Audentes Deus ipse iuvat!

Paavo L -Uppo-nalle

2012-02-10T12:02:00.000-08:00

Lysähtänyt olemus. Epäröivä hymyntapainen huulilla. Punaiseksi värjätyt hiukset. Onko tuo todella sama mies, jonka rinnalla Siperian karhu Alexandr Karelin näytti kuoropojalta? Tuttu ääni paljastaa miehen. Sanat tuntuvat edelleen liian suurilta, vaikka suukin on suuri. Uskottava se on, nahkuri-Lipposesta on tullut Uppo-nalle.

Pöö-mainos oli freudilainen lipsahdus. Hän tuli myöntäneeksi, että on tullut ärjyttyä, mutta että nyt "ei ole (enää) mitään pelättävää." Pääministerikaudella Lipposta nimittäin oikeasti pelättiin. Hän oli tahtopoliitikko, joka meni kohti asettamaansa maalia jyräten tielleen tulevat. Paavolla oli se, mitä muilta puuttui: suunta, visio. Nyt miehen imago on luotu uudelleen. Mutta se mikä onnistui Väyryseltä, ei istu Lipposelle. Lipposen kampanjassa oli hyviäkin vetoja. Vaalijuliste oli hyvä, suorastaan presidentillinen. Mutta kun karhulta viedään munat, siitä tulee Uppo-nalle ja munatonta karhua ei kukaan halua presidentiksi.

Moni on sanonut, että Lipponen oli väärä ehdokas. Että Lipponen on liian vanha plaa, plaa, plaa. Mutta kenet SDP:n sitten olisi pitänyt valita? Muita uskottavia ehdokkaita ei ollut. Lipposella on demaripiireissä pisin kokemus ja hänessä on johtajuutta, jota kansa kaipaa. Ongelma oli väärin valittu vaalistrategia. Äänestäjät näkevät, jos ehdokkaalle teetetty takki ei istu. Kysykää vaikka Nixonilta.

SDP:n ongelmat ovat syvällä. Sillä ei ole asettaa uskottavaa henkilöä Kataisen, Soinin tai edes Arhinmäen rinnalle. Urpilainen tekee sen, mitä voi, mutta hän ei ole kokoava voima tai visionääri. Yksi ongelma on puolueen imago, se ei houkuttele edes sokeaa Reettaa. SDP on jämähtänyt aatteellisesti 70-luvulle.

SDP:n on tehtävä sama, mihin Keskusta joutui jytkyn seurauksena: sen on luotava nahkansa uudelleen. On löydettävä oma linja. Eduskuntavaalit tulivat demarien kannalta hyvään aikaan puolueen ollessa galluphuipulla. Mutta "torjuntavoitto" vain siirsi kriisipalaverit näihin presidentinvaaleihin.

Kunnallisvaalit tulevat vähän turhan aikaisin. Aika ei riitä. Kuntauudistusprosessissa demareilla on iskun paikka. Ilman SDP:tä Kokoomus ei saa uudistuksia läpi. Ratkaisu on mahdoton, rutto (kuntien kestävyysvajeen jatkuminen) vai kolera (pakkoliitokset)? Ei hyvältä näytä.

Annan tällä kertaa kaksi arvosanaa.
Ehdokas: 8
Kampanja: 4.

Ps. seuraavassa blogikirjoituksessa annan vinkkejä demarijohdolle. Stay tuned!

Kauhuskenaario

2012-02-09T04:21:00.000-08:00

Kuntaministeri Henna Virkkunen on rohkea nainen. Suorastaan hullunrohkea. Hän otti vastuulleen Suomen lähihistorian vihatuimman projektin esittelemisen. On päivänselvää, että näin ei voi jatkua. Kuntien syvenevä velkaantuminen on saatava pysähtymään. Mutta ehdotettu malli ei toimi. Se tuhoaa paikallisdemokratian ja, mikä vielä pahempaa, on vaarassa lopettaa naapuriavun ja halukkuuden vapaaehtoistyöhön.

Olemme monella tapaa jakautunut kansa. Yksi jakolinja kulkee kaupunkilaisten ja maaseudun väen välillä. Kaupungeissa paikallinen päätöksenteko tapahtuu pilvilinnoissa, etäällä kuntalaisista. Esimerkiksi Tampereella toteutetaan miljoonahankkeita kuntalaisten kulkiessa laput silmillä. Urjalassa syntyy haloo siitä, jos valtuusto haluaa alkaa kerätä koiraveroa.

Jos Urjala ajettaisiin Tampereen suurkuntaan, urjalalaiset eivät pääsisi päättämään edes koiraverosta. Vallan keskittäminen passivoisi kuntalaisen. Urjalalainen Jukka M. ei lähtisikään ennen töihin lähtöä vetämään hiihtolatua Sutosiin vaan homma jäisi odottamaan suurkunnan miehiä (jotka tulisivat, jos muistaisivat).

Kuntaremontti on leimallisesti Kokoomuksen hanke. Ihmettelen kuntaremontin julkistuksen ajankohtaa. Olisin kuvitellut, että asia olisi siirretty vaalien jälkeiseen aikaan. Saattaa olla, että tämä olikin ns. koepallo, jolla oli kaksi tavoitetta:

1. Kokoomus halusi testata mm. päähallituskumppaninsa SDP:n reaktioita.
Hallitus ei pysty viemään kuntauudistusta läpi ilman päähallituspuolue SDP:n tukea. Demarien reaktio tähän malliin oli odotetun kielteinen. Demareilla ei tällä hetkellä ole minkäänlaista omaa linjaa minkään asian suhteen. Puolue yrittää tasapainotella Kokoomuksen ja PS:n välissä. Sinnitellä hallituksessa, mutta nuoleskella samalla persuja äänestäneitä. Demarien johtolause toiminnalleen onkin: "Persun pelko on viisauden alku". Kovin pitkälle ei niillä eväillä päästä.

2. Varsinainen kuntaremonttimalli on vasta tulossa.
Meille näytettiin eilen pahin mahdollinen skenaario. Veikkaan, että näemme parin kuukauden päästä sen varsinaisen kuntaremonttiversion, jota katsoessaan suomalaiset toteaisivat, että: "On tämä ainakin parempi malli kuin se edellinen."

Paavo V -kuninkaan perillinen

2012-02-08T02:55:00.000-08:00

Kuinka monta kertaa tämä mies on elävältä haudattu?! Tasan yhtä monta kertaa hän on noussut kuolleista. Väyryselle on kristus-syndrooma. Hänelle on Urho-jumalalta saatu tehtävä johtaa Suomen kansaa. Ongelmana on, että kansan enemmistö ei tunnu tätä ymmärtävän. Hän on suomalaisen politiikan Rocky, joka ei väsy tavoittelemaan mestaruustitteliä. Muusa vailla vertaa. Mistä poliitikan asiantuntijat kirjoittaisivat, jos häntä ei olisi??

Muihin ehdokkaisiin verrattuna hänen ulkopoliittinen kokemuksensa on vertaansa vailla. Ulkopoliittisen instituutin tutkija sanoi, että Väyrystä kuunnellessa hänkin oppii aina jotain uutta (ja hän oli tosissaan). Hänellä on näkemystä ja realistinen kuva Suomesta ja maailmasta. Näihin vaaleihin yhdessä Jussi Parviaisen kanssa luotu uusi imago upposi kuin häkä. Väyrynen OLI hauska, vaikka ei jaksanutkaan enää hymyillä loppusuoralla.

Keskustelin tammikuun 28. erään pitkään politiikassa mukana olleen kanssa Väyrysestä. Kysyin häneltä, lähteekö Väyrynen haastamaan Kiviniemeä puheenjohtajataistossa. Vastaus oli vankka: "Ei". Hän kuitenkin lisäsi, että Väyrynen ajaa omaa ehdokastaan sille paikalle kaikin voimin. Väyrynen on kuulemma aivan armoton työnarkomaani. Yhden miehen ydinvoimala. Jos hän jotakin saa päähänsä, hän puskee läpi graniitin. Ystäväni veikkasi, että Väyrynen lähtee ajamaan Riikka Mannerin puheenjohtajuutta.

Nyt tiedämme paremmin. Kunniapuheenjohtaja haluaa ottaa 20 v. sitten Aholle "luovuttamansa" puheenjohtajan paikan takaisin. Johtaako se hajaannukseen ja yhdistymiseen, en tiedä. Ennustan ensimmäistä. Väyrysen ongelma on Väyrynen. Hyvä johtaja on inhimillinen. Hyvä johtaja tekee virheitä, tunnustaa ne ja oppii niistä. Johtaja, joka ei näe koskaan tehneensä virheitä, ei salli niitä muille. Hän ajaa virheettömyydellään lähellään olevat hulluuden partaalle. Väyrynen ei ole joukkuepelaaja. Hän on yksinäinen susi, joka raatelee vastustajansa.

Kokoomukselle Väyrysen menestys presidentinvaaleissa oli taivaan lahja. Kuntauudistus sataa automaattisesti Keskustan laariin, koska valtaosa kansasta vastustaa kuntaliitoksia. Mutta jos vastustajan rivit ovat sekaisin, Kokoomus pystyy iskemään rintamaan aukkoja ja jotenkin säilyttämään asemansa kunnissa.

Moni Kekkosen aikaa elänyt on sanonut, että Kekkonen on ollut aina ja kaikkialla. Väyrystä on yritetty sysätä sivuun estradilta, huonolla menestyksellä. Väyrynen on myös ollut aina. Ja tässä kohtaa hän itse muistuttaisi: "Isäni eli satavuotiaaksi ja kehitteli vanhoilla päivillään maailmaa mullistavia keksintöjä." On siis turha kysyä, lähteekö Väyrynen ehdolle vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Kysy mieluummin, onko hän ehdolla vuonna 2042. Hän on silloin vetreä 95-vuotias. Niistä mukeista vasta tuleekin hitti!

Sari E -Lumikkonainen

2012-02-07T01:39:00.000-08:00

Kun Sari Essayah nimitettiin Kristillisdemokraattien ehdokkaaksi, olin epäilevällä kannalla. Kuvittelin hänet hiljaiseksi hissukaksi, joka jäisi auttamatta raskaitten miesten jyräämäksi. Olin väärässä. Ainakin osassa vaalikeskusteluista Essayah, Lumikkonainen, suorastaan selätti Harmaakarhut (erit. Lipposen, Niinistön).

Essayah oli keskusteluissa hyvin valmistautunut ja pystyi heittämään ulkomuistista pitkiä numerosarjoja velkaantuneisuudesta ym., mikä johtunee hänen taustastaan. Sari Essayah on KTM, pääaine laskentatoimi. Joissakin keskusteluissa Essayah jäi seinäruusuksi, koska ei Biaudet´n tavoin halunnut lähteä välihuutelemaan. Hän uskalsi myös olla omaa mieltään, vaikka varmasti tiesi, ettei suuri yleisö arvosta esim. hänen Israelia puolustavia kantojaan.

Ai, että miksikö "Lumikkonainen"? Oletko koskaan nähnyt hangen takaa kurkistavaa lumikkoa? Pitkäkaulainen, äärimmilleen viritetyt aistit. Heti valmis ampaisemaan liikkeelle starttipistoolin pamahdettua. Essayahin nopeus näyttäytyy pahimmillaan tykittävässä puheenparressa. Idea hukkuu sanojen vilinään. Matka tyssää kapulakielisyyteen.

Kristillisdemokraateille Sari Essayah oli hyvä ehdokas. Hän toi hyvin esille kristilliset arvot, mutta ei tyrkyttänyt niitä. Positiivinen vire saattaa hyvinkin kantaa aina kunnallisvaaleihin asti.

Arvosana: 8½.

Eva B -rimaa hipoen

2012-02-06T00:51:00.000-08:00

RKP yritti synnyttää uudelleen vuoden 1994 elisabethrehn-ilmiötä, mutta Eva Biaudet´n karisma ei riittänyt hurmaamaan kansaa. Vaalitaistelussa Biaudet selviytyi kunnialla, mutta ei loistanut. Jotenkin tuntui, että hän lähti jokaiseen väittelyyn altavastaajan asemasta. Jatkuva päällepuhuminen oli ärsyttävää.

Yksilöllisissä tenteissä Biaudet joutui toistuvasti selittelemään sitä, miten hän tuli valituksi vähemmistövaltuutetuksi, vaikka ei täyttänyt hakuehtoja. Selityksistä huolimatta ainakin omaan mieleeni jäi epäilys poliittisesta virkanimityksestä.

Baiudet´lla ei ollut tarjota minkäänlaista vaihtoehtoa asioihin. Hän ei erottunut millään tavalla joukosta, lukuun ottamatta suomenruotsalaista nuottia. Biaudet on kaikin tavoin kultivoinut ihminen, mutta polte puuttuu. Tämä saattoi olla hänen poliittisen uransa huipentuma.

RKP:n näkökulmasta näillä vaaleilla ei ollut suuren suurta merkitystä. Biaudet täytti ehdokkaalle asetetut minimitoiveet: hän nosti esille monikulttuurisuuden arvon. RKP on ja pysyy alle viiden prosentin pienpuolueena ja säilyttää asemansa suomenruotsalaisissa kunnissa ensi syksyn vaalien jälkeenkin. Sinänsä mielenkiintoista, että Ahvenanmaa oli ainoa vaalipiiri, jossa Haavisto sai enemmän ääniä kuin Niinistö. Vetosiko ns. arvoliberalismi?

Eva Biaudet´n arvosana: 6½.

Kokoaan suurempi Sauli

2012-02-05T23:23:00.000-08:00

Niinistö sanoi oikeat kiitossanat. Hän haluaa olla kaikkien presidentti. Kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseensä ja erilaisuus on rikkautta. Haavisto sai liikkeelle uusia ihmisiä. Politiikka teki paluun kahvipöytäkeskusteluihin. Tätä tilaisuutta ei saa hukata. Elämme mielenkiintoisia aikoja. Kunnallisvaalit ovat syksyllä ja tulevat vaaliteemat koskevat jokaista.

Kokoomuksen menestys vaaleissa johtuu yhtä paljon vastustajien heikkouden tilasta. Erityisen levällään on demarien pakka. Lipposen surkea menestys ei johtunut yksin Lipposesta. Koko puolue on "tippunut kelkasta". Kun omaa identiteettiä ei ole, teemoja napataan muilta, kuten persuilta. Keskusta tekee nousua. Kuntauudistus nostaa puolueen uudelleen "kartalle". Mutta onko Kiviniemi oikea henkilö johtamaan puoluetta? Näissä vaaleissa Keskusta menestyi pikemminkin Kiviniemestä huolimatta.

Kokoomuksessa on imua. Puolueella on hyvä imago ja elintason noustessa porvariston suhteellinen osuus kansasta lisääntyy. Työväenaate ei kiinnosta, koska ihmiset eivät koe itseään työläisiksi. Hyvä imago ja porvarillinen ideologia kerää paitsi kannattajia, niin myös rahoittajia. Rahan avulla hyvää brändiä on mahdollista hioa vielä paremmaksi. Kiitos Bob!

Niinistöä ei ole syytä pelätä. Hän kykenee mukauttamaan mielipiteitään. Uskon, että hän todella haluaa olla hyvä presidentti suomalaisille. Hän otti askeleen taakse, kun huomasi, että kansan enemmistö ei halua Suomea Natoon. Kun turmiollinen kuntakartta julkaistiin, Niinistö alkoi heti lieventää suhtautumistaan pakkoliitoksiin. Luulen, että se ei ollut vain vaalimatematiikka ja -peliä. Hän on mainettaan joustavampi.

12 vuotta on liian pitkä aika olla presidenttinä. Kekkonen oli vallassa 25 vuotta, mutta tänä aikana tapahtui vähemmän kuin Halosen 12 vuoden aikana. Lisäksi kansa kyllästyy ja presidentiltä loppuu virta. Vaalikautta ei kuitenkaan ole syytä lyhentää. Presidentti edustaa jatkuvuutta ja turvallisuutta ja on pelkästään hyvä, että hän on paikallaan kahden eduskunnan välisenä siltana. Mutta yksi vaalikausi riittää. Sauli ei ole ehdolla enää 2018. Hyvä niin.

Kauan eläköön presidenttiys

2012-02-05T01:12:00.000-08:00

Politiikkaan fiksoitunut kun olen, tunnen jo suurta surua. Viimeistä päivää viedään.

Vaalit ovat olleet mielessäni kuukausikaupalla. Olen katsellut, kuunnellut ja lukenut päivittäin erilaisia mielipiteitä ja arvioita ehdokkailta ja asiantuntijoilta. Miettinyt mennyttä ja miettinyt tulevaa. Yrittänyt löytää punaista lankaa, merkkejä ajastamme ja sen ilmiöistä. Vaihtanut mielipidettäni pari kertaa päivässä. Riivannut aiheella lähimmäiseni hulluuden partaalle. Ja kivaa on ollut!

Presidentinvaalien hienous on se, että ehdokkaiden ei tarvitse miettiä puolueidensa kantoja. Esimerkiksi Sauli Niinistö on ollut EU:n suhteen eri linjoilla kuin Kokoomus. Pekka Haaviston suhtautuminen talouteen on pragmaattisempi kuin vihreiden. Vaaleissa ehdokkaat ovat läsnä ihmisinä. Heidän on pakko avata persoonaansa ja päästää ihminen ulos.

Olen seurannut suurimman osan keskusteluista, mutta äkkiseltään mieleeni ei tule yhtä ainutta ehdokkaan esittämää tulevaisuuden visiota tai mielipidettä, joka olisi herättänyt voimakkaita tunteita puolesta tai vastaan. Kaikki ovat yhtenä sekavana mössönä muistini peränurkassa. Persoonat sitä vastoin ovat tulleet esiin.

