Hotel Rwanda
Hollywood-viihteen kyllästämän ajanvieteteollisuuden pyörteissä usein unohtuu se, että taiteen kautta voi myös yrittää vaikuttaa asioihin ja ihmisten asenteisiin. The Inconveniant Truth, Epämiellyttävä totuus on yksi hyvä esimerkki tästä. Se jätti minuun jäljen. Se jälki vaikuttaa valintoihini.
Katsoimme tänään lukiolaisten kanssa elokuvan, joka myös vaikutti minuun. Kyseessä oli Hotelli Ruanda, elokuva kyseisen maan sadan päivän mittaisesta sisällissodasta, jonka aikana äärihutut tappoivat 800 000 hutua YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen pohtiessa, mahtaako Ruandan verilöyly täyttää kansanmurhan määritelmän, jolloin väliintulolla olisi selkeä oikeutus. Elokuvan YK-everstin sanoin:"Te ette ole meille mitään. Te ette ole edes neekereitä. Te olette meille likaa!"
Elokuvan katsominen on sietämätön kokemus. Se kertoo totuuden meistä länsimaalaisista. Se paljastaa karusti sen, että ihmiskunta ei opi historiastaan. Holokaustin kaltaisia hirmutekoja tapahtuu edelleen, eikä "sivistynyt" läntinen maailma tee kylliksi auttaakseen kärsiviä.
Tärkeintä on, että sen nähtyään on vaikea olla rasistinen. Leffassa juopunut brittikuvaaja kysyy baarissa: "Mistä tutsin erottaa hutusta?". "Jako on belgialaisten siirtomaaisäntien tekemä", kuuluu vastaus. "Mutta kukaan ei oikein tiedä, minkä perusteella ihmiset jaettiin. Mahdollisesti nenän leveyden mukaan."
Elokuvan sankari on Paul Rusesabagina, joka pelasti 1268 maanmiehensä hengen piilottamalla heidät työpaikalleen hotelliinsa raa´an sodan riehuessa ympärillä. Ja Paul on olemassa! Kuvia hänestä löytyy googlen kuvahaulla.
Elokuva alleviivaa Amnestyn ja muiden ihmisoikeusjärjestöjen työn tärkeyttä. Ihmisoikeuksissa on kyse ihmisen oikeudesta olla ihminen. Elää ihmisen elämää rauhassa, ilman pelkoa oman ja perheen tai sukulaisten puolesta. Työ ihmisoikeuksien puolesta on ennaltaehkäisevää työtä. Ettei ruandoja enää koskaan tapahtuisi.
Kammottavia uutiskuvia Ruandan kaduilta ottanut kuvaaja on kuitenkin realisti: "He (länsimaalaiset) katsovat kuvia, siunailevat hetken tapahtumien kauheutta ja jatkavat illallistaan".
Katsoimme tänään lukiolaisten kanssa elokuvan, joka myös vaikutti minuun. Kyseessä oli Hotelli Ruanda, elokuva kyseisen maan sadan päivän mittaisesta sisällissodasta, jonka aikana äärihutut tappoivat 800 000 hutua YK:n ja muiden kansainvälisten järjestöjen pohtiessa, mahtaako Ruandan verilöyly täyttää kansanmurhan määritelmän, jolloin väliintulolla olisi selkeä oikeutus. Elokuvan YK-everstin sanoin:"Te ette ole meille mitään. Te ette ole edes neekereitä. Te olette meille likaa!"
Elokuvan katsominen on sietämätön kokemus. Se kertoo totuuden meistä länsimaalaisista. Se paljastaa karusti sen, että ihmiskunta ei opi historiastaan. Holokaustin kaltaisia hirmutekoja tapahtuu edelleen, eikä "sivistynyt" läntinen maailma tee kylliksi auttaakseen kärsiviä.
Tärkeintä on, että sen nähtyään on vaikea olla rasistinen. Leffassa juopunut brittikuvaaja kysyy baarissa: "Mistä tutsin erottaa hutusta?". "Jako on belgialaisten siirtomaaisäntien tekemä", kuuluu vastaus. "Mutta kukaan ei oikein tiedä, minkä perusteella ihmiset jaettiin. Mahdollisesti nenän leveyden mukaan."
Elokuvan sankari on Paul Rusesabagina, joka pelasti 1268 maanmiehensä hengen piilottamalla heidät työpaikalleen hotelliinsa raa´an sodan riehuessa ympärillä. Ja Paul on olemassa! Kuvia hänestä löytyy googlen kuvahaulla.
Elokuva alleviivaa Amnestyn ja muiden ihmisoikeusjärjestöjen työn tärkeyttä. Ihmisoikeuksissa on kyse ihmisen oikeudesta olla ihminen. Elää ihmisen elämää rauhassa, ilman pelkoa oman ja perheen tai sukulaisten puolesta. Työ ihmisoikeuksien puolesta on ennaltaehkäisevää työtä. Ettei ruandoja enää koskaan tapahtuisi.
Kammottavia uutiskuvia Ruandan kaduilta ottanut kuvaaja on kuitenkin realisti: "He (länsimaalaiset) katsovat kuvia, siunailevat hetken tapahtumien kauheutta ja jatkavat illallistaan".
Kommentit