pojankoltaisia oli salissa hiukan toistakymmentä. Isomahainen mies yskäisi ja sanoi: ”Tervetuloa TPV:hen. Mä olen Pena.”
Aika oli kypsä rakkaudelle. Lauantai-ilta oli monessa suomalaisessa kodissa pyhitetty Englannin 1-divisioonajalkapallolle. QPR:t, Chelseat ja Manut tulivat tutuiksi. Minä valitsin Evertonin, tai se valitsi minut, koska toffeemiehet olivat yksi parhaista. Selostaja Aulis Virtanen oli yksi Suomen kuuluisimmista miehistä. Ihmettelin pitkään selostuksen taukoja ja omituisia häiriöitä ääniyhteydessä. Vasta aikuisena minulle selvisi: Aulis imaisi väliin norttia.
Täytin juuri 38. Suhteemme on siis kestänyt 33 ihanaa vuotta. Aviopuolisooni olen ollut sidoksissa vasta puolitoista vuosikymmentä. Hän ei rakasta jalkapalloa, mutta on vähitellen oppinut hyväksymään, että se on lähtemätön osa minua. Tai sitten vaimo on pragmaattinen: miehen on pakko saada annoksensa, niin se on paremmalla tuulella.
Kysyn (liian) usein oppilailta, mikä on maailman eniten puhuttu kieli. Ei, se ei ole englanti tai mandariinikiina. Se on jalkapallo. Olen saanut osakseni kuninkaallista kohtelua, kun olen kulkenut maailman turuilla paidassa, jonka selkämyksessä lukee ”LITMANEN”. Minun tietoni maailman kaupungeista perustuu jalkapalloon. Osaan luetella useita kaupunkeja likimain jokaisesta Euroopan maasta. Ainakin väitän tietäväni ne tärkeimmät. Jos kaupungissa ei ole kuuluisaa futisjoukkuetta, se ei voi olla kiinnostava.
Tietämättömät sanovat, että New York on kansojen sulatusuuni. Uuneja ei tarvitse mennä etsimään niin kaukaa: Arsenalin avauskokoonpanossa ei ole yhtään englantilaista ja AC Oulun ja KUPS:n miehistöissä on kuusi ulkomaalaista. Voiko enää konkreettisemmin valaista kansojen keskinäistä yhteisymmärrystä ja yhteistyön hedelmällisyyttä!
Kun Etelä-Afrikan joukkueen hyökkäävä keskikenttäpelaaja Steven Pienaar (huom! Evertonin pelaaja) 11.6. kello 16 asettuu keskiympyrään ja lähtee keltavihreässä asussaan kaatamaan Meksikoa, monessa kodissa huokaistaan. Kaltaiseni huokaavat helpotuksesta pitkän odotuksen päättyessä. Toiset epätoivosta, kun isot ja pienet miehet ja futisnaiset häipyvät elävän elämän areenalta omaan todellisuuteensa. Parisuhde ja perherauha joutuvat koville, mutta yksi asia on varma: huhtikuussa 2011 johonkin maailman maahan syntyy ennätysmäärä uusia futistähtiä. Minä toivon, että se on Englanti.
Helmikuinen ilta vuonna 1978 oli pimeä. Kekkonen oli juuri valittu ties kuinka monetta kertaa presidentiksi ja Lastensuojelun keskusliitto oli estänyt Sex Pistolsin saapumisen Suomeen. Minä en tosin näistä mitään tiennyt, sillä olin 5-vuotias. Vielä vähemmän tiesi pikkuveljeni, hän oli kolme ja istui pulkassa edessäni. Pulkkaa veti mummoni. Hän oli juuri täyttänyt 60 ja punainen pulkka liikkui liukkaasti. Muistan tuon päivän kuin eilisen päivän, sillä tuona päivänä rakastuin.
Saavuimme viimein perille Petsamon koulun jumppasaliin. Siellä punaiseen verryttelypukuun sonnustautunut isomahainen mies avasi meille oven. Meitä pojankoltaisia oli salissa hiukan toistakymmentä. Isomahainen mies yskäisi ja sanoi: ”Tervetuloa TPV:hen. Mä olen Pena.”
Aika oli kypsä rakkaudelle. Lauantai-ilta oli monessa suomalaisessa kodissa pyhitetty Englannin 1-divisioonajalkapallolle. QPR:t, Chelseat ja Manut tulivat tutuiksi. Minä valitsin Evertonin, tai se valitsi minut, koska toffeemiehet olivat yksi parhaista. Selostaja Aulis Virtanen oli yksi Suomen kuuluisimmista miehistä. Ihmettelin pitkään selostuksen taukoja ja omituisia häiriöitä ääniyhteydessä. Vasta aikuisena minulle selvisi: Aulis imaisi väliin norttia.
Täytin juuri 38. Suhteemme on siis kestänyt 33 ihanaa vuotta. Aviopuolisooni olen ollut sidoksissa vasta puolitoista vuosikymmentä. Hän ei rakasta jalkapalloa, mutta on vähitellen oppinut hyväksymään, että se on lähtemätön osa minua. Tai sitten vaimo on pragmaattinen: miehen on pakko saada annoksensa, niin se on paremmalla tuulella.
Kysyn (liian) usein oppilailta, mikä on maailman eniten puhuttu kieli. Ei, se ei ole englanti tai mandariinikiina. Se on jalkapallo. Olen saanut osakseni kuninkaallista kohtelua, kun olen kulkenut maailman turuilla paidassa, jonka selkämyksessä lukee ”LITMANEN”. Minun tietoni maailman kaupungeista perustuu jalkapalloon. Osaan luetella useita kaupunkeja likimain jokaisesta Euroopan maasta. Ainakin väitän tietäväni ne tärkeimmät. Jos kaupungissa ei ole kuuluisaa futisjoukkuetta, se ei voi olla kiinnostava.
Tietämättömät sanovat, että New York on kansojen sulatusuuni. Uuneja ei tarvitse mennä etsimään niin kaukaa: Arsenalin avauskokoonpanossa ei ole yhtään englantilaista ja AC Oulun ja KUPS:n miehistöissä on kuusi ulkomaalaista. Voiko enää konkreettisemmin valaista kansojen keskinäistä yhteisymmärrystä ja yhteistyön hedelmällisyyttä!
Kun Etelä-Afrikan joukkueen hyökkäävä keskikenttäpelaaja Steven Pienaar (huom! Evertonin pelaaja) 11.6. kello 16 asettuu keskiympyrään ja lähtee keltavihreässä asussaan kaatamaan Meksikoa, monessa kodissa huokaistaan. Kaltaiseni huokaavat helpotuksesta pitkän odotuksen päättyessä. Toiset epätoivosta, kun isot ja pienet miehet ja futisnaiset häipyvät elävän elämän areenalta omaan todellisuuteensa. Parisuhde ja perherauha joutuvat koville, mutta yksi asia on varma: huhtikuussa 2011 johonkin maailman maahan syntyy ennätysmäärä uusia futistähtiä. Minä toivon, että se on Englanti.
Kommentit