Sauli Niinistö -vakava vaikenija.
Pekka Haavisto -kulmakarvat ja huitovat kädet.
Paavo Väyrynen -itkuinen olemus Kiviniemen kiitospuheen aikana.
Timo Soini -Tv1:n vaalitentissä vaihdettiin paikkoja. Soini ja Niinistö vaihtoivat keskenään. Jätti muistiinpanonsa Niinistölle "opiksi ja ojennukseksi".
Paavo Lipponen -värjätyt hiukset ja lysähtänyt olemus.
Paavo Arhinmäki -kettupoika.
Eva Biaudet -"rakas Timo".
Sari Essayah -askeleen edellä.

Ps. gallupit ovat lähes oikeassa. Lopputulos on 61-39.
Ps2. "Kyllä minä hyväksyn presidentin homouden, mutta mitä asiasta ajateltaisiin ulkomailla". Eikö olisi aika heittää tämä asenne romukoppaan!?

Kaikesta huolimatta, Sauli Niinistö

2012-02-02T00:29:00.000-08:00

Olen oppilailleni monesti määritellyt itseni sinipunavihreäksi. Näistä väreistä sininen on kuitenkin minulle vierain, poliittisesti. Olen äänestänyt Kokoomuksen ehdokasta tätä ennen vain kerran: vuoden 1994 EU-parlamenttivaaleissa. Tuolloin ehdokkaana oli Alexander Stubb. Ilmeisesti olen tuonut Stubb-ihailuni julki melko äänekkäästi, sillä opetusluokkaani koristaa tänäkin päivänä pahvi-Alex.

Nyt olen kuitenkin siinä tilanteessa, että joudun äänestämään Kokoomuksen ehdokasta toisen kerran. Jäljellä olevista ehdokkaista asetan Sauli Niinistön Pekka Haaviston edelle. Tässä perustelut valinnalleni.

Tarvitsemme vahvan presidentin.
Pekka Haavisto on sovitteleva siltojen rakentaja. Uskon, että hän pyrkisi presidenttinä hakemaan kompromisseja. Joskus kompromissit eivät riitä. Pahoin pelkään, että ulko- ja talouspoliittinen myllerrys ei tulevinä vuosina tyynny, vaan pikemminkin yltyy. Tarvitsemme vahvaa johtajaa, joka tarpeen vaatiessa lyö nyrkkiä pöytään. Siihen ei Haavistosta ole. Niinistö on valmiimpi käyttämään presidentille kuuluvia valtaoikeuksia täydessä mitassaan, jopa ylittämään ne. Valtaoikeudet eivät saa olla esteenä, jos presidentti näkee, että laiva on ajautumassa karille.

Kahtiajako on vältettävä
Moni kuvitteli, että tummaihoisen Barack Obaman valinta maailman mahtavimman valtion johtajaksi olisi merkki kaikenlaisen syrjinnän päättymisestä. Obaman kaudella USA:n kansainvälinen asema ei ole vahvistunut ja sisäpoliittisesti maa on lähes kaaoksen tilassa. Poliittinen päätöksenteko ainakin on lamaantunut republikaanien hallitessa kongressia. Suuri osa kansasta syyttää Obamaa ongelmien syventämisestä. "Rotujen" välinen kahtiajako ei ole vähentynyt vaan lisääntynyt.

Tästä syystä Suomessakaan ei voida valita presidentiksi homoa. Se ei vähennä kahtiajakoa, vaan voi jopa syventää sitä. Suvaitsevaisuutta ei voida antaa ylhäältä alas. Suvaitsevaisuus lähtee kansan keskuudesta, kansan sivistystason nostamisesta. Siinä mielessä olemme jo, kiitos Pekka Haaviston, edenneet aimo askeleen eteenpäin.

Vastavoima Kataiselle
Yllä olevat tekijät eivät puhu Niinistön puolesta vaan Haaviston valintaa vastaan. Tämä on kenties kuvaavaa. En usko, että Niinistöstä tulee valtiomiestason presidenttiä, mutta nyt hän on paras käytettävissä olevista vaihtoehdoista. Äänestän häntä, koska haluan varsinaiselle ykkösnyrkille, istuvalle pääministerille, korkean tason opponentin. Jonkun, joka on valmis haastamaan hallituksen linjanvedot.

Tämä voi ensi kuulemalta vaikuttaa järjettömältä perustelulta, ovathan molemmat kokoomuslaisia. Kataisen ja Niinistön välinen suhde on ns. kompleksinen. Niinistö nosti Kataisen seuraajakseen Kokoomuksen puheenjohtajaksi vuonna 2004. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Kokoomuksen "kahden kärjen kampanja" (Katainen + Niinistö) tuotti tulosta ja Kokoomus lisäsi kannatustaan 10 paikalla. Niinistö oletti saavansa palkinnoksi ulkoministerin paikan, jotta voisi siitä tehtävästä ponnistaa presidentiksi. Katainen teki kuitenkin "isänmurhan" ja "palkitsi" oppi-isänsä rituaalista valtaa sisältävällä eduskunnan puhemiehen postilla. Tämä asetelma lupaa herkullisia hetkiä seuraavalle kuudelle vuodelle. Haavistoa tarvitaan kansainvälisissä tehtävissä. Kuuden vuoden päästä hän voi tehdä saulit, ja onnistua.

Alea iacta est!

Ps. tulen seuraavan viikon aikana kirjoittamaan arvioni jokaisen ehdokkaan menestyksen taustoista ja vaalien tarjoamista lähtökohdista kuntavaaleihin.

Niin on miltä näyttää?

2012-01-29T12:41:00.000-08:00

Sain tiukkaa palautetta edellisestä kolumnitekstistäni "Pyytämättä ja yllättäen?". Että se oli "yli hilseen", "isku vyön alle" ja "täyttä paskaa", ja että "ei Ruokanen sellaista tekisi". Tuntui siltä, että minun on jollakin tapaa vastattava palautteeseen.

Tekstin oli tarkoitus olla ironialla höystetty media-analyyttinen teksti. Palautteesta päätellen se epäonnistui surkeasti! Valitan.

Rohkenen silti nostaa esiin muutamia tekstiäni puolustavia argumentteja: onko mielestäsi siis sattumaa, että Suomen Kuvalehti julkaisi kuntakartan juuri tähän aikaan? Että sillä ei ole mitään yhteyttä meneillään oleviin vaaleihin? Yhden kommentoijan tavoin uskon myös Ruokasen olevan "hyvä mies", mutta lehtien tavoitteena on saada lehtensä myydyksi. Ja siinä paras tapa on provosoida. Suomen Kuvalehti kuluu myös minun käsissäni. Se on asiallinen ja pätevä ja luotettavakin. Silti se mediapelaa siinä missä muutkin mediat. Tavallisen sukankuluttajan näkökulmasta tärkeintä on havaita se, miten häneen yritetään vaikuttaa! Vai luuleeko joku, että Marco Bjurström oli sattumalta juontamassa Sauli Niinistön vaalitilaisuutta?

Haluan alleviivata sitä, että tarkoitukseni ei ollut mustamaalata Väyrystä. Olisin ehdottomasti halunnut hänen pääsevän toiselle kierrokselle. Pelkään sitä, että Haavisto-Niinistö-asetelma syventää kansakunnan kahtiajakoa. On olemassa suuri vaara, että kannattajakuntien jakolinja kulkee nuorison ja vanhemman polven välissä ja sellainen olisi tuhoisaa. Väyrynen-Niinistö-asetelmassa jakolinja olisi kulkenut kaupungit-maaseutu-välillä, siis jakolinjalla, joka on muutenkin olemassa.

Minäkään en kannata kuntien pakkoliitoksia. On täysin selvää, että jotakin kuntien katastrofaaliselle taloustilanteelle täytyy tehdä, mutta pakkoliitosten kaltaisten mahtikäskyjen antaminen ylhäältä alas on paitsi moraalisesti väärin, niin se myös tuhoaa kuntalaisten halun vaikuttaa omiin asioihinsa. Kuntaliitoksia pitäisi toteuttaa vain sellaisessa tilanteessa, jolloin molemmat osapuolet sitä haluavat ja sillä voidaan todistetusti parantaa palveluita ja kyseisten kuntien taloudellista tilannetta pitkällä tähtäimellä. Isoissa kuntakeskuksissa päätöksenteko etääntyy kuntalaisista. Pienissä kunnissa asukkaat tuntevat päätöksentekijät ja

Urjalan kannalta suurin ongelma lienee kunnan hankala ikärakenne. Ainoa pitkän tähtäimen ratkaisu on yritysten ja lapsiperheiden houkutteleminen kuntaan. Kuntaliitos johtaisi palvelurakenteen osittaiseen alasajoon ja se olisi tuhoisaa. Urjalan sijainti on kuitenkin edullinen. Tampereella asuntojen hinnat jatkavat nousuaan. Siksi Tampereen puoleinen osa Urjalasta (esim. Ruokola) on hyvinkin houkutteleva vaihtoehto asuinpaikaksi.

... vai selvä peli?

2012-01-28T12:17:00.000-08:00

Haavisto ei ole kyennyt haastamaan Niinistöä tämän viikon televisioiduissa "kaksintaisteluissa". Itse asiassa ongelma on Haaviston kannalta juuri asetelmassa: hän ei ole sellainen henkilö, joka lähtisi "haastamaan riitaa". Keskiviikon väittelyssä Haavisto otti varovaisen askeleen tähän suuntaan viitatessaan siihen, että Niinistö jää kiitollisuudenvelkaan rahoittajilleen. Niinistön tiukka vastaus sai Haaviston peräytymään nopeasti.

Haavisto on kaiken kaikkiaan tuntunut hermostuneelta. Hän takeltelee ja sotkeutuu sanoissaan. Niinistö sitä vastoin on vaikuttanut rauhalliselta. Hän on paremmin ajan tasalla ja sinut tilanteen kanssa. Hän on myös ollut enemmän hereillä kuin ensimmäisen kierroksen väittelyissä.

Haavisto ei ole kyennyt kuromaan umpeen gallupien lupaamaa rakoa. Itse asiassa Haavistolla on vain kaksi mahdollisuutta kääntää peli. Viisauden ja ylimielisyyden välillä on hiuksenhieno ero. Niinistö taitelee tällä rajavyöhykkeellä. Toinen mahdollisuus liittyy istuvaan presidenttiin. Halosen tuenilmaus Haavistolle voisi olla vaalien lopputuloksen kannalta merkittävä. Halonen varmasti äänestää Haavistoa, mutta voi olla, että Halosella ole kanttia pistää lusikkaansa soppaan selvää suosikkia vastaan.

Close shave

2012-01-26T11:51:00.000-08:00

Laskin oheiseen pikku taulukkoon, kuinka vaalissa käy. Jaoin äänestäjät eri puolueisiin, kun en muutakaan ratkaisua keksinyt. Mutta näin ikään kuin pohjustukseksi. Joka tapauksessa toisesta kierroksesta tullee tiukka.

Pyytämättä ja yllättäen?

2012-01-17T12:35:00.000-08:00

”Vuoden 2012 presidentinvaalit saivat dramaattisen käänteen tammikuun 13. perjantaina, kun Suomen Kuvalehti julkaisi sisäministeriöltä saamansa salaisen kuntakartan, jossa kuntien lukumäärä oli supistettu 70:een”. Näinkö todistavat historiankirjat vuonna 2014, kun eduskuntapuolueet pyytävät kaksi kautta palvellutta Paavo Väyrystä (77 v.) jatkamaan vielä kolmannen kauden. Asiaa varten säädetään oikein poikkeuslaki, toinen lajissaan. Voit vapaasti syyttää allekirjoittanutta vainoharhaisuudesta tai peräti salaliittohihhuliksi, mutta jotenkin tässä kuntakartta-gatessa haisee palaneen käry. Fakta numero 1: Suomen Kuvalehti on julkaissut pitkin syksyä isoja juttuja kuntien ongelmista. Varsinainen jymyjuttu, salaiseksi julistettu sisäministeriön kartta, julkistetaan kuitenkin vasta 10 päivää ennen varsinaista vaalipäivää ennakkoäänestyksen ollessa käynnissä. Fakta numero 2: Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen on suomalaisen mediakentän konkari, joka haistaa skuupin tai tekee sellaisen, jos ei niitä ole. Ruokanen ei todellakaan kuulu keskustan paheksumaan ”Etelän mediaan”. Rovaniemellä syntyneen miehen henkiset juuret tunkevat syvälle Pohjanmaan vehreään multaan. Ja onhan mies kirjoittanut Herännäisyyden perustajan Ukko-Paavon (?!) elämäkerrankin. Fakta numero 3: ponnistelematta tulee mieleen vuosi 2003, jolloin ulkoministeriön faksi alkoi laulaa vaalitaistoa käyneelle Anneli Jäätteenmäelle niin ikään salaiseksi julistettuja asiakirjoja Bushin ja Lipposen käymistä neuvotteluista. Tällä kertaa kuntakartta on vuotanut valtiovarainministeriöstä. Kauan eläköön poliittiset virkanimitykset! Tarinassa on huvittavia piirteitä. Väyrynen on huudellut vaalikeskusteluissa isää ja äitiä apuun, kun toimittajat ovat hänen mielestään töräytelleet asiaan kuulumattomia kysymyksiä sisäpolitiikasta, parveketupakoinnista ja ties mistä. ”Joko viimein päästäisiin keskustelemaan itse asiasta eli ulkopolitiikasta?” kysyy Väykkä. Nyt SK tarjoaa Paukku-Paavolle viimeistä luotia tyhjäksi ammuttuun coltiin. Kyseessä on suorastaan hopealuoti, johon on kaiverrettu tuttu nimi: jokaisen pikkukunnan pelätty rosvo ja pakkonaittaja alias Calamity-Sale. Välittömästi kuntakartan julkaisemisen jälkeen Väyrysen vaalisivustolle ilmestyi 10 sekunnin youtube-pätkä, jossa Paukku-Paavo julistaa jihadin Salelle, valtioneuvostolle ja kaikille ihmiskunnan pakkoliittäjille. Väyrysen lukemissa P. Väyrysen kirjoittamissa historiaopuksissa lukee ihan mustaa valkoisella sisäpiiriläis-Väyrysen teoria siitä, kuinka Paavo V. tiputettiin vuoden 1994 presidentinvaalien toiselta kierrokselle kierolla mediapelillä. ”Ilman mediapeliä Paavo Väyrynen olisi mennyt Ahtisaarta vastaan toiselle kierrokselle ja voittanut ne” toteaa Paavo-niminen sisäpiiriläinen (nimi muutettu). Se, riittääkö kuntakartta-gate lopulta nostamaan Väyrysen toiselle kierrokselle, jää nähtäväksi. Hyvin lähellä se on. Viimeisissä vaalitenteissä on pyhästi luvattu keskittyä Väyrysen aiemmin vaatimaan ulkopolitiikkaan. Saa nähdä, mitä Väykkä nyt huutelee. Se on selvää, että toisella kierroksella Väyrysellä ei ole mitään mahdollisuuksia Niinistöä vastaan. Kansakuntamme kokeneemmilla on pitkät muistikuvat Väyrysen väyrystelystä ja he äänestävät presidentiksi mieluummin V. Putinin tai A. Ankan kuin änkyrävänkyräväyrysen. Vai onko Paavolla ja Tapanilla varastossa lisää fakseja?

12.

