Minä olen talvisodan perintö
(julkaistu Urjalan Sanomissa 18.3.2010)
Poikani veti naruista ja minä pidin siniristilipun kulmista varoen visusti, ettei se koske maahan. ”Ota kolme askelta lipputangosta rinnallani ja käänny vasemman kautta katsomaan lippua”. Näin
teimme, ja päivän juhlallinen aloitus oli suoritettu. Mietin sodan kokeneita isovanhempiani ja tunsin heidän lämpimän katseensa selässäni. He ovat toisinaan niin vahvasti läsnä, että käyn heidän kanssaan hiljaista keskustelua. Viime lauantai oli sellainen päivä.
Jokainen kansa tarvitsee sankarinsa; jonkun jonka puoleen kumartaa ja jonka teoista ottaa mallia nykyajan vaikeina hetkinä. Oletko huomannut kuinka usein poliitikot viittaavat talvisodan tapahtumiin halutessaan painottaa jonkin asian tärkeyttä tai vaatiessaan meiltä nykyajan suomalaisilta samanlaista sisukkuutta ja periksi antamattomuutta kuin silloin.
Sankaritekoja ei kuitenkaan tehdä vain menneisyydessä, niitä tehdään joka päivä. Joka päivä lääkäri pelastaa jonkun hengen selvittämällä vaikean taudin ja antamalla siihen purevat lääkkeet. Poliisi pysäyttää rattijuopon, joka olisi seuraavan mutkan takana ajanut kuolemaan johtaneen kolarin. Äiti päättääkin kävellä lapsensa kanssa kouluun juuri sinä aamuna, kun lapsi olisi juossut suojatiellä auton alle.
Elämän sanotaan olevan ”hopealangan” varassa, pienestä kiinni. Emme tätä lankaa näe, mutta aistimme sen olemassaolon, kun lanka on ollut lähellä katketa. Jos miettisimme hieman useammin sitä, miten monenmoisissa vaaroissa me isot ja pienet ihmiset joka hetki olemme, emme kenties uskaltaisi pistää päätämme ulos ulko-ovesta. Heittäydymme päin kaikkia vaaroja luottaen langan kestävän tai onnellisen tietämättömänä.
Kuinka monesti olemmekaan tienhaarassa, jossa valitsemme onnen tai turmion tien. Emme voi koskaan tietää, mihin toisenlainen ratkaisu olisi meidät vienyt, emmekä siis osaa olla kiitollisia tai katkeria tekemistämme valinnoista. Mutta mikä ajaa meitä eteenpäin, sattuma vai johdatus? Minä ainakaan en halua uskoa siihen, että valintoja ohjaa sattuma. Että onnettaret heittäisivät noppaa elämistämme. Uskon enkeleihin ja johdatukseen, ja niiden varassaan taivallan päivästä toiseen.
Historia antaa meille tilaisuuden katsoa taaksepäin ja tarkastella valintojen ja tapahtumien syitä ja seurauksia. Iso kansakunnan kokoinen tarina koostuu pienistä yksittäisten ihmisten tarinoista. Ison tarinan välillä dramaattisetkin käänteet muuttavat pienten ihmisten tarinoita. Talvisodan seurauksena Suomi menetti laajat alueet Karjalasta. Reilu parikymppinen Siiri siirrettiin perheensä kanssa Jaakkimasta Seinäjoelle. Siiri yritti sopeutua uuteen elämäänsä; iloita niistä asioista, jotka olivat olleet tärkeitä koto-Karjalassa, ja siksi hän kävi tansseissa. Kerran hän matkusti tansseihin aina Virroille saakka. ”Pirunkeuhkoja” eli haitaria soitti Lehtisen Sulo, isoisäni.
Poikani veti naruista ja minä pidin siniristilipun kulmista varoen visusti, ettei se koske maahan. ”Ota kolme askelta lipputangosta rinnallani ja käänny vasemman kautta katsomaan lippua”. Näin
teimme, ja päivän juhlallinen aloitus oli suoritettu. Mietin sodan kokeneita isovanhempiani ja tunsin heidän lämpimän katseensa selässäni. He ovat toisinaan niin vahvasti läsnä, että käyn heidän kanssaan hiljaista keskustelua. Viime lauantai oli sellainen päivä.
Jokainen kansa tarvitsee sankarinsa; jonkun jonka puoleen kumartaa ja jonka teoista ottaa mallia nykyajan vaikeina hetkinä. Oletko huomannut kuinka usein poliitikot viittaavat talvisodan tapahtumiin halutessaan painottaa jonkin asian tärkeyttä tai vaatiessaan meiltä nykyajan suomalaisilta samanlaista sisukkuutta ja periksi antamattomuutta kuin silloin.
Sankaritekoja ei kuitenkaan tehdä vain menneisyydessä, niitä tehdään joka päivä. Joka päivä lääkäri pelastaa jonkun hengen selvittämällä vaikean taudin ja antamalla siihen purevat lääkkeet. Poliisi pysäyttää rattijuopon, joka olisi seuraavan mutkan takana ajanut kuolemaan johtaneen kolarin. Äiti päättääkin kävellä lapsensa kanssa kouluun juuri sinä aamuna, kun lapsi olisi juossut suojatiellä auton alle.
Elämän sanotaan olevan ”hopealangan” varassa, pienestä kiinni. Emme tätä lankaa näe, mutta aistimme sen olemassaolon, kun lanka on ollut lähellä katketa. Jos miettisimme hieman useammin sitä, miten monenmoisissa vaaroissa me isot ja pienet ihmiset joka hetki olemme, emme kenties uskaltaisi pistää päätämme ulos ulko-ovesta. Heittäydymme päin kaikkia vaaroja luottaen langan kestävän tai onnellisen tietämättömänä.
Kuinka monesti olemmekaan tienhaarassa, jossa valitsemme onnen tai turmion tien. Emme voi koskaan tietää, mihin toisenlainen ratkaisu olisi meidät vienyt, emmekä siis osaa olla kiitollisia tai katkeria tekemistämme valinnoista. Mutta mikä ajaa meitä eteenpäin, sattuma vai johdatus? Minä ainakaan en halua uskoa siihen, että valintoja ohjaa sattuma. Että onnettaret heittäisivät noppaa elämistämme. Uskon enkeleihin ja johdatukseen, ja niiden varassaan taivallan päivästä toiseen.
Historia antaa meille tilaisuuden katsoa taaksepäin ja tarkastella valintojen ja tapahtumien syitä ja seurauksia. Iso kansakunnan kokoinen tarina koostuu pienistä yksittäisten ihmisten tarinoista. Ison tarinan välillä dramaattisetkin käänteet muuttavat pienten ihmisten tarinoita. Talvisodan seurauksena Suomi menetti laajat alueet Karjalasta. Reilu parikymppinen Siiri siirrettiin perheensä kanssa Jaakkimasta Seinäjoelle. Siiri yritti sopeutua uuteen elämäänsä; iloita niistä asioista, jotka olivat olleet tärkeitä koto-Karjalassa, ja siksi hän kävi tansseissa. Kerran hän matkusti tansseihin aina Virroille saakka. ”Pirunkeuhkoja” eli haitaria soitti Lehtisen Sulo, isoisäni.
Kommentit