Pekka vai Sheridan?
Tunnetko Sheridan Bucketin [Bukée]? Hän on yksi Pokka pitää -sarjan pääosan esittäjistä, vaikka minä en muista häntä koskaan nähneeni. Äidin Hyacinth Bucketin mielestä Sheridan on maailman ihmeellisin lapsi. Opiskelee korkeakoulussa taloustiedettä ja harrastaa sivistyneesti kaikenlaista. Tosiasiassa Sheridan tuntuu kuitenkin olevan täysin Hunninkolla: ainaisessa rahapulassa ja vaikeuksissa. Kaiken lisäksi hän on sortunut runouteen ja koruompeluun.
Sheridan on monesti tullut mieleeni, kun olen joutunut ottamaan yhteyttä lapsen vanhempiin. ”Mutta eihän meidän Pekka/Liisa ole sellainen!” kuuluu vastaus esittämääni ikävään asiaan. Vanhempien silmissä oma lapsi on edelleen se kullannuppu, joka kirmasi leikkikentällä pallon perässä tai leikki kotia Molla-Maija kainalossa. Nuhteeton, rehellinen, aito ja avoin. Opettaja on paha, jos tulee muuta esittämään.
Jos ongelma on pieni ja kyseessä on vain hairahdus, vanhemman puolustelu on oikeastaan vain hienoa. Vanhemman kuuluukin seistä lapsensa takana. Ongelma tästä tulee, jos aikuinen ei oikeasti kykene näkemään lapsensa ongelmia. Kieltää nenänsä todistuksen, kun lapsen henki haisee vanhalta viinalta tai siivotessa pitää sen tietyn kaapin koskemattomana, koska ei halua tietää mitä sen sisältä löytyy.
Kasvava lapsi nauttii siitä vapaudesta, jonka vanhemman sokeus suo. Ajan kuluessa lapsi vieraantuu vanhemmistaan ja kuilu kasvaa ylittämättömäksi. Tulee aika, jolloin lapsi huomaa isän ja äidin jättäneen heitteille. Aikuinen ei olekaan ollut se turva, joka sanoisi kuinka maailma makaa. Se peruskallio, josta voisi ottaa kaikessa mallia.
Asiassa on toinenkin puoli. Se valkeni minulle, kun luin läpi lukiolaisten koevastauksia. Kysymykset olivat äärettömän vaikeita. Miten talouskriisiin on ajauduttu ja kuinka kriisistä päästään? Millainen on Suomen asema kansainvälisessä taloudessa? Vastaukset olivat niin perusteellisia ja asiantuntevia, että tuli mieleeni lähettää ne valtiovarainministeriöön. Samalla päähäni pälkähti, että kuinka moni vanhempi lukee lastensa vastauksia. Toisin sanoen, kuinka moni vanhempi oikeasti ymmärtää sen, kuinka lahjakas oma lapsi on? Missä vaiheessa vanhempi vain tyytyy tarkistamaan arvosanan ja rustaamaan nimensä ylälaitaan? Lapsi tarvitsee vanhempiaan vielä silloinkin, kun lompakossa kunniapaikalla komeilee ajokortti. Kenen muun arvostus voisi lapselle olla tärkeämpi kuin oman isän tai äidin?
(Julkaistu Urjalan Sanomissa 16.4.2009)
Sheridan on monesti tullut mieleeni, kun olen joutunut ottamaan yhteyttä lapsen vanhempiin. ”Mutta eihän meidän Pekka/Liisa ole sellainen!” kuuluu vastaus esittämääni ikävään asiaan. Vanhempien silmissä oma lapsi on edelleen se kullannuppu, joka kirmasi leikkikentällä pallon perässä tai leikki kotia Molla-Maija kainalossa. Nuhteeton, rehellinen, aito ja avoin. Opettaja on paha, jos tulee muuta esittämään.
Jos ongelma on pieni ja kyseessä on vain hairahdus, vanhemman puolustelu on oikeastaan vain hienoa. Vanhemman kuuluukin seistä lapsensa takana. Ongelma tästä tulee, jos aikuinen ei oikeasti kykene näkemään lapsensa ongelmia. Kieltää nenänsä todistuksen, kun lapsen henki haisee vanhalta viinalta tai siivotessa pitää sen tietyn kaapin koskemattomana, koska ei halua tietää mitä sen sisältä löytyy.
Kasvava lapsi nauttii siitä vapaudesta, jonka vanhemman sokeus suo. Ajan kuluessa lapsi vieraantuu vanhemmistaan ja kuilu kasvaa ylittämättömäksi. Tulee aika, jolloin lapsi huomaa isän ja äidin jättäneen heitteille. Aikuinen ei olekaan ollut se turva, joka sanoisi kuinka maailma makaa. Se peruskallio, josta voisi ottaa kaikessa mallia.
Asiassa on toinenkin puoli. Se valkeni minulle, kun luin läpi lukiolaisten koevastauksia. Kysymykset olivat äärettömän vaikeita. Miten talouskriisiin on ajauduttu ja kuinka kriisistä päästään? Millainen on Suomen asema kansainvälisessä taloudessa? Vastaukset olivat niin perusteellisia ja asiantuntevia, että tuli mieleeni lähettää ne valtiovarainministeriöön. Samalla päähäni pälkähti, että kuinka moni vanhempi lukee lastensa vastauksia. Toisin sanoen, kuinka moni vanhempi oikeasti ymmärtää sen, kuinka lahjakas oma lapsi on? Missä vaiheessa vanhempi vain tyytyy tarkistamaan arvosanan ja rustaamaan nimensä ylälaitaan? Lapsi tarvitsee vanhempiaan vielä silloinkin, kun lompakossa kunniapaikalla komeilee ajokortti. Kenen muun arvostus voisi lapselle olla tärkeämpi kuin oman isän tai äidin?
(Julkaistu Urjalan Sanomissa 16.4.2009)
Kommentit