2012-01-17T12:34:00.000-08:00

Oppilaat asettuvat nöyrästi jonoon. Ovat yllättävän hiljaa. Kukaan ei edes yritä ohitella. Jono on suora. Tunnelma suorastaan juhlallinen. Etummaisena on poika, jota juuri nootitin lumipallojen heittelystä. Hän ilmoittaa nimensä virkailijalle, saa seuraavalta lapun ja jatkaa kulkuaan ”äänestyskoppiin”. Hän ei mieti, hän tietää mitä tekee. Valinta on tehty jo aikaisemmin. Leimauksen jälkeen äänestyslappu sujahtaa uurnaan. Ihan niin kuin aikuinen, ihmettelen. Hymynkare kertoo olennaisen: siinä se on, elämän ensimmäinen punainen viiva. Järjestimme Huhdin koulussa pressanvaalin keskiviikkona 11.1. Äänioikeutettuja olivat 8- ja 9-luokkalaiset sekä ne lukion oppilaat, joilla ei ole äänioikeutta varsinaisessa vaalissa. Ihailin nuorten tapaa tehdä päätös. Itselläni se oikea on vaihtunut jo ainakin kolme kertaa. Vaalipanelit tuntuvat lähinnä sekoittavan asiaa. Olen ollut todella pettynyt tähänastisiin keskusteluihin. Se kuuluisa erkkikään ei ota selvää ehdokkaiden todellisista ajatuksista. Joku taktikoi vaikenemalla, ettei menettäisi gallupkannatusta. Toinen tuntuu laskelmoivan kantansa niin, ettei vain tulisi valituksi. Joku äänioikeutetuista lukion kolmosista veti hihasta ja kysyi neuvoa ratkaisuun. Sanoin, että jos haluaa palkata kirvesmiehen, ei kannata ottaa putkimiestä. Etsimme keulakuvaa, henkilöä, jonka olisimme valmiit lähettämään edustamaan maatamme isojen poikien pöytään. Eli koulutus, kokemus ja valmiit verkostot ovat tärkeitä. Ensimmäisellä kierroksella ei kannata taktikoida, koska ainakin kisan toinen paikka mennee tiukalle. Moni on ihmetellyt sitä, miksi tästä presidentinvaalista pitää pitää näin kauheaa meteliä. Eihän presidentillä ole nyky-Suomessa mitään valtaoikeuksia. Olen eri mieltä. Kekkonen, Paasikivi, Ryti, Mannerheim, Koivistokin. Tiedätkö jonkun poliitikon, joka ei haluaisi nimeään tähän listaan? Kansalaistenkin silmissä nämä henkilöt ovat ehdotonta ykkösketjua. Seuraajalla on mahdollisuus päästä kansakunnan kaapin päälle, riippumatta siitä, mitä perustuslaki sanoo valtaoikeuksista. Presidentillä on erityinen paikka suomalaisten sydämessä. Presidentti on arkipäivän politiikan yläpuolella. Hän on koko kansan presidentti, edunvalvojamme ja aseemme kaiken maailman petkuttajia vastaan. Vaali kuin vaali, kansalaisen on yritettävä katsoa yleisempää etua kuin omaansa. Olemme osa ihmiskunnan ketjua, velassa menneille sukupolville, vastuussa tuleville. Jokainen aikuinen olisi valmis luopumaan omasta hyvästään lastensa puolesta. Siksi näissäkään vaaleissa ei kannata uskoa turhiin lupauksiin. ”Tosiasioitten tunnustaminen on viisauden alku”, sanoi seitsemäs presidenttimmekin aikoinaan. Tutkimuksissa on todettu, että politiikka kiinnostaa entistä pienempää osaa nuorista ikäluokistamme. Se on vale. Politiikka- ja poliitikko-sanat ovat vain niin pahasti ryvettyneitä, ettei niihin haluta koskea sillä viiden metrin tikullakaan. Politiikkaan liitetään ihmisten mielissä suhmurointi, änkyröinti ja keplottelu. Nuoret kyllä arvostavat yhteisten asioiden hoitamista. Huhdin koulun vaalissa äänestysprosentti oli yli 80. Kun otetaan huomioon, että äänestyspäivänä oli poissa lähes kymmenen prosenttia oppilaista, voidaan todeta, että vain reilu kymmenesosa jätti äänestämättä. Se on vankka puoltolause äänioikeusikärajan laskemiselle.

Presidenttipörssi

2011-12-18T13:02:00.000-08:00

Oheinen lista kuvaa siis omaa näkemystäni siitä, missä mennään. Lista on aakkosjärjestyksessä.

Arhinmäki
Minulle henkilökohtaisesti Arhinmäki on ollut pettymys. Hän on taitava poliitikko, mutta näissä vaaleissa hän tuntuu kerta kaikkiaan olevan väärässä paikassa. Arhinmäki hallitsee asiat, mutta hän tuntuu pyörittävän "oppositiopuhetta", joka ei sovellu presidentinvaaliin. Arhinmäestä aistii, että hän on mukana välttämättömyyden sanelemana, kun kukaan muu uskottava vasemmistoliiton ehdokas ei suostunut. Arhinmäen kannatus jäänee noin 6 prosenttiin.

Biaudet
Vihjaisin jossakin tekstissäni siihen suuntaan, että hän saattaisi saada "siivet selkäänsä" ja lentää jopa toiselle kierrokselle. Vaalitenteissä Biaudet on kuitenkin jäänyt statistin rooliin. Hänellä on myös maneereja, jotka syövät hänen uskottavuuttaan. "Rakas Timo"-aloitukset saavat ainakin minun selkäpiissäni aikaan ikävää kutkutusta. Kannatus on noin 4-5 prosenttia.

Essayah
Sari Essayah on ollut minulle suurin yllätys. Viime viikko oli Essayhille täysosumaviikko. Kaksi tv-esiintymistä meni nappiin, varsikin torstain väittelyssä Essayah oli erinomainen. Hän hallitsee faktat ja kykenee EU-parlamentaarikon näkökulmasta heittelemään kommentteja ja kysymyksiä, joilla hän pistää jauhot suihin muille, varsinkin Niinistölle ja Lipposelle. Essayahin rasite on KD:n heikko kannatus. Keskustan ehdokkaana hän olisi lähellä toisen kierroksen paikkaa. KD:n ehdokkaana Essayahin kannatus jäänee 6-8 prosenttiin.

Haavisto
Pekka Haaviston menestys vaalitenteissä ei ole ollut minulle yllätys. Hän on todella fiksu ja hallitsee asiat. Hänellä on myös kompetenssia ja näyttöjä kansainvälisiltä areenoilta. Hän on myös ehdokkaista se, joka kykenee heittelemään uusia avauksia. Torstaina EU:n talouskriisin yhteydessä heitetty ajatus EKP:n roolin korostamisessa oli nerokas veto. Haaviston rasite on puoliso. Suomalaisten enemmistö ei ole valmis äänestämään homoa presidentiksi. Niin se vain on. Mutta veikkaan Haaviston pääsevän toiselle kierrokselle. Ensimmäisen kierroksen kannatus on noin 20 prosenttia.

Lipponen
Paavo Lipponen kuvitteli, että hän pääsee toiselle kierrokselle ilmoittautumalla. Että kaikki Suomen demarit asettuvat hänen taakseen, kun Der Paavo ilmoittautuu kisaan. Niin ei ole käynyt. Lipponen ei nauti suosiota edes omiensa joukossa. Lipponen on tämän huomannut ja päättänyt surffailla kisan loppuun. Olen itse asiassa huolestunut hänen terveydestään. Kampanja on kova koetus 70-vuotiaalle. Kannatus on noin 5 prosenttia.

Niinistö
Olosuhteisiin nähden Sauli Niinistö pärjää suorastaan loistavasti! Hänen presidenttiytensä julistettiin varmaksi vuonna 2006?! Siihen nähden se tilanne, että vielä tässä vaiheessa valtaosa kansasta on sitä mieltä, että Niinistö on ehdokkaista paras, on huima saavutus. Niinistö ei uskalla lyödä kantaansa lukkoon oikeastaan missään asiassa. Vastausten pyörittely tuntuu rasittavalta, mutta hän pelaa sillä tulevaisuuttaan. Ensimmäisen kierroksen selvä ykkönen noin 33 prosentin kannatuksella.

Soini
Timo Soini on retorisesti porukan ykkönen, mutta samojen heittojen viljely ja rehvakas nauru 134 kertaa kuulun "vitsin" jälkeen, alkaa kuluttamaan miehen karismaa. Soinin kasvot ovat kuluneet. Nyt kaivattaisiin uusia avauksia ja uusia heittoja, mutta niitä ei tule, koska Soini ei ole todellisuudessa motivoitunut siirtymään jäähdyttelijäksi Tamminiemeen. Soinin tie tyssää ensimmäiselle kierrokselle. Soini ottaa pronssia noin 13 prosentin kannatuksella.

Väyrynen
Vielä joulukuun alussa näytti siltä, että Väyrynen saattaa jopa kurkottaa toiselle kierrokselle. Kokeneella kehäketulla oli virtaa ja Väykkä tuntui saaneen jonkinmoisen niskaotteen Lipposesta ja Niinistöstä, EMU-keplottelijoista. Ankara maakuntakiertely on kuitenkin syönyt voimat. Väittelyissä Väyrynen on jäänyt taka-alalle ja puhuminen on mennyt vanhojen asioiden junnaamiseksi. Luulen, että juuri nyt Väyrysen kannatus on korkeimmillaan. Hän jäänee noin 8 prosenttiin.

Kaiken kaikkiaan olen ollut pettynyt vaalipanelien tasoon. Mukana tuntuu olevan liian monta olosuhteiden-pakosta-ehdokasta. Kukaan ei tunnu uskaltautuvan nousemaan joukosta esille ja ottamaan riskejä. Siinä mielessä vaalit ovat asemasota-vaiheessa. Toisella kierroksella alkaa salamasota. Toivottavasti.

Varpunen

2011-12-15T11:34:00.001-08:00

(julkaistu UrSassa 15.12.2011) Alkaa olla takana niin monta joulua, että muisteleminen tekee kipeää. Joulun lähestyminen palauttaa mieleen lapsuuden jouluja. Sitä, kuinka kiihkeällä odotuksella ja pelollakin joulua odotettiin. Onko ollut kyllin kiltti, jotta olisi ansainnut tulla siitä palkituksi? Kaikki muu oli pakkopullaa tai -kinkkua. Vaikka en paljon mistään ymmärtänyt, muistan ihmetelleeni sitä, mistä mummu tiesi pukin tulevan viiden aikaan. Tai ei pukki sisällä käynyt. Jätti vain lahjasäkit portin pieleen. Pelkäsimme nimittäin niin paljon pukkia, että vanhempi väki päätti säästää meitä kärsimykseltä. Joulun tärkein sisältö oli se hetki, jolloin sai eteensä sen pakettikasan. Pehmeät avattiin ensin. Ajatus oli sama kuin joulutortun syömisessä, ensin sakarat, lopuksi herkku eli luumuhillo. Kovat paketit, kirjat, pelit ja kaikenlaiset urheiluvarusteet, olivat niitä, joita esiteltiin rehoillen kavereille. Kunpa vain voisin kääntää kelloa taaksepäin ja olla kiitollinen niistä mummuni kutomista villasukista. Niitä en nimittäin enää paketista löydä. Joulustressi on juuri nyt pahimmillaan. Mitä hankkia hänelle, jolla jo on kaikkea? Ajatus on itse asiassa sairas. Eihän sellainen ihminen oikeasti mitään tarvitse. Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteeri Mirjam Kallandia haastateltiin uutisissa. Hän kertoi monia perheitä vaivaavasta köyhyydestä ja siitä, kuinka joulu alleviivaa köyhyyttä. Yhtenä esimerkkinä hän kertoi, että kaikilla ei ole varaa hankkia edes joulunpunaisia servettejä. Mitähän sellaisen perheen isän mielessä liikkuu kaupan ohi kulkiessaan. Joulu on saamisen juhlaa. Lapsella on oikeus tulla palkituksi hyvyydestään. Mutta riittäisikö meille aikuisille tieto siitä, että läheisemme on pistänyt puolestamme rahaa Pelastusarmeijan joulupataan tai ostanut 22 eurolla ravitsemuspaketin aliravitsemuksesta kärsivälle lapselle. Olenko kylliksi aikuinen, jotta kykenen arvostamaan sellaista lahjaa? Tiedän, että siinä hetkessä tuntisin itseni osattomaksi. Tuntisin lievää katkeruuttakin. Ajattelisin pahaa siitä ihmisestä. ”Eikö hän ole parempaa keksinyt?” ja ”Miksi juuri minun osuuteni?” miettisin. Mutta haluan uskoa, että hetken päästä osaisin antaa arvon lähimmäiseni teolle. Että kokisin itsekin saaneeni palasen vähempiosaisen onnesta. Itselleni joulun tärkeimmäksi hetkeksi on muodostunut joulupäivän aamu. Silloin ei enää tarvitse hössöttää lahjojen perässä, kaapit notkuvat ruokaa eivätkä lapset enää hermoile lahjojensa perään. Huomaan joulukuusen kauneuden ja kirkkaan tähden sen latvassa. Löydän sisältäni lahjan, jonka olen Isältä saanut. Se lahja ei ole pehmeä eikä kova. Se on niin suuri, että sitä ei voi paketoida. Tänäkin jouluna maailmaan on syntynyt toivo. Hän, joka tekee sovinnon. Hän, joka on sovinto. Voin uskoa itseni puhtaaksi kuin lumi. Voin tunnustautua lapseksi. Uskoa itseni pelastetuksi. Siihen lahjaan liittyy toivo siitä, että vielä kerran näen ne lapsuuteni joulujen rakkaat ihmiset taivaan kodissa.

Talvisodan hengessä

2011-12-08T23:32:00.001-08:00

5. lokakuuta vuonna 1939 Neuvostoliitto kutsui Suomen Moskovaan keskustelemaan ”konkreettisista poliittisista kysymykset”. Käytännössä keskustelujen aiheena olivat alueluovutukset, joita suurvalta Suomelta vaati. Neuvostoliitto oli nimittäin huolestunut läntiseen maailmaan kurkottavan Leningradinsa turvallisuudesta. Suomen neuvottelijaryhmää johti vanha Neuvostoliiton suurlähettiläs Juho Kusti Paasikivi. Ennen matkalle lähtöä Paasikiveä evästettiin matkaan yksinkertaisella ohjeella: ”Vastaat kaikkiin vaatimuksiin ei!”. Talvisota syttyi 30.11.1939. Suuri valiokunta evästi Jyrki Kataista EU:n huippukokoukseen: ”Mitä tahansa sulle tarjotaankaan, vastaat kaikkeen EI! Vaikka kyse olis kahvikupista.” Suomi on siis asettunut tiukasti perussuomalaiselle EU-linjalle. Perussuomalaisia on arvosteltu siitä, että jos sanoo kaikkeen ”EI”, täytyisi olla tarjota jokin vaihtoehto. Sama koskee EU-linjaa. Uudistuksista kieltäytyminen johtaa euroalueen tuhoutumiseen ja se ei ole todellinen vaihtoehto, ainakaan perifeeriselle Suomelle. Laajassa katsannossa määräenemmistöpäätösten käyttöönotto olisi merkittävä parannus EU:n päätöksentekoon. Ongelmana on nimittäin ollut, että kaikkien jäsenmaiden saaminen yhteisen kannan taakse on ollut täysin mahdotonta. EU:n päätöksenteko kaiken kaikkiaan on aivan käsittämätön vyyhti. Vaikka muuta väitetään, parlamentti on todellisuudessa täysin sivussa päätöksenteosta. Jos EU:ssa nyt käytössä oleva järjestelmä siirrettäisiin sellaisenaan Suomeen, ainuttakaan lakia ei saataisi aikaan. Eurooppa-neuvoston eli ns. huippukokouksen tehtävänä on vetää pitkiä linjanvetoja EU:lle. Eurooppalaisilta poliitikoilta vaaditaan vastuunkantamista ja vaalikauden mittaisen ajattelun unohtamista. Suomen linja on tätä taustaa vasten kestämätön. Suomalaisten perisynti on katsoa menneisyyteen ja muistella, kuinka tuo ja tuo teki tuhmasti vuonna X. Nyt siihen ei ole varaa. Nyt on 11. hetki saada aikaan jotakin kestävää, eikä Suomi saa asettua kehityksen esteeksi. Käynnissä on länsimaisen varallisuuden ulosmittaus. Mikä tahansa ratkaisu olisi näissä olosuhteissa kokeilemisen arvoinen. Ja jos jyrkikataisilla ei ole tarjota visiota EU:lle, mennään mukaan Sarkozyn ja Merkelin linjalle. EU:n muuttuminen liittovaltioksi on tässä katsannossa pienempi paha.

VASTAKKAINASETTELUN AIKA ON NYT!

2011-12-01T12:53:00.001-08:00

Vuoden 2006presidentinvaaleissa ”työväen presidentti” Sauli Niinistö julisti, että”vastakkainasettelun aika on ohi” ja kansa taputti käsiään. Niinistö ilmensierinomaisesti ajan henkeä, tosin vahingossa. Johtavat poliitikkomme ovatonnistuneet luomaan illuusion siitä, että Suomella on vain yksi suunta. EttäSuomi-juna puksuttaa raiteillaan kohti aurinkoista tulevaisuutta, eikä matkanvarrella ole risteyksiä. Että on olemassa jonkinlainen Korkea Totuus, joka ontiedossa vain Valituilla. Kuka tahansa selväjärkinen ja elämää nähnyt voisanoa, että tämä on valetta ja kansan harhauttamista. Samalla se selittää,miksi politiikka ei kiinnosta. Poliitikot ovat ulosmitanneet kansanpolitiikasta. Vaalit ovat kutistuneet väliasemaksi, jossa valitaan uudetjohtajat ajamaan veturia samaan suuntaan.

Perustuslain tärkeinlause on tämä:

Valtiovalta Suomessakuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta (perustuslain 2§).

Poliitikkomme ovatväheksyneet kansaa. He ovat syöttäneet meille liturgiaansa ja nyt, Herran 1.vuonna jj (jälkeen jytkyn), poliitikot tuntuvat edelleen olevan kansallekatkeria siitä, että niin suuri osa meistä äänesti väärin. Olohuoneessa(valtiopäiväsalissa) on 39 virtahepoa (perussuomalaista). Välittömästiäänestystuloksen jälkeen minäkin harkitsin muuttoa Ruotsiin, mutta nytajattelen, että se oli parasta mitä suomalaiselle politiikalle voi tapahtua.

Mutta perussuomalaiseteivät ole lopullinen vastaus. Perussuomalaiset ei ole edes mikään vaihtoehto.He ovat Suomi-junan hätäjarru. Muiden puolueiden on löydettävä kadonnutidentiteettinsä. Muutos lähtee liikkeelle puolueista. Niillä on oltava kirkasarvopohja. Niiden on tarjottava vaihtoehtoja, risteäviä raiteita. Jokaisenpuolueen on löydettävä oma värinsä. Yhdessä ne ovat täydessä loistossaanloistava sateenkaari.

Hallitusvetoinenpolitiikka varmistaa kenties politiikan jatkuvuuden, mutta se myös tappaakeskustelun. Opposition on saatava lisää valtaa ja se ei onnistu, joshallitukset ovat enemmistöhallituksia ja ryhmäkuri orjuuttaa kansanedustajattoimimaan yhdenmukaisesti, aika usein oman omantuntonsa vastaisesti.Täysistunnon tulee olla poliittisen keskustelumme kaunein näyttämö, jossayritetään oikeasti löytää suuntia ja ratkaisuja ajan ongelmiin.

