?
(Julkaistu Urjalan Sanomissa 21.1.2010)
Kuiva pakkaslumi valittaa suksiemme alla, kun nousemme pitkää ylämäkeä. Nousu on kestänyt jo hyvän tovin, kun 5-vuotias matkakumppanini kääntyy katsomaan minua ja kysyy: ”Eikö Suomi TODELLAKAAN ole koskaan voittanut Venäjää sodassa?”.
Luen parhaillaan Leonardo da Vincin suomennettua työpäiväkirjaa. Erikoinen mies. Meidän aikanamme hänet olisi todennäköisesti puettu melkoisen ahdistavaan asuun ja suljettu huoneeseen, jossa ei ole vaarallisia kulmia. ADHD-diagnoosi olisi annettu ikään kuin kylkiäisenä. Leonardon mielenkiinnolle ei ollut mitään rajoja; hän oli kiinnostunut kaikesta, ihmetteli kaikkea ja myös selvitti kaikenlaisia ongelmia. Jälkipolvet ylistävät häntä, mutta itse hän tunsi huonommuutta siitä, ettei saanut mitään valmiiksi. Kun maailma on ihmeitä täynnä, ei kerta kaikkiaan voi tuhlata aikaa yhden vastauksen selvittämiseen.
Pikkupoika kysyy ja Leonardo kyseli, mutta mikähän siinä on, että kun kysyn luokan edessä onko kenelläkään mitään kysyttävää, yhtään kättä ei nouse ylös. Minun on vaikea uskoa siihen, että opetukseni olisi tyystin tyhjentänyt kysymysten pajatson. Opetustyylini on provosoiva, mutta vaikka käytän kaikki keinot innostaakseni nuoria kanssani historian tutkimusretkille, koen olevani bussin ainoa matkustaja. Nuoria eivät nämä reissut kiinnosta. Ainakaan heidän ei sovi kysyä mitään, koska siitähän voi saada hikarin tai nuoleskelijan maineen. Parempi siis kysyä jotakin, jolla osoitetaan tympääntymistä tyyliin, koska päästään syömään, koska tunti loppuu ja et kai oikeasti anna meille läksyjä.
Pikkuiset lapset, ainakin omat poikani, kyselevät koko ajan. Toisinaan se on suorastaan ahdistavaa. ”Miksi sun on mentävä töihin?”, ”Miksi laitat autoon sähköjohdon?”, ”Jos olisit gormiitti, olisitko tuli-, vesi- vai ilmagormiitti?”. Kuvaavaa kuitenkin on, että hyvin harvoin joudun vastaamaan samaan kysymykseen kahta kertaa. Asia on selvinnyt ja muistissa ja aivot voivat siirtyä pohtimaan seuraavaa mysteeriä.
Kyseleminen on tärkeää. 3−5-vuotiaan sanotaan olevan kyselyiässä, mutta kyselemisen ja ihmettelyn pitäisi olla elinikäistä. Se vie ihmisen ja ihmiskunnan kehitystä eteenpäin. Kaikki tutkimustyökin lähtee liikkeelle kysymyksistä. Miten korvata bensiini autojen polttoaineena jne.
Kasvatuksellisesti on todella tärkeää ottaa jokainen kysymys tosissaan. Kun aikuinen pysähtyy miettimään asioita yhdessä lapsen kanssa, lapsi kokee, että hänet otetaan tosissaan. Ja kyllähän se on niin, että lapsen mielenkiintoa on melko helppo johdatella. Hyvin harvoin minulta kysytään mitään esimerkiksi teknisistä vimpaimista. He tietävät, etten niistä mitään tiedä. Isiltä on paljon parempi kysyä sodista tai vaikka jalkapallosta, koska siitä syntyy hedelmällinen keskustelu!
Kuiva pakkaslumi valittaa suksiemme alla, kun nousemme pitkää ylämäkeä. Nousu on kestänyt jo hyvän tovin, kun 5-vuotias matkakumppanini kääntyy katsomaan minua ja kysyy: ”Eikö Suomi TODELLAKAAN ole koskaan voittanut Venäjää sodassa?”.
Luen parhaillaan Leonardo da Vincin suomennettua työpäiväkirjaa. Erikoinen mies. Meidän aikanamme hänet olisi todennäköisesti puettu melkoisen ahdistavaan asuun ja suljettu huoneeseen, jossa ei ole vaarallisia kulmia. ADHD-diagnoosi olisi annettu ikään kuin kylkiäisenä. Leonardon mielenkiinnolle ei ollut mitään rajoja; hän oli kiinnostunut kaikesta, ihmetteli kaikkea ja myös selvitti kaikenlaisia ongelmia. Jälkipolvet ylistävät häntä, mutta itse hän tunsi huonommuutta siitä, ettei saanut mitään valmiiksi. Kun maailma on ihmeitä täynnä, ei kerta kaikkiaan voi tuhlata aikaa yhden vastauksen selvittämiseen.
Pikkupoika kysyy ja Leonardo kyseli, mutta mikähän siinä on, että kun kysyn luokan edessä onko kenelläkään mitään kysyttävää, yhtään kättä ei nouse ylös. Minun on vaikea uskoa siihen, että opetukseni olisi tyystin tyhjentänyt kysymysten pajatson. Opetustyylini on provosoiva, mutta vaikka käytän kaikki keinot innostaakseni nuoria kanssani historian tutkimusretkille, koen olevani bussin ainoa matkustaja. Nuoria eivät nämä reissut kiinnosta. Ainakaan heidän ei sovi kysyä mitään, koska siitähän voi saada hikarin tai nuoleskelijan maineen. Parempi siis kysyä jotakin, jolla osoitetaan tympääntymistä tyyliin, koska päästään syömään, koska tunti loppuu ja et kai oikeasti anna meille läksyjä.
Pikkuiset lapset, ainakin omat poikani, kyselevät koko ajan. Toisinaan se on suorastaan ahdistavaa. ”Miksi sun on mentävä töihin?”, ”Miksi laitat autoon sähköjohdon?”, ”Jos olisit gormiitti, olisitko tuli-, vesi- vai ilmagormiitti?”. Kuvaavaa kuitenkin on, että hyvin harvoin joudun vastaamaan samaan kysymykseen kahta kertaa. Asia on selvinnyt ja muistissa ja aivot voivat siirtyä pohtimaan seuraavaa mysteeriä.
Kyseleminen on tärkeää. 3−5-vuotiaan sanotaan olevan kyselyiässä, mutta kyselemisen ja ihmettelyn pitäisi olla elinikäistä. Se vie ihmisen ja ihmiskunnan kehitystä eteenpäin. Kaikki tutkimustyökin lähtee liikkeelle kysymyksistä. Miten korvata bensiini autojen polttoaineena jne.
Kasvatuksellisesti on todella tärkeää ottaa jokainen kysymys tosissaan. Kun aikuinen pysähtyy miettimään asioita yhdessä lapsen kanssa, lapsi kokee, että hänet otetaan tosissaan. Ja kyllähän se on niin, että lapsen mielenkiintoa on melko helppo johdatella. Hyvin harvoin minulta kysytään mitään esimerkiksi teknisistä vimpaimista. He tietävät, etten niistä mitään tiedä. Isiltä on paljon parempi kysyä sodista tai vaikka jalkapallosta, koska siitä syntyy hedelmällinen keskustelu!
Kommentit