NUORILLE VAIKUTUSMAHDOLLISUUKSIA!

Lähes kaikissa verkkokurssini teksteissähuudettiin vaikutusmahdollisuuksien perään. Ja aivan syystä! Vuosi toisen peräänmaassamme perustetaan kirjavia työryhmiä ja aloitetaan projekteja, joidentavoitteena on osallistaa nuoria yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Muttaaikuisten oikeasti niillä ei ole mitään virkaa. Viimeksi eilen (ke 30.11.)Aamulehdessä oli artikkeli Orivedeltä, missä nuorilta oli kysytty kantaasyysloman pituuteen. Opiskelijat olivat esittäneet toiveen viikon lomasta. Virkamiehetolivat päättäneet, että loma on kolmen päivää. Voitte arvata nuortenkatkeruuden.

Nuoret toimivattoisenlaisessa yhteisöissä kuin keski-ikäiset, joita valtaosa poliitikoista on.Poliitikkojen on ”jalkauduttava” eli mm. tultava nettiin. Heidän onosallistuttava nettikeskusteluun ja selitettävä ja puolustettava sielläkantojaan. Helpompaa sen luulisi olevan kuin kököttäminen Pieksämäen torillaräntäsateessa!

JOTAIN ROTIA NIIHIN EHDOKASVALINTOIHIN!

Janitoivoloittenvalitseminen ehdokkaaksi on vastuutonta. Tarvitsemme Arkadianmäelle parhaatvoimat. Kansanedustajalla on oltava riittävä koulutus ja monipuolinen kokemuselämän eri osa-alueilta. Vapaamatkustajille emme halua maksaa. Jokaisen 200päätöksentekijästä on tuotava jotakin erityistä poliittiseen toimintaan.Sitouduttava palvelemaan kansaa parhaan kykynsä mukaan. Ja valtasuhde onnimenomaan näin päin: poliitikot ovat kansan palvelijoita, tulosvastuussakansalle.

Lainaan oppilaani Eero Timosen komeaa lainausta:

"Indeed, it has been said that democracy isthe worst form of government except all those other forms that have been triedfrom time to time." WinstonChurchill

Suomi tarvitsee ulkopoliittisen johtajan

2011-11-19T09:04:00.001-08:00

Voin mennä (vaihteeksi) päätelmissäni liian pitkälle, mutta minusta meiltä puuttuu ulkopoliittinen johtajuus. Presidentin sanotaan ”johtavan maan ulkopolitiikkaa”, mutta missä ja miten Halosen johtajuus näkyy? Hänhän on lähinnä seilannut maailman merillä kansainvälisenä naisasianaisena. Verkkareitten selkämyksessä ei ole lukenut ”SUOMI” tai ”FINLAND” vaan ”HALONEN”.

Halosen ulkopoliittisen johtajuuden puuttumisessa on kaksi erikoista piirrettä. Halonen sai ulkopoliittista kokemusta toimiessaan Lipposen hallituksen ulkoministerinä vuosina 1995–2000. Tämä kokemus ja suhteet eivät näy missään. Presidenttikauden aikana on pitkin matkaa kuiskittu, että ulkopolitiikka ei toimi, koska muita ulkopolitiikan salkkuja piti hallussaan Kokoomus, Halosen inhokkipuolue. Nyt meillä on demariulkoministeri, mutta silti homma ei tunnu toimivan. Ikävä johtopäätös on, että Halonen ei yksinkertaisesti kykene tai halua johtaa Suomen ulkopolitiikkaa.

Suomi on tottunut toimimaan kansainvälisessä kentässä erilaisten järjestöjen kautta. Vuonna 1961 liityimme vapaakauppaliitto EFTA:an. Suunnilleen samoihin aikoihin Suomi tuli Kekkosen aloitteesta voimakkaammin mukaan YK:n rauhanturvatoimintaan. Mutta nyt YK:n arvovalta on vain murto-osa siitä, mitä se oli kylmän sodan aikana. On hienoa, että Suomi pyrkii YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi, mutta se ei riitä.

EU ei ole täyttänyt Suomen sille asettamia ulkopoliittisia tavoitteita. Unionissa huomio on jo pitkään keskittynyt talouskriisin sammuttamiseen. EU:n ulkoministeristä ei ole tullut sitä kokoavaa voimahahmoa, jollaista hänestä toivottiin. Muut maat eivät koe sellaista tarvitsevansa. Saksa, Iso-Britannia ja Ranska ovat Nato-maita. Vahva ulkopoliittinen EU-johtaja saattaisi ajaa Nato-maat hankalaan valintatilanteeseen. Naton ja EU:n erilaiset intressit voisivat olla erilaiset ja silloin molemmissa järjestöissä mukanaolevat joutuisivat päättämään, kumpi järjestö on heille tärkeämpi.

Mielestäni Suomi tarvitsee oman itsenäisen ulkopoliittisen linjan, koska EU:ssa ei sitä kyetä meidän puolestamme tekemään. Suomen on astuttava Venäjän varjosta ja rohkeasti puolustettava niitä arvoja ja tavoitteita, joita meillä kansakuntana on.

Kiitos

2011-11-18T00:16:00.001-08:00

(Julkaistu UrSassa 17.11.2011)
Lukiomme lopettamisesta on puhuttu koko sen reilun vuosikymmenen ajan, jolloin olen täällä ollut. Yleinen ajatus tuntuu olleen, että pienillä lukioilla ei ole elinmahdollisuuksia koko valtakunnassa. Valehtelisin, jos väittäisin, että tilanne ei ole mitenkään vaikuttanut työn tekemiseeni. Se on ollut ahdistava varjo. Olen tuntenut sen silmät selässäni. Toisaalta se on sisuunnuttanut tekemään työtäni niin hyvin, että lukion tulevaisuus ei ainakaan olisi minun panoksestani kiinni. Edellä sanottu huomioiden oli kerrassaan ihanaa lukea Paula Virtasen haastattelu Aamulehdestä 7.11. Alaotsikko kuului: ”Urjala haluaa pitää kiinni tasokkaasta lukiostaan”. Itse leipäteksti käsitteli kuntaliitoksia. Johtopäätös tuntui olevan, että jos Urjala liittyy johonkin lähikunnista, lukio olisi liipaisimella. Vaikka olen ollut valtuuston tuesta tietoinen, Paulan haastattelu oli palkinto, välitodistus. Paula on oikeassa, lukiomme on ”tasokas”. Suurin ansio siitä kuuluu kuitenkin teille, arvoisat urjalalaiset. Pärjäämme erilaisissa lukioiden tasoa mittaavissa vertailuissa sen vuoksi, että lukiolaisemme ovat hyviä. Te vanhemmat olette kasvattaneet heidät hyvin. Oppilailla on selkeä ajatus siitä, että lukiosta on heille hyötyä. Sen ansiosta lukiossa on tekemisen meininki. Opettajilla on yhteinen tavoite: auttaa oppilaita saamaan valkolakki päähänsä. Toinen yhtä tärkeä tavoite on tukea nuoren kasvua. Ongelmien keskellä painivalta nuorelta ei voida vaatia sataprosenttista suoritusta. Kun tällainen nuori saa painaa valkolakin päähänsä, se on ehkä vielä suurempi palkinto kuin kirjoitusten laudaturit. Lukiossamme on jo vuodesta 2005 lähtien painotettu yrittäjyyteen liittyviä asioita. Valkeakosken Seudun Kehitys ry:n ja paikallisen yrittäjäyhdistyksen avustuksella toteutetut yrittäjyysprojektit, vierailut ja tapahtumat ovat tuoneet uusia ulottuvuuksia koulumme työskentelyyn. Yritysvierailuilta on palattu rinta rottingilla: Urjalassa on hienoja yrityksiä. Hyvien kokemusten jälkeen tuntuu itsestään selvältä, että kaikkien koulujen, peruskoulujen ja toisen asteen oppilaitosten, on tultava ulos koulun tontilta. Koulutuksen on aidosti palveltava nuoren koulun jälkeistä elämää. Trivialpursuit-menestys ei riitä. Väinö Linnan lukio haluaa olla yksi Urjalan kunnan sykkivistä sydämistä. Haluamme omalta osaltamme olla pitämässä kuntaa elinvoimaisena; tuomassa väkeä tänne. Haluamme taistella teidän kuntalaisten rinnalla koulumme ja koko kunnan puolesta. Me emme nimittäin usko siihen, että koulutuksen ja ihmisten ajaminen suuriin yksiköihin tuo onnea. Emme usko sen parantavan koulutuksen tasoa. Emmekä usko sen auttavan varsinkaan sitä ongelmien keskellä painivaa oppilasta. Koulussamme järjestettiin My Way -tapahtuma, josta kerrottiin tämän lehden marraskuun ensimmäisessä numerossa. Tapahtumassa vieraana olleen 23-vuotiaan yrittäjän Samu Hällforsin lause jäi mieleeni. Hän sanoi: ”Umpikujat on tarkoitettu niille, jotka eivät riittävästi halua jatkaa matkaa.” Tähän tilanteeseen sovellettuna: on taisteltava niiden asioiden puolesta, joita pitää tärkeinä. PS. paikallisessa JL-tarrassa painettuja laadukkaita Väinö Linnan lukio-paitoja voi tilata ottamalla yhteyttä lukion oppilaskuntaan.

Mitä autuaallista on tietämättömyydessä?

2011-11-12T04:10:00.001-08:00

Tutkimukset todistavat, että ihmisten tiedot yhteiskunnasta ja politiikasta ovat merkittävästi vähentyneet viimeisen vuosikymmenen aikana. Oma opettajakokemukseni vahvistaa väitteen todeksi. Lukiolaiset eivät tiedä hallituspuolueita, harva tietää edes pääministerin nimen, saati tämän puolueen. ”Politiikka”- sanan sisältöä ei tiedetä, mutta tiedetään sen olevan jotakin kieroa.

Taustalla vaikuttaa useita tekijöitä. Yhteiskunnalliset asiat ovat muuttuneet viime vuosina monimutkaisemmiksi. Asiantuntijoiden selitykset EU:n pankkikriisin taustoista eivät avaudu ilman valtiotieteiden tai kansantaloustiedon pitkiä opintoja tai vuosikymmenten harrastuneisuutta.

Toisaalta ihmisten ajankäyttö ja asenne yhteiskuntaan ja elämään yleensä on muuttunut. Yleinen selitys kuuluu näin: ”Ei mulla ole aikaa tai energiaa seurata. Työ vie mehut.” En täysin usko tähän selitykseen. Ihmiset ovat muuttuneet laiskemmiksi. Omat asiat menevät yhteisten edelle.

Median viihteellistyminen näkyy siinä, että toimittajat tekevät juttuja henkilöistä, joiden ainoa meriitti on menestyminen missikisoissa tai bigbrother-tyylisessä pudotuspelissä. Jos kyseinen henkilö haluaa pysytellä julkisuudessa, hänen on joko törttöiltävä mahdollisimman rankasti ja/tai annettava julkisuuteen lausuntoja, jotka alleviivaavat hänen autuasta tietämättömyyttään suurin piirtein kaikesta. Nuorison silmissä tyhmyydestä tuleekin yht´äkkiä hyväksyttyä: ”Miks mun pitää lukea ruotsia. Eihän Tuksukaan osaa ja sen nimi on kaikkien huulilla.”

Äänestysprosenttien laskeva trendi vahvistaa ajatuksen. Nukkuvien puolue kasvaa, koska väki ihan oikeasti nukkuu, siis ei jaksa ottaa asioista selvää. Hyvin harva jättää äänestämättä protestiksi jostakin. Ja toisaalta äänestämässä käyneiden valintakin perustuu enemmän mielikuviin kuin faktatietoihin kyseisen henkilön tai hänen puolueensa tavoitteista. Oikea henkilö saatetaan valita sen vuoksi, kun ”se on niin komea” tai ”kun se vaikutti hauskalta”.

Tommi Uschanov on kirjoittanut aiheesta kirjan. Kirjan nimi on ”Suuri kaalihuijaus. Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä.” Kirjan luettuaan yhteiskuntaopin opettaja repii hiuksensa (jos niitä on). Poliitikon ei ehkä kannata kirjaa lukea, koska johtopäätös on se, että ihmisten mielipiteet eivät perustu faktoihin ja että suuri kansasta ei ymmärrä yhtikäs mitään mistään politiikkaan liittyvästä. Älykkäiden aloitteiden ja viisaiden linjanvetojen tulos on siis plusmiinusnolla. Parasta PR:ää on puolihärskien vitsien laukominen Uutisvuodossa.

Pahinta yhteiskunnallisessa tietämättömyydessä on se, että tietämättömät KUVITTELEVAT tietävänsä. Siksi mahdollisimman suuri äänestysprosentti ei saa olla itse tarkoitus. On parempi, että tietämätön ei äänestä, koska hän saattaa oikeasti äänestää väärin. Siis henkilöä, joka ajaa juuri päinvastaisia asioita kuin äänestäjä itse haluaisi!

Kaikkeen tähän yllä sanottuun voisi suhtautua kevyen huvittuneesti, jos tietämättömyydellä ei olisi mitään seurauksia. Tietämättömiä on helpompi harhauttaa; pässiä oikeasti viedään narussa. Pitkällä tähtäimellä tietämättömyys saattaa johtaa yhteiskunnalliseen levottomuuteen. Jos Arkadianmäelle valikoituu joukko henkilöitä, joilla ei ole minkäänlaista kapasiteettia ratkaista maamme ongelmia ja joiden moraalinen selkäranka on kuin ameeban, miten he osaavat ohjata Suomea oikeaan suuntaan?

Jos haluat tietää, miten kymmenen lahjakasta toisen asteen opiskelijaa ympäri Pirkanmaata selvittää edellä kuvatun ongelman, käy katsomassa homopoliticus-sivumme alla olevasta linkista. Heidän vaatimaton tehtävänsä oli pelastaa suomalainen politiikka, päivittää demokratia.
http://homopoliticus.wikispaces.com/

Qualis rector est civitatis, tales inhabitantes in ea. ~ Millainen johtaja on valtiolla, sellaisia ovat sen asukkaat.

Millaisen presidentin sinä haluat?

2011-11-11T09:06:00.001-08:00

Kuuntelin, kun Tuomas Enbuske haastatteli torstaina 10.11. ohjelmassaan RKP:n presidenttiehdokas Eva Biaudeta. Ehdokas antoi itsestään erinomaisen mielikuvan. Hän vaikutti sivistyneeltä, moraaliselta ja puhui selkeästi. Hän voisi olla niin ulkonäkönsä kuin esiintymisensä puolesta Arja Saijonmaan pikkusisko (se on meriitti, suom. huom.). Vielä lähetyksen päätyttyäkin kuulin korvissani Biaudet`n hersyvän naurun. Johtopäätökseni oli, että hän olisi varmasti erinomainen presidentti, jos haluaisin sinne jonkun, joka on kiinnostunut esimerkiksi lasten oikeuksista eri puolilla maailmaa. Pari viikkoa aikaisemmin haastateltu Pekka Haavisto antoi itsestään yhtä miellyttävän vaikutelman. Haavisto ei korostanut itseään. Hän ei ylpeillyt kansainvälisellä kokemuksellaan, vaikka kertoilikin vuolaasti matkoistaan maailman kriisipesäkkeissä. Mietin mielessäni, että jos haluan presidentiksi ihmisoikeustaistelijan, äänestän Pekka Haavistoa.Edellä mainittuja sinänsä kokeneita poliitikkoja pidetään täyte-ehdokkaina. Varsinainen vaali käydään neljän suuremman puolueen ehdokkaiden kesken. Kansalaisen on äänestyspäätöstä tehdessään kuitenkin otettava huomioon yksi asia. Koiviston ajoista lähtien valtaa on siirretty pois presidentiltä. Tälle on ollut kaksi syytä: on haluttu korostaa hallituksen asemaa ja välttää tilannetta, jossa yhdelle henkilölle kasautuu liian paljon valtaa. Halonen on tässä mielessä tehnyt palveluksen, koska hän ei ole aktiivisesti käyttänyt edes niitä vähäisiä valtaoikeuksia. Hän ei ole siis haastanut muita vallanpitäjiä keskinäiseen kädenvääntöön ja näin alleviivannut epäselvän vallanjaon porsaanreikiä. Jos presidentiksi valitaan joku neljästä ”raskassarjalaisesta”, sekoittaako hän politiikan tehtäväjaon herkän tasapainon.Tähän asti nähdyissä vaaliväittelyissä kukaan pääehdokkaista ei ole tehnyt minkäänlaista vaikutelmaa. Itse asiassa kauan odotetut ”kovien kohtaamiset” ovat olleet tylsiä. On täysin mahdollista, että jompikumpi edellä mainitsemistani sivurooliin määrätyistä nousee estradille haastamaan ennakkosuosikki Niinistön. Itse asiassa se olisi toivottavaa. ”Vähemmän pönötystä, enemmän tunnetta ja energiaa”, huutaa kansalainen. Ja miettii: ”Mitähän ”jytky” on ruotsiksi?”Biaudet`n haastattelu löytyy täältä:

Tule mukaan!

2011-11-03T08:21:00.001-07:00

Hei,

Viime aikoina minua on työllistänyt erityisesti toisen asteen oppilaille tarkoitettu verkkokurssi. Verkkokurssilla suurennuslasin luuppi on kohdistettu politiikkaan. Etsimme vastausta kysymykseen kenellä on valta tässä maassa.

Kurssi on kaiken kansan nähtävillä. Se löytyy alla olevasta osoitteesta:
http://homopoliticus.wikispaces.com/

Jos haluat tulla kommentaattoriksi kurssille, lähetä minulle sähköpostia.

jarmo.lehtinen@urjala.fi

Mä oon vaan tämmönen

2011-10-27T09:55:00.000-07:00

(julkaistu UrSassa 20.10.)

Pisin matka, minkä ihminen koskaan taittaa, on matka oman itsensä sisään. Asia tuli mieleeni, kun pyysin 7-luokkalaisia piirtämään kuvan itsestään ja kirjoittamaan viisi itseään kuvaavaa adjektiivia. Kyllä oli vaikeaa! Aika monen paperissa luki sellaisia rimanalituksia kuin ”pitkä”, ”pätkä”, ”paksu” ja ”läski”, mutta oli mukana muutama ”komeakin”.

Yläkouluikäisten kuva omasta itsestä on valitettavan usein hyvin kielteinen. Ja tottahan se on, että missi- tai mister-kisoissa harva saisi voittajakruunun kutreilleen. Kauneus on kuitenkin katoavaista. Läski sitä vastoin periytyy, olen huomannut. Sisäinen kauneus sitä vastoin on ja pysyy, mutta sillä ei nykyaikana kerätä mitaleja.

Kun minulta kysyttiin pikkupoikana haaveammattia, sanoin poikkeuksetta poliisi. Poliisi edusti kaikkea upeaa: rehellisyyttä, turvallisuutta, määrätietoisuutta ja voimaa. Nykypäivänä moni vastaa samaan kysymykseen, että ei sillä ole väliä, mitä tekee, kunhan on kuuluisa ja rikas. Ikään kuin kaikki tämä olisi tarjolla ilman työtä. Vähän kuin kaikille kuuluva lottovoitto.

Yläkouluiässä moni nuori elää elämänsä suurinta murroskautta. Muutos on kerrassaan ällistyttävä. Jos et usko, niin vertaa 7-luokan ja 8-luokan luokkakuvia. 7-luokalla Aku-paita on ok, 8-luokalla pääkallo rules. 7-luokkalaiset tytöt ovat kuin suoraan Elovena-mainoksesta, 8-luokalla samoilla tytöillä on musta tai punainen tukka, pari milliä lateksia naamassa ja vaatteet kuin suoraan twilight-sarjasta. Sisältä kuitenkin löytyy sama poika tai tyttö, mutta vähän pitää kovettuneen kuoren alta kaivaa.

Miten voi rakastaa tyttöä, jolla on nenärengas tai poikaa, joka haisee menneniltä? No juuri edellä mainitusta syystä. Kuori ei ole meitä aikuisia varten. Se on ikätovereita ja kovaa maailmaa vastaan. Meiltä lapsi odottaa edelleen niitä samoja juttuja kuin silloin ennen: rakkautta ja hyväksyntää. Aikuisen ikävä tehtävä on toisinaan torpata nuoren hurjia unelmia. Ja toisinaan patistaa tavoittelemaan niitä, mutta työnteon kautta, sillä ilmaiseksi harva saa mitään.

Ai niin, siinä 7-luokkalaisille annetussa tehtävässä oli toinenkin osuus. Vanhempien piti myös kertoa, millaisia heidän lapsensa ovat. Mieleeni jäivät muun muassa seuraavat adjektiivit: komea, älykäs, kaunis, sukkela, hauska, vastuuntuntoinen, aloitteellinen, omissa maailmoissaan oleva, ihana ja tärkeä. Totta joka sana.

Demokratia vai byrokratia?

2011-09-29T04:16:00.001-07:00

Ymmärtääkseni kansan edustajien tehtävä on tehdä kansaa koskevia päätöksiä heidän puolestaan. Antaessani ääneni jollekulle vaaliehdokkaalle esitän hänelle toiveen: ”Uskon, että juuri sinä olisit hyvä henkilö edustamaan minua poliittisessa päätöksenteossa. Käytä lahjojasi minun puolestani.” Nyt näyttää kuitenkin siltä, että poliitikkojen tärkein tehtävä ei ole tehdä päätöksiä vaan vältellä niitä. Valitettavasti asioilla on taipumus mutkistua, jos niihin ei ajoissa tartuta. Näin on nähdäkseni käynyt esimerkiksi EU-tukipaketeissa ja monissa muissakin kysymyksissä.

Aikaisemmin ikävät päätökset ajoitettiin eduskuntavaalien jälkeiseen aikaan. Se antoi mahdollisuuden siihen, että äänestäjät ehtivät unohtaa ne ja taloudellinen tilannekin ehti kohentua ja tehdä mahdolliseksi positiivisten päätösten tekemisen. Nyt poliitikot näyttävät lamaantuneen talouden tavoin. En keksi ilmiölle kuin kaksi mahdollista selitystä: joko muut eduskuntapuolueet pelkäävät perussuomalaisten rynnivän kunnanvaltuustoihin ensi vuoden kunnallisvaaleissa, jos kenkkuja päätöksiä tehdään tai sitten puolueissa on alettu seurata liian tarkasti gallupeja.

Vastuunkantaminen on usein ikävää. Joutuu tekemään ikäviä päätöksiä ja ottamaan vastaan kritiikin. Kiitos saattaa tulla pitkällä viiveellä, jos silloinkaan. Politiikassa kritiikiltä ei voi välttyä, koska aina joku ryhmä kärsii. Mutta jos päätöksiä ei tehdä, tilanne ajautuu kriisiin ja käytettävissä olevien vaihtoehtojen määrä supistuu. Kunnallisessa päätöksenteossa tämä tarkoittaa pahimmillaan sitä, että sisäministeriön tarkastaja tekee päätöksen valtuutettujen puolesta. Ehkä se jonkun valtuutetun mielestä on hyvä asia, koska tällöin syyttävä sormi osoittaa johonkin muualle. Ikävämpi seuraus kuitenkin on, että poliittisen päätöksenteon ydinajatus katoaa: valta ei enää ole kansalla ja sen edustajilla vaan virkamiehillä.

Kuriton luokka

2011-09-16T01:13:00.000-07:00

Totuus ei ole edelleenkään kovaa valuuttaa kotimaisessa politiikassa. Vai mitä ajattelet Soinin Halla-aholle langettamasta kahden viikon erotuspäätöksestä?

Ilmeinen johtopäätös tapahtuneesta on, että Soinilla oli tarve paaluttaa aita joka suuntaan sinkoilevalle edustajakatraalleen. Halla-aho oli hyvä kohde, koska ilmeisen laajasta kannattajajoukosta huolimatta hänellä on kuitenkin enemmän vastustajia. Itse asiassa koko puolue näyttäisi varsin erilaiselta, jos Halla-aho ei olisi joukossa. Soinille saattaisi olla jopa helpotus saada ajettua mies ulos puolueesta; Halla-aho on kuitenkin puolueen toiseksi kuuluvin ääni ja ilmeinen kilpailija myös puheenjohtajalle.

Kuluneitten päivien tapahtumat osoittavat oikeiksi ne arviot, että Soinilla tulee olemaan melkoinen työ opettaessaan lapsosiaan talon ja ihmisten tavoille. Kansanedustajapaikkojen huima lisäys hankittiin protestiäänillä, mutta joka suuntaan ammuminen aiheuttaa puolueen sisäisen hajaantumisen. Kurittaessaan omiaan Soini tulee samalla etäännyttäneeksi joukkoaan kansasta, eli äänestäjistään.

Tarkkailuluokan opettaminen on raskasta puuhaa. Siksi erityisopettajien eläkeikäkin on 55 vuotta. Voin kuvitella, että Soiniakin todennäköisesti houkuttelee ajatus vetäytymisestä presidentinlinnan rauhaan.

Oy Huhdin koulu Ab

2011-09-15T10:53:00.000-07:00

(UrSassa 15.9.2011)

Vanhan hokeman mukaan ”koulu on lapsen työtä”. Jos näin on, niin silloinhan Huhdin koulurakennus on tehdas. Vuosittain tehtaaseen otetaan keskimäärin 50–60 yksikköä raaka-ainetta, iältään noin 14-vuotiasta. Tehtaassa on noin 30 erilaista sorvia, joiden tehtävänä on muokata raaka-ainetta ja lisätä siihen ominaisuuksia. Käyttövoimana on puhe ja sitä riittää! Ajalle tyypillisesti tuotoksia tarkkaillaan tuotantoprosessin jokaisessa vaiheessa. Välitulokset julkaistaan, ei kvartaaleina, vaan peräti kvintaaleina, jolloin toiminta myös aikataulutetaan uudelleen. Prosessi on poikkeuksellisen pitkä, raaka-aineyksilöstä riippuen kolmesta kuuteen vuoteen. Mutta mitä tulee ulos?

Oy Huhdin koulu Ab:ssä tavoitteena on valmistaa pitkälle jalostettuja moniosaajia. Vimpaimiin yritetään lisätä valtavat määrät erilaisia ominaisuuksia, koska nykyajan markkinataloudessa kukaan ei tarkkaan tiedä, mille ominaisuudelle on käyttöä. Eihän olisi mitään järkeä valmistaa tuotteita, jotka jätetään lepäämään varaston hyllyille.

Valtaosin tehtaan portista uloslähtevät lopputuotteet ovat ihka aitoa priimatavaraa. Osaavia, muuntautumiskykyisiä ja ”eettisesti vastuuntuntoisia yhteiskunnan jäseniä”, kuten perusopetuslaki tavoitteeksi asettaa. Silti osalle ei olisi pahitteeksi käydä ainakin osaa prosessin eri vaiheista uudelleen läpi. Toisaalta sorvikin on joskus huonossa terässä. Ainakin tämä sorvi.

Onneksi koulu ei ole tehdas. Vähän turhan moni vimpain joutuisi hyllylle tai sinne pelättyyn ”ö-mappiin” ennen päästötodistusta. Silti koulumaailmaan kaivattaisiin välillä yrityselämän perusperiaatteita: tehokkuutta, asennetta ja määrätietoisuutta ja sitä ihka aitoa tekemisen meininkiä. Tiukka toimitusjohtaja ei kauaa katselisi sitä, kun se tietty osa ”raaka-aineesta” lonnisi nortti huulessa kesken päivän työmaalta ja leikkisi seuraavana päivänä viatonta vanhemman allekirjoittama lupalappu takataskussa.

Kaukana ovat myös ajat, jolloin koulun tarkoituksena oli karsia kulmat ja aivopestä koululaisista samannäköisiä, samanoloisia ja yhdenmukaisesti ajattelevia ”sotilaita”. Joukkuepelin ihanne on olemassa, mutta eriyttäminen on päivän sana. Opetuksen tavoitteena on varustaa lapset perustiedoilla ja -taidoilla, mutta ennen kaikkea huomioida jokaisen persoonallisuus ja erityislahjat, auttaa häntä jalostamaan niitä.

Huhdin koulu ei siis ole tehdas, eikä vankila, mutta ei myöskään hoitokoti. Koulu toteuttaa sille asetettua tehtävää, ja voin vakuuttaa, että jokainen meistä ”sorveista” yrittää parhaansa. Olennaisinta on kuitenkin raaka-aine, lapsi. Sinua varten, sinua auttamassa, me täällä olemme.

Ei oikeutta maassa saa...

2011-08-30T12:28:00.001-07:00

Ensi vuoden tammi-helmikuussa Suomelle valitaan uusi presidentti. Media päivittää kovalla tohinalla, kuka haluaa ja kuka ei halua ehdokkaaksi. ”Soini empii”, ”Pekkarinen kieltäytyy toistamiseen”, ”Biaudet ilmoittautuu kisaan” jne. Asiantuntijat haluaisivat lopettaa koko instituution. Heidän mielestään presidentille ei löydy selkeää roolia nykyisessä hallitusvetoisessa politiikassa. Kansa on toista mieltä. Myrskyn silmässä kaivataan johtajaa, joka viittaa kädellä suuntaa. Järjen ääntä, joka yläilmoista kajauttaa tuomionsa niin eläville kuin kuolleillekin.

Asiantuntijoiden toinen argumentti on, että presidentin virka on turha, koska presidentillä ei ole valtaa, ainoastaan mielikuviin ja historiaan perustuvaa ”painoarvoa”. Mutta eikö ole niin, että se onkin kaikkein painavinta valtaa? Presidentillä olisi mahdollisuus hallita mediakenttää. Halonen vain ei ole tehnyt niin, koska ei ole halunnut jalkautua arkipäivän politiikkaan. Halosen vahvuus ei ole mediasuhteissa, eikä retoriikassa. Halosen vahvuudet ovat sektoreilla, joilla ei ole mahdollista saada medianäkyvyyttä. Kaikki tietävät jo, että naisten asemaa tulee vahvistaa. Olemme kuulleet jo, että hänen mielestään homoparien sortaminen ei ole kivaa. Mutta kansa haluaisi kuulla, mitä mieltä presidentti on talouskriisistä ja lainatakauksista, tuloerojen kasvusta ja muista arkisista asioista.

Kansa haluaa presidentin, joka on suomalainen ja kantaa huolta erityisesti suomalaisten tulevaisuudesta. Presidentillä on valtaa, jos hän ottaa oman paikkansa eturivistä. Ja mielipiteeni on, että tässä mielessä seuraava presidentti on edeltäjäänsä parempi, oli hän kuka tahansa.

Ps. kaikki nauravat Väyryselle, mutta tulevissa vaaliväittelyissä hymy hyytyy. Lahjaton mies ei voi pysyä pinnalla neljää vuosikymmentä.

Ihana arki?

2011-08-24T00:16:00.000-07:00

(UrSassa 18.8.2011)

Reppu keikkuen menevi. Se liikkuu edelläni ylös katua. Reppu on suuri, se on pienen pojan selässä. Lippis on suuri, pää pieni. Lipan alla oleva suu on innostuneessa virneessä. Vierellä kulkee kaksi samannäköistä pientä poikaa vaihtaen kuulumisia. Innostuksen kohde on ”tarvars” (suom. huom. Star wars, tai lähinnä kai lauantai-iltapäivän Clone wars). Jaettu ilo moninkertaistuu. Pojat ovat tuttuja, ekaluokkalaisia. Koulutiellä on toistasataa rappusta, mutta pienet jalat kapuavat kepeästi. Minä, maratoonari, jään jälkeen.

Kesä loppui kuin seinään. Samaan seinään päättyi vapaaherran elämä. Iltakukkumiset ovat ohi. Rauhallinen aamukahvi terassilla on muisto vain. Joku tuolla ylhäällä teki homman helpommaksi: keskiviikkoaamuna ensimmäisenä varsinaisena koulupäivänä ilmassa oli selvä syksyn tuoksu ja pitkähihainen oli tarpeen ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Silti ahdisti alistua neljän seinän sisälle. ”Ei. Me ei mennä ulos. Nyt tehdään töitä.”

Elokuu ja koulujen alkaminen herätti tutut kysymykset, mutta nyt tilanne oli vielä pelottavampi, koska koululaisia on kaksi. Kuinka arki sujuu, kun pitää koulun jälkeen viedä molempia urheiluharjoituksiin ja meidän vanhempien työ ja muut velvoitteet vaativat oman aikansa. Kuinka jaksamme, kun illat pimenevät ja voimat vähenevät? Mistä löytää ilo arkeen? Kysymykset ansaitsevat vastauksensa, koska valtaosa päivistämme on arkipäiviä.

Koska olen mies, uskon sopimuksiin. Kokoonnumme yhteisen pöydän ääreen ja sovimme asioista. Sopiminen sujuu yllättävän helposti. Kun pienelle ihmiselle antaa mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon, hän alkaa ajatella vastuullisemmin. Tässä pieni yhteenveto istuntomme tuloksista: koska kaikkien meidän on noustava ennen seitsemää, menemme kaikki ajoissa nukkumaan. Teemme isoja ruoka-annoksia, joista riittää evästä moneksi päiväksi. Perjantai on perheen siivouspäivä. Pojat siivoavat omat huoneensa, mutta niiden on oltava siistissä kunnossa nukkumaan mennessä. Läksyt hoidetaan heti, kun tullaan kotiin. Jokainen huolehtii omasta hygieniastaan. Maksimi konsolipeliaika on 1 tunti päivässä (huom! Koskee myös isiä). Joka päivä ei saa olla pullapäivä, koska ihminen on sitä se syö (koskee myös ja erityisesti isiä).

Vaikka elämme sopimusperheessä, sopimuksiin ei kannata hirttäytyä. Arki kaipaa pieniä kuorrutuksia, että se ei muutu puisevaksi. Perheen yhteinen leffailta tuo vaihtelua. Odotan myös innolla Daegun kisoja, että voimme rikkoa rutiinin nousemalla yhdessä aamutuimiin todistamaan huimaa suomalaismenestystä.

Lopuksi pieni tarina. Olipa kerran pieni punatukkainen tyttö. Hän ei ollut mikään tavallinen tyttö; hän nimittäin asui apinan ja hevosen kanssa isossa talossa, jota nimitti Huvikummuksi. Taidat jo tietää kenestä puhun? Muistatko tarinan, jossa Peppi meni kouluun opettelemaan kertomustauluja ynnä muuta merkillistä? Kyseessä ei ollut mielenhäiriö, vaan selkeä ajatus siitä, että jos ei koskaan mene kouluun (tai töihin), ei pääse koskaan viettämään lomaa.

Patruunoitten paluu?

2011-08-18T00:27:00.000-07:00

Legendaarisessa Itsevaltiaat-sarjassa Niinistö ja Lipponen olivat Pekka Lipponen (nomen est omen) ja Kalle-Kustaa Korkki, ylimmät ystävykset, majakka ja perävaunu. Silti Lipponen ilmoittautui mukaan presidentinvaalikamppailuun. Omien sanojensa mukaan motiivina oli halu nousta (oikeistolaista) populismia (Soinia) vastaan. Lehdistössä esille nostettu motiivi oli Lipposen halu estää oman poliittisen perintönsä tuhoutuminen. Oma johtopäätökseni on, että Lipponen ei halua Niinistöstä presidenttiä.

Mikä siis Niinistössä on vikana? Niinistö on korostanut olevansa "eurotukiskeptikko" ei "euroskeptikko". Lipponen haluaa ilmaista kannatuksensa eurooppalaiselle raha- ym. politiikalle. Olen Lipposen kanssa yhtä mieltä siitä, että eurosta on ollut Suomelle hyötyä. Korkopolitiikka on pysynyt vakaana ja tästä syystä kotitalouksissa on uskallettu ottaa isojakin asuntolainoja. Minäkään en kuitenkaan uskalla sanoa, että kriisimaiden tuki toisi helpotuksen tilanteeseen. Kriisi jatkunee, kunnes joku maa on pakko irroittaa euroalueesta.

Onko Lipposelle sitten oikeasti mahdollisuuksia tulla valituksi? Väitän, että ei. Lipponen ja Niinistö ovat liian samanlaisia. Näistä kahdesta jäävuoresta Niinistö on kuitenkin hieman sympaattisempi, nuorempi ja enemmän arkielämässä kiinni. Lipposella on painolastina vanhoja vihollisia poliittisissa piireissä ja median sisällä. Häneen myös henkilöityy SDP:n lähihistorian suurin yksittäinen virhepäätös: varainsiirtoveron poistaminen.

Kansa sanoo kaipaavansa vahvaa johtajaa, mutta yrmyilyn aika on ohi. Se ei enää vetoa kansaan. Niinistö osaa Lipposta paremmin asettua tuulipukukansan asemaan, asettua herroja(?) vastaan.

Vaaliväittelyistä tulee kuitenkin herkullisia. Veikkaan Soinin lupsakkuuden nostavan miehen toiselle kierrokselle Niinistön kanssa. Haavistonkin panosta odotan innolla. Aito humanismi on harvinainen ilmiö suomalaisessa politiikassa.

Onni onnettomuudesta

2011-07-24T01:52:00.000-07:00

Koska elämä on ainutkertaista, olen rohkaistunut kokeilemaan uusia asioita. Ystäväni Pekka innosti minut aloittamaan rullaluistelun. Hän sanoi rullaluistelun olevan paitsi mahtava harrastus, niin myös iso apu selkävaivoihin. Perinpohjainen kuin on, Pekka antoi selkeät ohjeet niin luistinten hankintaan kuin myös itse harrastuksen aloittamiseen.

Pian koitti se päivä, jolloin sain sujauttaa iskemättömät ”rullikset” jalkaani. Kaupassa timmit luistimet suorastaan pyörivät jaloissani ja suojavarusteet tuntuivat kerrassaan epämukavilta. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa kesälaitumelle päästetyksi varsaksi. Kesti hyvän tovin ennen kuin pääsin jyvälle touhusta. Kuten suurin piirtein kaikessa liikunnassa, tärkeintä on tyyli. Luistellessani yritin mallata Torgny Mogrenin hiihtotekniikkaa: pitkiä, syvältä lähteviä potkuja ja käsien rytmikästä heiluttamista. Ajatukseni Torgnysta häipyivät, kun kaksi kertaa ikäiseni mies sujahti ohitseni kädet rennosti selän takana, pelkät shortsit jalassa.

Jäin huokaisemaan puiston penkille. Aurinko porotti ja olotila tuntui kerrassaan autereiselta. Erilaisia kestävyyslajeja harrastaneena tiesin, että aloittelijan ei kannata tavoitella kuuta taivaalta. Päätin oikaista alamäen kautta kotiin. Pekka oli varoitellut menemästä liian jyrkkiin mäkiin, mutta miehinen itseluottamus sumensi aivotoimintani. Vasta mäessä huomasin yliarvioineeni osaamiseni ja aliarvioineeni mäen jyrkkyyden. Vauhti kiihtyi käsittämättömän nopeasti ja huomasin, että kävelytie oli liian kapea rullaluisteluun. Kohottaessani katseeni näin mäen pohjalla satamäärin naisia! Ei, kyseessä ei ollut kangastus, kostea päiväuni, eikä kuumeisen houre, vaan Likkojen lenkki. Parahdin ääneen ja erilaiset ratkaisuvaihtoehdot vilisivät mielessäni. Hoksasin, että kohta sattuu. Joko minua ja likkoja tai sitten vain minua. Äkkäsin ajotien toisella reunalla piikkipensaan. Asiaa sen kummemmin miettimättä ohjasin itseni kahden auton välistä takapuoli pitkällä kohti puskaa. Kiitin Luojaani kypärästä ja muista suojavarusteista ja rysähdin pensaan läpi, suoraan takana olevaan kiviaitaan. Niskat huusivat ave mariaa ja pyllähdin kankulleni asfalttiin.

Istuessani siinä auringon paisteessa kelasin läpi kaikki ne vaihtoehdot, mitä olisi saattanut käydä. Niskojeni hienoista jomotusta lukuun ottamatta olin täysin kunnossa. Aloin nauraa onnelleni. Kisällireissu oli totisesti tehty. Näin perstuntumalta totesin oikeaksi vanhan sananlaskun: se mikä ei tapa, se vahvistaa. Tiedostin hengitykseni. Kuulin sinitiaisten laulun. Haistoin vahvan tuomentuoksun. Ja näin edessäni suuren joukon liikunnasta, yhdessäolosta ja alkukesän huumasta nauttivia likkoja. Kolhuitta ei selviä kukaan. Ja se, joka ei uskalla lähteä matkaan, ei pääse koittamaan, kantavatko siivet ja riittääkö tie vai pitääkö vauhtia hakea sen poskesta.

Kirje Pesarosta

2011-07-24T01:51:00.001-07:00

Lainapyörällä ajavan Italian koripallojoukkueen edustusasuun pukeutuneen poikani selkä katoaa alikulkutunnelin kulman taakse. Tunnen kuinka hiki alkaa helmeillä ohimoillani. Lämpöä on noin 28 astetta, vaikka kello on vasta vähän yli seitsemän. Adrianmereltä puhaltava vilpoinen tuuli tuntuu raikkaalta, se helpottaa väsyneen lenkkeilijän olotilaa hieman. Juoksu kulkee yllättävän kevyesti, onko mahdollista, että keventyneen mielen myötä myös askel kevenee?

Lonely Planet -matkaopas kuvasi lomakohdettamme Pesaroa tylyllä tavalla. Tiiliskiven paksuisessa kirjassa tälle Marchen maakunnan toiseksi suurimmalle kaupungille oli omistettu sivun verran tekstiä. Siinä sanottiin, että täällä ei ole kerrassaan mitään nähtävää. Että koko paikkaa rumentaa ”sad air” ja että ainoa hyvä puoli kyläpahasessa on suhteellisen lyhyt etäisyys muutamiin todellisiin nähtävyyksiin, kuten Venetsiaan ja San Marinoon. Meidän perheellemme Pesaro on synonyymi sanalle ”loma” ja paikkana suoranainen paratiisi.

Pesaron ja lähialueen huimat maisemat ovat valloittaneet meidät. Adrianmeren rantaviiva on kymmenen kilometrin mittainen. Sen ohella tarjolla on vuoristoa, viljavaa laaksoa ja keskiaikainen keskusta-alue erikoisine pikkuputiikkeineen. Edellisenä iltana vietimme pitkän tovin säveltäjä Rossinin nimeä kantavan musiikkiopiston sisäpihalla kuuntelemassa kuinka joku viulutaituri tulkitsi tunteikkaasti ikiaikaisia sävelmiä. Olemme ihastuneet lukuisiin jäätelökioskeihin, jotka tarjoavat kymmenittäin erilaisia makuelämyksiä. Olemme kävelleet tuntikausia rannalla kuuntelemassa, kuinka meri tuo terveisiä Kreikasta. Mutta ennen kaikkea olemme rakastuneet paikallisiin ihmisiin, joista vain harva osaa englantia, mutta jotka tuntuvat ymmärtävän tönkkö-italiaani puolesta sanasta.

Pesarolaiset ovat ottaneet perheemme avosylin vastaan. Hiekkarannan Gino pitää huolta siitä, että rantatuolimme on odottamassa meitä ja että meille on tarjolla kaikkea mahdollista harrastustoimintaa. Hotellimme alati hymyilevä Nadja vinkkaa meille parhaat kaupat ja yhteydet lähikaupunkeihin ja opettaa siinä sivussa minulle kieltä. Loistavan lähiravintolamme l´Angelo di Marion väki loihtii meille huimia makunautintoja kohtuuhintaan ja tuo ilmaiset grappat pöytäämme kiitoksena kehuistamme. Kaikki nämä ihmiset ovat olemassa ja läsnä meille persoonina. He ovat omaksuneet palvelutehtävänsä hyvin syvällisesti, meidän palvelemisemme on heille kunnia-asia. Meitä ei kohdella turisteina, meitä kohdellaan uusina ystävinä, joita varten halutaan laittaa parasta pöytään. Siksi viihdymme täällä ja siksi haluamme tulla takaisin.

Suomessa Italiasta puhuttaessa nostetaan esille sarvipäinen sovinisti Silvio. Tai se kuinka Italiassa majaansa pitävä katolinen kirkko estää kuristusotteellaan kondomin käytön Afrikassa. Tai sitten sen, kuinka paikalliset gigolot viettävät aikaansa iskemällä naisia rantabulevardeilla, eivätkä käy oikeissa töissä. Se kuva on suurin piirtein yhtä täsmällinen, kuin ennakkokäsitys meistä suomalaisista juroina tuppisuina. Aina ei kannata luottaa kirjojen tai uutistenlukijan kertomaan vaan pakata reppu ja ottaa itse asioista selvää.

Raja railona aukeaa

2011-06-02T12:03:00.000-07:00

Vasemmiston ulosmarssi hallitusneuvotteluista on toinen selkeä osoitus kansan kahtiajaosta. Kynnyskysymykseksi nousi SDP:n Jutta Urpilaisen mukaan erimielisyys verolinjasta: SDP ei hyväksynyt arvonlisäveron korotusta. Verotusta on Kokoomuksen johdolla jo pitkään viety kohti tasaveroa. Tämä on kenties suurin yksittäinen selitys tuloerojen kasvamiselle. Jos verolinja todella oli tärkein syy SDP:n ja Vasemmistoliiton ulosmarssille, olen tyytyväinen.

Epäilen taustalla olleen jotakin muutakin. Kataisen johtamassa hallituksessa ei olisi ollut luontevaa salkkua Urpilaiselle. Urpilainen on edelleen politiikan keltanokka. Hänellä ei ole kokemusta, eikä näyttöjä talousosaamisesta, eikä ulkopolitiikasta. Jos Katainen olisi ollut pääministeri, Urpilaisen olisi pitänyt valita jompikumpi edellä mainituista salkuista ja ne eivät kerta kaikkiaan sovi hänen "käteensä". Siksi Urpilaisen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi ulosmarssi ja mediapisteiden keruu "köyhän asialle asettumisesta". Hänen tähtäimessään on pääministerin salkku ja oletan ulosmarssipäätöksen olleen hänen henkilökohtainen ratkaisunsa.

Katainen pelasi itsensä pussiin. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, että hän haluaa pääministeriksi. Hallitusneuvotteluissa mukana olleet puolueet kiristivät Kataiselta mieleisensä linjaukset. Verolinja lienee ollut ns. perälauta ja siihen Kataisen pääministeritie tällä erää tyssäsi.

Ei ole liioiteltua väittää, että Suomi on poliittisessa umpikujassa. Keskusta ei tule mukaan uuteen hallitukseen. Valta toki viettelee, mutta neljä vuotta ikäviä talouspoliittisia päätöksiä merkitsisi puolueen joutsenlaulua. Ja jos SDP vastusti arvonlisäveron korotusta, Keskustalle se on vieläkin mahdottomampi asia. Kataisen ainoaksi vaihtoehdoksi jää SDP:n maanittelu takaisin neuvottelupöytään.

Koivu ja tähdet

2011-05-23T23:57:00.000-07:00

(Julkaistu UrSassa 19.5.2011)

Suomi on jääkiekon maailmanmestari. Se ei varmaankaan ollut sinulle mikään uusi asia. Mutta vielä kaksi viikkoa sitten, hyvin harva olisi uskaltanut lyödä roponsa likoon Suomen puolesta. Ennakkokaavailuissa Suomi sijoitettiin sijoille 5-6. Kisoissa Leijonat osoittivat oikeaksi vanhan hokeman: parhaimmillaan joukkue on enemmän kuin osiensa summa.

Lätkäjoukkueen menestys tuli hyvään aikaan. Taloudellisesti kireä tilanne on omiaan kärjistämään kansan taloudellista, yhteiskunnallista ja kulttuurista kahtiajakoa. Suomalaisessa yhteiskunnassa on liian pitkään keskitytty ongelmissa kieriskelyyn, eikä niiden ratkaisemiseen. On katsottu menneeseen, etsitty syyllisiä vaikeuksiin ja hellitty omaa napaa. ”Minän” aika on ohi, ”meidän” aika on nyt.

Kulta saavutettiin juuri niillä samoilla tekijöillä, joilla Suomen kaltainen pohjoisen pallopuoliskon perifeerinen alue on menestyksensä luonut: sinnikkyydellä, uutteruudella ja yhtenäisyydellä. Suomi ei menestynyt sen vuoksi, että sillä oli parhaat yksilöt, joiden henkilökohtainen taito olisi ratkaissut otteluita. Suomen menestyksessä olennaista on hyvä johtajuus ja selkeät roolit. Joukkueen johdolla oli selkeä ajatus siitä, kuinka se halusi joukkueen pelaavan. Kapteeniston, erityisesti Mikko Koivun, tehtävänä oli oman esimerkkinsä kautta viedä valittu pelitapa käytäntöön. Mikko ”Koskela” Koivu piti koko ajan pelaajien jalat maassa ja katseen päämäärässä. Tavoitteen saavuttamiseksi jokaisen oli pyrittävä täyttämään oma, tarkkaan määritelty tehtävänsä, ja jos kaveri ei siitä aina selvinnyt, muut paikkasivat.

Muiden ylistystä on joskus vaikea ottaa vastaan. Kansainvälisessä tutkimuksessa todettiin viime vuonna, että Suomi on maailman paras maa. Suomalainen iltapäivälehti lasketutti tutkimustulokset asiantuntijalla ja löysi laskelmasta virheen. Emme olleetkaan parhaita vaan kakkosia! Maailmanmestaruus menee jotenkin tämän ajattelutavan ohi. Tässä ei voi olla virhettä. Tämä ei ollut tuomaripeliä. Suomi voitti, koska oli turnauksen paras joukkue.

Nostan hattua Jukka Jaloselle ja kumppaneille siitä, että he antoivat peliaikaa nuorukaisille, kuten Mikael Granlundille ja Jani Lajuselle. Heidän pelipaikkansa ei ollut itsestään selvyys maassa, jossa nuoruuteen usein liitetään adjektiivit kokemattomuus ja riskialttius. Nuorukaiset vastasivat huutoon. Klopit näyttivät konkariosastolle, mitä tapahtuu, kun fokus ei ole virheiden välttämisessä vaan aidossa peli-ilossa ja suorituksen rentoudessa. ”Tää on vaan lätkää”, sanoi Granlund haastattelussa.

Meille suomalaisille vuosi 1995 oli ennen kaikkea se vuosi, jolloin maamme viimein voitti kauan tavoitellun lätkäkullan. Kyseinen vuosi oli käännekohta myös maamme taloudessa. 1990-luvun alun lama taittui, Suomi liittyi Euroopan unioniin ja Nokia sai siivet. Lätkämenestyksellä oli hämmästyttävän suuri vaikutus kansakunnan mentaliteettiin. Se oli saavutus, joka painui syvälle kansakunnan muistiin. Suomalaiset olivat ylpeitä suomalaisuudestaan. Eurooppaan lähdettiin tavoittelemaan paikkaa eturivistä, vallan ytimestä. Tämänhetkinen korkea elintaso on pitkälti näiden vuosien hyvän työn tulosta. Olkoon tämä hetki uuden menestystarinan ensimmäinen luku.

Kadonnutta aatetta etsimässä

2011-04-24T21:53:00.000-07:00

(Julkaistu Urjalan Sanomissa 21.4.2011)

Ei enää ole nukkumassa monikaan suomalainen äänestäjä. Osa valvoi maanantaiyön riemunsa, osa kauhunsa tähden. Kylmäksi ei jäänyt juuri kukaan. Netissä suunniteltiin uutta hallitusta pakeneville kansalaisillemme suomalais-ugrilaista turvapaikkaa Lontooseen. Maanantaina junienkin uhottiin kulkevan ajallaan, sanoihan Soini kaiken muuttuvan.

Vuosi 1968 jäi elämättä, mutta ehkä tämän viikon alussa pääsin vähän jyvälle siitä, miltä politiikka tuntuu, kun se yhtäkkiä alkaa liittyä kaikkeen siihen, mihin uskon. Miten meidän kaikkien asiat pitää järjestää ja kenellä on minun lompakkoni seuraavat neljä vuotta.

Kokoomus sanoo voittaneensa vaalit, SDP juhli ja Perussuomalaiset pitävät itseään Suomen uudistajina. Kuka oikeastaan voitti? Vai voittiko kukaan? Saimmeko emmeet hallitukseen, joka ei voi toimia, kun pitäisi yhtä aikaa tehdä eurooppalaista rahapolitiikkaa, sanoa kaikki niin, että kansakin ymmärtää ja uudistaa suomalainen verotus?

Herätys oli aika raju. Mutta ilmeisesti herätyskello oli ollut soimassa jo pitkään, kolmeen aiemmin suurimpaan puolueeseen kuuluneet poliitikot eivät vain sitä huomanneet. Kahdeksan vuotta sitten syntyi kovaa melske, kun Tony Halme pääsi eduskuntaan. Nyt perussuomalaisten paikkaluku lähes kahdeksankertaistui vuoden 2007 vaaleista! Konsensushakuisessa Suomessa on siirrytty uuteen aikaan.

Vanhat puolueet etsivät syyllisiä, mutta peiliin katsominen ei olisi pahitteeksi. Joku kuvasi osuvasti puolueita sekatavarakaupoiksi, joista jokainen takuuvarmasti löytäisi mielekkään ehdokkaan. Tein useita vaalikoneita ja sain listan nimiä, joiden perässä luki Vas. ja Kok. Samat puolueet löytyivät ”inhokkilistalta”.

Perussuomalaiset saattoivat tehdä suomalaiselle politiikalle suuren palveluksen, sillä nyt vanhojen puolueitten on pakko etsiä romukoppaan heitetyt aatteensa, muodostettava kantansa selkeämmin ja osattava selittää asiat ymmärrettävästi.

Kokoomus käytti jokin vuosi sitten vaalilausetta ”vastakkainasettelun aika on ohi”. Se kuvasi oivallisesti suomalaista yhden vaihtoehdon politiikkaa, joka on omiaan tuudittamaan kansalaisen ruususen uneen. Persujen voitto osoitti, että politiikassa on nimenomaan kyse vastakkainasettelusta. Erilaisten mielipiteitten ja ratkaisumallien ristitulessa kansalaisella on mahdollisuus valita, mihin hän uskoo.

Vanhojen puolueitten on aika takoa kielenkantansa teräviksi, sillä ensi vuonna meillä on kahdet uudet vaalit. Kauan eläköön demokratia!

Tietoista valehtelua vai ymmärtämättömyyttä?

2011-04-08T12:50:00.000-07:00

Voiko olla ammatiltaan opettaja, jos ei ole perusluonteeltaan besser wisser? Vai onko niin, että opettajasta tulee besser wisser työnsä kautta? Oli miten oli, käynnissä olevat vaalit ovat saaneet sappeni kiehumaan ja bw minussa elää voimakkaalla liekillä.

Soinista…
Häntä kuunnellessa herää epäilys siitä, kuinka hyvin mies ymmärtää kokonaisuuksia. Soini jankkaa jankkaamasta päästyään, että…
1. huonosti taloutensa hoitaneita maita ei olisi alun pitäen saanut päästää rahaliiton jäseneksi ja että ko. maiden tukeminen on vastoin yhteisesti sovittuja sääntöjä.
- Tottahan se on, että näin olisi PITÄNYT toimia, mutta tässä tilanteessa menneitten muisteleminen ja syyttely ei auta.
2. ”Tässä tuetaan nyt saksalaisia pankkeja” ja ”Kreikan osuus Suomen viennistä on 2 prosenttia”.
- Totta tämäkin, mutta kokonaiskuva on väärä. Kreikka on pakko tukea nimenomaan siksi, että saksalaispankkeja ei saa päästää kaatumaan. Jos niin kävisi, Saksan talous ajautuisi kriisiin ja silloin Suomenkin vientiteollisuus olisi vaikeuksissa.
Kreikan, Irlannin ja Portugalin talousongelmat ovat siis Saksan ja sitä kautta Suomenkin ongelmia.

Kataisesta…
Kokoomuksen puheenjohtajalle tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa tunnustaa, että hänen puolueensa verolinja suosii hyvätuloisia.
1. Hän EI HALUA korottaa ansiotulojen verotusta vaan päinvastoin, haluaa alentaa sitä. Toisaalta hän haluaa verotuksen painopisteen siirtyvän kulutukseen, kuten arvonlisäveroon. Samassa lauseessa hän korostaa, että Kokoomus haluaa tukea vähätuloisia, eikä halua tuloerojen kasvavan.
- Tässä lauseessa on RISTIRIITA! Tämä verolinja juuri on tasaverotukseen siirtymistä, jolloin köyhempien verot nousevat! Arvonlisäveroa ei saa nostaa. Tuloverojen progressiivisuus on palautettava ja pääomatulojen verotusta on kiristettävä huomattavasti.

Yksisuuntainen tie?

2011-03-18T05:23:00.000-07:00

(Julkaistu UrSassa 17.3.2011)

Vaikka olen suuri koirien ystävä, mäyräkoirista en piittaa. Ne ovat liiankin tuttu näky, varsinkin kaupan tiskillä. Satunnaisotantani perusteella päättelisin, että noin joka neljäs aikuinen asiakas ostaa tällaisen lemmikin. Itselläni tuon paketin kuluttamiseen menisi aikaa puolitoista kuukautta, mutta kuulemani perusteella se on aika monessa perheessä normaali päiväannos. Moni päivittelee ruokalaskun kalleutta, mutta mäyräkoiraan tuntuu aina olevan varaa.

Lapsilla on paha tapa pitää vanhempiaan sankareina. Vanhemmat ovat lapsille esikuvia joko hyvässä tai pahassa. Vanhempien tavat joko omaksutaan sellaisenaan tai sitten tehdään juuri päinvastoin, riippuen siitä, mikä on vanhempien asema nuoren mielessä. Onko sinun käsityksesi rennosta illasta edellä mainittu annos olutta töllön ääressä nautittuna? Pienessä pöhnässä tulee paremmin uni, niinhän? Ja kyllähän se oma lapsi ymmärtää, että ainakin pari kertaa viikossa pitää saada ”ottaa rennosti”, vai mitä?

Toiset vanhemmat haluavat tehdä mieliksi lapsilleen ja hakevat heille olutta ja/tai väkeviä. He kuulemma haluavat näin tekemällä kontrolloida lastensa alkoholin kulutusta. Jos vanhemmat eivät halua lastensa tahtoa toteuttaa, isoveljet ja –siskot sen tekevät, koska heillekin on haettu. Täällä on kuulemma niin vähän tekemistä. Ilmeisesti suurissa kaupungeissa on sama ongelma, koska viikonloppuiltaisin siellä on valtavat määrät nuoria ”aikaa tappamassa”.

Arvoisa teini-ikäisen vanhempi: oletko käynyt katsomassa tätä ajan tappamista? Oletko käynyt katsomassa lastasi kaljatölkki kädessä? Oletko yrittänyt saada selvää hänen mongerruksestaan? Oletko nähnyt, kun häntä on talutettu molemmilta puolilta tukien kaverin kämppään selviämään? Oletko pessyt hänen oksennuksen hajuisia vaatteitaan? Oletko uskonut häntä, kun hän on silmät verestäen sanonut sinulle, että ”enhän minä, mutta ne muut”? Oletko oikeasti sitä mieltä, että eihän pari bisseä illassa mitään tee koska eihän siitä annoksesta tule edes humalaan? Onko lapsesi niin arvokas, että annat hänen tehdä tällaiset ratkaisut aivan itse?

Juttelin eräälle arvokkaalle nuorelle. Hän halusi keskustella kanssani ongelmastaan. Hän oli jäänyt koukkuun. Alkoholi maistui, tupakanpoltosta oli tullut tapa. Tuona päivänä oli taas tarkoitus lähteä kierrokselle, vaikka hän tiesi sen seuraukset. Hän tiesi nousut ja laskut. Valinta ei enää ollut hänen. Tie vei. ”Mä haluan päästä näistä eroon, mutta se on NIIN vaikeeta”, sanoi hän. Katsoin häntä ihmeissäni. Ulkonäkö ei antanut mitään vihjettä näistä ongelmista. Silti minulla ei ollut mitään syytä epäillä hänen sanojaan. Ettei vain ollut sinun lapsesi?

Kymmenen tikkua laudalla

2011-03-15T05:02:00.001-07:00

Japanin tilanne ahdistaa. Se seuraa mukana yöt ja päivät. Pään sisällä pyörivät ristiriitaiset ajatukset: toisaalta en halua tietää, mitä siellä tapahtuu, toisaalta mielikuvitus saa siivet ja kuvittelen kaikkea vielä hirveämpää. Ehkä tieto tässä tapauksessa vähentää tuskaa?

Minua piinaa ajatus: mitä vanhemmat Japanissa sanovat lapsilleen kaikesta tästä? Miksi pikku-Tatsuo ei tänään pääse ulos leikkimään? Miksi ei ehkä vähään aikaan? Ja miksi Yui-täti ei vastaa puhelimeen.

Japanin tapahtumat alleviivaavat muutamia asioita.

1. Ydinvoiman rakentaminen ei ole koskaan yksittäisen maan oma asia. Jos ongelmia tulee, naapurimaat saavat tuntea ne nahoissaan.

2. Ongelmia tulee. Pienet ongelmat pidetään voimalan seinien sisällä. Isot ongelmat kielletään ja mitä voimakkaammin kielletään, sitä varmempia voidaan olla siitä, että hommat eivät ole hanskassa.

3. Poliitikot, myös suomalaiset, ovat pihalla ydinvoimaloiden riskeistä. Heidän vakuuttelunsa siitä, että ydinvoimalat ovat riskittömiä, eivät perustu tietoon. He toistelevat sitä, mitä heille sanotaan. Jos Olkiluodon viidennen voimalaitoksen rakentaminen viivästyy kuukausikaupalla, taustalla on vaikeita ongelmia. Ja jos ydinvoimalaitoksen rakentamisessa on ongelmia, ongelmat koskevat kaikkia meitä.

4. Vaikka ydinvoimalan insinöörit saisivat meidät vakuuttuneiksi siitä, että ydinvoima on turvallista, ydinjäte ei sitä ole. Ydinjätteen varastointi on jo terminä kammottava. Ydinjätettä ei ”tuhota”, se ”varastoidaan”. Jälkipolvet tulevat kiittämään meitä perinnöstään.

Tunnen suurta sääliä japanilaisia kohtaan. Japani on ydinvoiman historian keskeinen näyttämö. Ensin Hiroshiman ja Nagasakin kauheudet ja nyt tämä, kotitekoinen ydinräjähdys. En voi ymmärtää sitä, miksi he ovat ylipäätään rakentaneet ydinvoimaloita, kun ottaa huomioon heidän karut kokemuksensa.

Vaikka asia on tässä tilanteessa merkitykseltään täysin triviaali, niin sanonpa sen silti: Japanin tapahtumilla on heijastusvaikutuksensa Suomen eduskuntavaaleihin. Kokoomuksen kannatus tulee tämän johdosta vähenemään jonkin verran, koska he ovat olleet ydinvoiman kärkkäin puolestapuhuja. Vihreitten kannatus tulee lisääntymään, jos he pystyvät viimeinkin käyttämään tilannetta poliittisesti hyväkseen. Joka tapauksessa tulevaisuuden energiantuotannosta tuli kerta heitolla keskeinen vaaliteema, koska tässä asiassa eduskunnalla on määräysvaltaa.

Io parlo un po italiano!

2011-02-19T01:24:00.000-08:00

(Julkaistu UrSassa 17.2.2011)

”Questa gonna e troppo lunga per me” sanoo vaativa miesääni. Toistan lauseen kuuliaisesti, vaikka epäilen suuresti, että tulenko koskaan valittamaan mekon liiallista pituutta. Ajomatkat ovat mitä mainioin tapa harjoitella italiaa. Aloitin kieliopinnot työväenopistossa viime syksynä. Nyt 7-vuotias poikanikin tietää, että Silvio-sedän mainostama parmankinkku on ”prosciutto”. Opinnoistani kertoessani kuulen käsittämättömän usein kysymyksen: ”Miksi?” (ital. perché). ”Etkö ole koskaan kuunnellut italian kieltä, sen poljentoa, sen intohimoa!” vastaan ja ruusunpunainen innostuksen hehku kohoaa poskilleni.

Kielten opiskelu on etuoikeus. Vieraan kielen oppiminen ei pelkästään tee mahdolliseksi keskustelua vierasmaalaisten kanssa, se on sukellus toiseen kulttuuriin. Emmehän me tunneillamme puhu savonmuan kualkiäryleistä ja kotimaan savusaunasta vaan Toscanan viineistä, suussa sulavista bruschetteista ja eteläisen Italian mafiasta. Jokainen tunti on mielikuvamatka, joka rohkaisee edes hetkeksi jättämään taakse kotimaan loskaisen marraskuun ja ummehtuneet pienet piirit. ”Avaudu, uskalla, heittäydy ja opettele lentämään!” huudan itselleni ja yritän. On lottovoitto syntyä maailmaan 2000-luvulla, jolloin eteemme avautuvat kaikki maailman mahdollisuudet!

Maailma on totisesti eri paikka kuin oli vielä sata vuotta sitten. Avain maailmaan on kielitaito. Jukolan Jussi saattoi pärjätä vallan mainiosti sydänhämeessä paikallisella murteella ja murahduksilla, mutta ”Virtasen Jimmy Urjalan Matkusta päivää” on taatusti maailmankansalainen! Jos esi-isämme olisivat jääneet mökkiin mököttämään, me emme nauttisi siitä hyvinvoinnista, minkä keskellä elämme. Me suomalaiset, jos ketkä, olemme maapalloistumisen voittajia.

Totta kai kielten opiskelu on vaikeaa ja raskasta. Omissa peruskoulun enkun kirjoissani lukee joka toisella sivulla ”by hard” eli ulkoa (lauseen voisi kääntää myös ”vaikeamman kautta”), mutta miten kirvesmieskään pärjäisi ilman vasaraa. Miten puhut, jos et tiedä sanoja! Toista ja tankkaa päivästä toiseen, niin peruskallio hartioittesi välissä murtuu. Näin puhuu kokemus.

Vanhemmat valittavat usein, että on niin vaikeaa pysyä lasten koulunkäynnissä mukana, kun integraalilaskenta ei tahdo luistaa. Kielten opiskelu on parhaimmillaan koko perheen yhteinen juttu. Mitä jos sinä arvoisa isä tai äiti, elvyttäisit omaa enkun, ruotsin, saksan tai ranskan taitoasi yhdessä pikku-Santerin kanssa? Hyvin selvitettyjen kurssien jälkeen voisitte yhdessä varata palkintomatkan vaikka Milanoon. Kuvittele itsesi iltavalaistulla Giuseppe Meazza-stadionilla kahdeksankymmenen tuhannen ihmisen joukossa huutamassa ”Gooool!!”, kun Samuel Eto´o taituroi pallon yläkulmaan. La vita é bella!

KAUHUN RIIVAAMAT

2011-01-24T11:12:00.000-08:00

(Julkaistu Urjalan Sanomissa 20.1.2011)

Ystäväni ”Peiton” isä oli reissutöissä. Hän kävi säännöllisesti muun muassa USA:ssa, mistä toi rakkaalle lapselleen uusimmat VHS-elokuvat. Meillä oli sitten tapana kokoontua luokkamme poikien kanssa ”Peiton” kotiin, syödä hotdogeja ja popcornia, ja kun talon aikuinen väki viimein lähti, me asetuimme television ääreen.

Eräänä kertana illan kohokohta oli elokuva nimeltä Kauhun riivaamat (Evil Dead). Siihen asti rankin leffa, mitä olimme katsoneet, oli ollut ET, enkä ollut ollenkaan valmistautunut tulevaan. Kauhun riivaamat tunnetaan yhtenä elokuvahistorian merkkipaaluna, mutta kuinkahan monen 11-vuotiaan lempipätkiin se kuuluu? Muistan edelleen yksityiskohtia elokuvasta. Talosta missä kaikki karmeudet tapahtuivat. Silloin tällöin uniini hiipii edelleen leffassa näkemäni peilin läpi kurkottava käsi. Ja muistan kuinka istuin sohvalla poikajoukon keskellä tutisten ja täristen. En voinut lähteä pois; sitä pilkkaa ei olisi kestänyt kukaan. Kun kärsimys viimein päättyi, horjuin kotiin spagettisin koivin. En nukkunut silmän täyttä seuraavina öinä.

Miksi ”Peiton” isä antoi pikkupoikien katsoa K-18 elokuvan? Siksikö, että hän halusi hyvittää pojalleen pitkät poissaolonsa? Vai halusiko hän korottaa nörttipoikansa mainetta Tammelan ala-asteen neljäsluokkalaisten kovisten silmissä? Oli tavoite mikä tahansa, niin lopputulos oli surkea. Minä ainakin sain elinikäisen trauman. Se oli ensimmäinen ja viimeinen näkemäni kauhuleffa.

Tiedän olevani aivan tavallinen ihminen. Siksi uskon, että sinullakin on vastaavia kokemuksia. Olen varma, että katsomasi elokuvat, pelaamasi pelit tai lukemasi kirjat vaikuttavat sinuun ja mielentilaasi. Yksilönä olen vastuussa omasta käytöksestäni ja omista tunnetiloistani. Jos en yritä päästä selville oman ahdistukseni taustoista, olen pahaa tuulta ja kiukkua säteilevää ongelmajätettä myös ympärilleni oleville pienille ja isoille ihmisille. Olen tehnyt päätöksen: en lue kirjoja enkä katso elokuvia, jotka ahdistavat minua.

Vanhempana minun tehtävänäni on suojella lapsiani paitsi oman mielentilani ailahduksilta niin myös ulkopuoliselta saasteelta. Meidän perheessämme pidetään kiinni elokuvien ikärajoista ja pelataan vain urheilupelejä. Valituksista huolimatta meidän poikamme eivät näe Star warsia tai Indiana Jonesia ennen aikojaan, vaikka naapurin Arttu, 7-v, olisi ne jo nähnyt. Nykyaikana seksiä, murhaa ja petosta on jopa lapsille suunnatuissa ohjelmissa. Siksi tehtävä on vaikea. Siksi minun on oltava heidän lähellään, seurata heidän käytöstään ja reaktioitaan. Kysellä ja kuunnella, selittää ja ottaa syliin.

Kauhun riivaamat -illastamme tuli pienimuotoinen selkkaus vanhempien kesken, onneksi. Seuraavana kertana katsoimme Viisikko aarresaarella. Siihen ne leffaillat loppuivat.

Miten sinä opettaisit politiikkaa?

2011-01-14T04:20:00.000-08:00

Oheinen kirjoitus on vastaus sunnuntain 9.1.2011 Aamulehden tekstiin. Se löytyy oheisen linkin avulla:
http://www.aamulehti.fi/cs/Satellite?c=AMArticle_C&childpagename=KAL_newssite%2FAMLayout&cid=1194661566779&p=1194626958999&pagename=KALWrapper

Olen opettanut yhteiskuntaoppia yli kymmenen vuotta yläkoulussa ja lukiossa. Työ on vaikeaa, koska tänä aikana nuorten pohjatieto politiikasta on vuosi vuodelta heikentynyt. Nuorilla ei siis ole minkäänlaista valmista rakennetta, mihin uutta tietoa sijoittelisivat.

Miksi nuoriso tietää vähemmän politiikasta? Kotona ei enää keskustella politiikkaan liittyvistä teemoista. Toisaalta myös poliittisella kentällä on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Kuka tänä päivänä tekee lopulliset päätökset asioista? Perustuslakimme mukaan päätösvalta kuuluu eduskunnalle, mutta käytännössä kaikki merkittävät aloitteet tulevat hallitukselta ja eduskunta leimaa päätökset äänestyksissään.

Politiikan opettaminen on parhaillaan sitä, että pohditaan eri vaihtoehtoja ja mietitään, miten kukin oppilas jonkin asian ratkaisisi. Puolueet ovat politiikassa avainasemassa, koska niiden tehtävänä on koota mielipiteet ja esittää niiden mukaisia toimintaratkaisuja. Mutta miten SINÄ määrittelisit SDP:n, Kokoomuksen tai Keskustan kannan oppilaillesi esimerkiksi huoltosuhteen ratkaisemiseen liittyvissä kysymyksissä!

Oppikirjassa kerrotaan selkeästi kuinka esimerkiksi kunnan hallinto toimii, mutta asia on selkeä vain kirjan sivuilla. Opettajana olet vaikean ratkaisun edessä: opetatko niin kuin asian pitäisi olla vai niin kuin asia todellisuudessa on, eli taloudellinen realismi ratkaisee asiat riippumatta siitä, mikä oli oikein.

Käymme perinteisesti joka kevät ysiluokkalaistemme kanssa tutustumassa eduskuntataloon ja sen toimintaan. Olimme toissa keväänä tapaamassa Kokoomuksen kansanedustajaa. Eräs oppilas rohkaistui kysymään häneltä, onko hänellä mielestään vaikutusvaltaa. ”Ainoa tapa vaikuttaa asioihin, on saada oma asia hallitusohjelmaan. Ja siinä saattaa hyvinkin kulua kymmenen vuotta.”

VAPAHTAJA!

2010-12-27T07:00:00.001-08:00

(Joulukuun UrSassa)

Meillä kristityiksi tunnustautuvilla ihmisillä on ihmeellinen taito: olemme täysin kyvyttömiä kertomaan suurimmasta rakkauden osoituksesta, mitä meille on annettu. Tarkoitan tietenkin joulun lasta Jeesusta. Olemme peräti niin huonoja, että olen alkanut epäillä mokailevamme tarkoituksella. Haluamme pitää tämän suuren rakkauden omanamme, vaikka hän kuinka haluaisi kurkistella paidan raoista. Pidämme suumme visusti supussa, vaikka sieltä kuinka tunkisi ulos rakkauden evankeliumin kallisarvoista sanomaa. Onko niin, että emme halua jakaa sitä, koska pelkäämme, että jakamalla menetämme omistusoikeutemme siihen?

Yritetäänpä täsmentää sanomaa. Pari tuhatta vuotta sitten pieni lapsi syntyi tallissa. Hänet laitettiin seimeen, hevosen ruokinnassa käytettyyn astiaan. Lapsi näytti tavalliselta lapselta, mutta oli kaikkea muuta. Hän oli Jumalan poika. Isä oli harvinainen, tekisi mieli sanoa julma. Hän nimittäin tiesi, mitä kaikkea tuo lapsi joutuisi elämässään kokemaan ja minkä kärsimyksen kautta hän pääsisi takaisin kotiin. Silti tuo Isä halusi lähettää lapsensa matkaan. Tuolla lapsella oli tärkeä tehtävä: hänen täytyi kulkea kaikkialla julistamassa, että vaikka tuon saman Isän lapset olivat kauan kauan sitten rikkoneet Isän tahtoa vastaan ja Isä oli kiukuspäissään ajanut lapsensa pois, niin nyt Isä oli leppynyt. Oli aika tehdä sovinto. Nyt oli aika tulla kotiin.

Seimen lapsi vietti ensimmäisen joulunsa tallissa. Tänäkin jouluna juhlimme häntä. Seimen lasta on helppo lähestyä. Hän ei ole millään tavalla pelottava, päinvastoin. Asetumme paimenten ja itämaan tietäjien rinnalle ihmettelemään häntä. Laulamme ylistyslauluja hänelle, mutta miksi ilo ei kuulu äänestämme? Miksi epäilemme, ettei hänen tuomansa viesti ole tarkoitettu minulle? Taivaan ja maan luoja on erehdyksessä valinnut väärän numeron. Onko kenties niin, että pelkäämme Isämme kääntävän selkänsä meille, jos tartumme hänen käteensä. Emme voi uskoa todeksi kohdallemme osunutta onnea, koska olemme tottuneet ajattelemaan niin, että minulle ei kerta kaikkiaan kuulu mitään niin hyvää.

Kuuletko kolkutuksen ovelta? Siellä on isä ja viimeisillään raskaana oleva äiti. Päästätkö heidät sisään taloon, vaikka teillä ehkä onkin aika täyttä ja sekaistakin? Joulukiireet painavat päälle ja on niin paljon tekemistä. Oletko valmis sanomaan: ”Tervetuloa. Teitä onkin odotettu!” Tämän lapsen syntymässä sinun ei tarvitse olla kätilönä. Saat asettua vastasyntyneen lapsen vierelle ja tunnustautua saman Isän lapseksi itsekin.

Miksi Suomen sijoitus PISA-tutkimuksissa laskee

2010-12-16T04:00:00.000-08:00

Suomen PISA-ranking laskee. Emme enää ole parhaita tässäkään. Tutkimustulos tuli OAJ:n, Opettajien Ammattijärjestön, kannalta suotuisaan aikaan, sillä alamme työehtosopimuskausi päättyy tammi-helmikuun taitteessa. Opettajien palkkaa tärkeämpi asia on, että Suomen koululaitos ei toimi enää yhtä tehokkaasti kuin aikaisemmin. PISA-rankingin putoaminen osoittaa ennen muuta sen, että suomalaisten nuorten osaaminen suhteessa aikaisempiin sukupolviin heikkenee.

Tällä on merkittäviä yhteiskunnallisia seurauksia. Peruskoulu ei enää kykene tasapäistämään meitä suomalaisia; tuomaan köyhien ja kurjien lapsia samalle viivalle kauniitten, rohkeitten ja rikkaiden vanhempien lasten kanssa. Esittelen tässä muutamia syitä tähän ikävään kehitykseen.

1. VIIHDETEOLLISUUS TYHMENTÄÄ KANSAA, MYÖS NUORIA.
Vielä jokin aika sitten nuorilla riitti aikaa muuhunkin kuin roskaviihteeseen. Nyt TV:n katselu on lisääntynyt. Toisaalta myös tämän niin kutsutun viihteen laatu on muuttunut. Trendinä on, että uusien sarjojen on oltava entistä väkivaltaisempia, entistä pornahtavampia. Uskallan väittää, että kymmenen vuotta sitten sarjoihin oli sisäänkirjoitettuna jonkinlainen moraalinen opetus. Nyt sitä ei ole. Sarjojen tehtävänä on vain ja ainoastaan koukuttaa suuret massat TV:n ääreen.

Yhteiskuntaopetuksen opettaminen käy hyvästä esimerkistä sen suhteen, missä mennään ja mitä nuorten päässä liikkuu. Kymmenen jopa vielä viisi vuotta sitten ysiluokkalaiset osasivat nimetä useampia hallituksen ministereitä. Nykyään heillä ei ole mitään käsitystä hallituksesta tai sen ministereistä. Nuoret eivät seuraa uutisia eivätkä lue lehtiä. Toisaalta suuri osa heidän vanhemmistaankaan ei ymmärrä tuon taivaallista politiikasta tai sen merkityksestä arjen elämässä. Eduskuntapuolueita kysyessäni minulle on aika usein tarjottu TOTUUS-puoluetta.

Yllä oleva on hyvä esimerkki siitä, kuinka nuorten kyky lukea mediaa heikkenee. Amerikkalaissarjojen maailmankuva siirtyy nuoren sitä itse huomaamatta asenteisiin. Islamilaisista tulee "rättipäitä" ja vihollisia ilman sen suurempia pohdintoja. Maailma muuttuu muutenkin mustavalkoiseksi. On olemassa hyvä ja paha ja ihmiset jakautuvat jompaan kumpaan lokeroon.

2. PERHEITTEN TULOEROJEN KASVU NÄKYY
Olen viimeisten viikkojen aikana jutellut useampien vanhempien kanssa heidän lastaan koskevista ongelmista. Yllättävän usein näissä keskusteluissa on paljastunut, että raha on todella tiukalla. "Poika kasvaa niin huimaa vauhtia, ettei meillä ole varaa ostaa hänelle uusia vaatteita. Saati sitten että ne olisivat jotakin tiettyä merkkiä."

Tästä seuraa, että poika ei halua tulla kouluun pilkattavaksi tai hänellä on niin huono itsetunto, että hän kiusaamisen pelossa kiusaa muita. Pitkällä tähtäimellä tämä johtaa syrjäytymiskierteeseen. Toisin sanoen, köyhän perheen (usein vielä yksinhuoltajan) lapset eivät aikuisinakaan pääse ulos köyhyyden loukusta.

3. PERHEITTEN KRIISI
Ei ole sattumaa, että eniten ongelmia on sellaisilla nuorilla, joiden kotona on vaikeaa. Koulujen jälki-istuntoluettelossa on yleensä aina samat nimet. Jos katsomme näiden "ongelmanuorten" perhetaustoja, niin enää ei tarvitse ihmetellä. Pahimmillaan huoltajan ja holhoojan kohdalla lukee neljä eri nimeä.

Jos nuorella ei ole kodin turvaa, mitä merkitystä on hänen koulumenestyksellään? Jos nuori joutuu pelkäämään kotona fyysistä väkivaltaa, kuinka hän voisi kiinnostua derivaattalaskuista tai Suomen talonpojan historiasta?

Meidän opettajien on oltava edes jollakin tavalla perillä näiden nuorten kotitaustoista. Olen vuosien ajan paininut tässä asiassa lakipykäliä vastaan. Nehän nimittäin sanovat, että sosiaalipuolen viranhaltijat eivät saa puhua nuoren ongelmista edes häntä opettaville. Kun ope ei tiedä taustoja, hän yrittää antaa nuorelle lisää "remmiä", eli lisää nuoren ongelmia entisestään.

Itse olen yrittänyt noudattaa sitä periaatetta, että olen niin lähellä oppilaita, että he uskaltavat tulla kertomaan ongelmistaan. Jos hasausta tulee, yritän ohjata nuorta sanomalla hänelle, että anna mulle syy kehua sua sun vanhemmillesi.

4. OPETTAJAT MUKAUTUVAT HUONOIHIN TULOKSIIN
Aikaisemmin opettajia kutsuttiin kansankynttilöiksi. Jokin aika sitten OAJ brändäsi opettajat myrskylyhdyiksi. Totuus on, että liian monilla meistä liekki on sammunut.

Opettajat eivät enää ole samanlainen auktoriteetti nuorten elämässä kuin olivat vielä parikymmentä vuotta sitten. Syy tähän on se, että opettajat eivät uskalla. Pelkäämme rikossyytteitä. Vanhempien vaikutusvalta on niin suuri, että kotoa tulevan kritiikin pelossa opettajat mielistelevät oppilaita. Oletteko kuulleet jostakusta oppilaasta, joka olisi jäänyt luokalleen? He ovat nykyään yhtä harvinaisia kuin suomalaiset maalintekijät jalkapallossa. Oppilaan luokalle jättäminen edellyttää nykyään kyseisen opettajan, rehtorin ja vanhempien/huoltajan/holhoojan yhteistä kantaa siitä, että se olisi järkevää. Tähän yksimielisyyteen ei päästä ja siksi opettajat antavat armovitosia. Opettajat ajattelevat myös, että päästämällä huonoimmat läpi, nämä oppilaat saadaan joutuisammin siivottua ulos koulusta!

Seuraus tästä kaikesta on se, että yksi tai kaksi oppilasta pilaa muidenkin mahdollisuudet oppia. Kun perälautaa ei ole, tunneilla on täysi härdelli, eikä kukaan opi mitään.

5. KOTITEHTÄVIÄ EI TEHDÄ
Nostakaa kättä, kuinka moni teistä on joskus oppinut jotakin koulun penkillä istuessaan. Aika harvassa on, veikkaan ma. Oppiminen on työtä. Se vie aikaa ja kysyy hermoja. Tehokkainta se on silloin, jos se tapahtuu ikäänkuin huomaamatta. Olen opiskellut viime aikana italian kieltä. Siksi kuuntelen paljon italiankielistä musiikkia ja katson italialaisia elokuvia. Kuinka moni nuori asennoituu tällä tavalla?

Nuoret eivät enää tee töitä kotona. Joko ne eivät kiinnosta tai sitten opettaja antaa koulussa mahdollisuuden tehdä tehtävät etukäteen, mutta mitä kotitehtäviä ne silloin ovat? Toisaalta myöskään vanhempia eivät lasten kotitehtävät juuri kiinnosta.

6. OPETTAJUUDEN KRIISI
Opettajien kompetenssi oman työnsä harjoittamiseen on täsmälleen yhtä kova kuin oli aikaisemmin. Mutta koululaitos on niin suurten odotusten ja muutospaineitten keskellä, että opettajat lähtevät hajoittamaan voimavaransa ja järjestämään kaikenlaisia typeriä lässyn lässyn kursseja ihan vain huvikseen, "jotta koulussa olisi edes jotakin oppilaita kiinnostavaa". No kuinka hyvin ratsastuskurssi palvelee nuoren sijoittumista työelämään?

Opettajuuden kriisi näkyy myös toisaalla. Me emme osaa tuoda esille työmme tärkeyttä. Emme osaa markkinoida itseämme. Kuvaavaa on, että nyt, kun peruskoulumme taso laskee, poliittiset päättäjät viimeinkin huomaavat järjestelmämme markkina-arvon. Olisi kiva tietää, miltä se päättäjien ulkomaille tarjoama peruskoulu näyttää, millaiseen lahjapakettiin se on kääritty ja kuka haluaa ostaa maailman kolmanneksi parhaan peruskoulun?

Jatkokysymys tietysti kuuluu: miten asiaan saadaan parannus? Miten saadaan suomalainen peruskoulu jaloilleen? Jatkan tästä teemasta joululoman jälkeen.

Kauko

2010-12-14T03:30:00.000-08:00

(yön hämärissä rustattu teksti, jota en sitten laitattanut painettuun lehteen...)

”Näytät muuten aika hyvin säilyneeltä kuuskymppiseks!” toteaa vanha mies minulle. Kelaan hetken aikaa, että olenko sanonut jotakin iästäni. ”Halvattu!” mietin. ”Mähän sanoin vaan, että en laula. Että oon vaan autokuskina.” Vilkaisen syrjäsilmällä eteisen peiliin. Tarkistan olenko vanhentunut sitten viimenäkemän. ”Puhuuko se oikeesti mulle?” ihmettelen itsekseni. Hetken päästä mies nousee. Kieltäytyy hoitajan tarjoamasta glögistä ja kävelee kohti porraskäytävän ovea. Toivottaa vielä hyvät joulut ja tarttuu kahvaan. Alkaa rynkyttää sitä, kun se ei suostu aukeamaan. Kääntyy ja etsii epätoivoinen ilme kasvoillaan toista ulospääsytietä. Nousen ylös ja olen aikeissa auttaa miehen ulos, mutta hoitaja pyyhältää ohitseni. ”Tule Kauko tänne pöytään takasin. Ei sua nyt kukaan odota. Sun poikasi tulee vasta joulupäivänä.” Kauko katsoo hoitajaa pelästynyt ilme kasvoillaan, mutta suostuu lopulta ottamaan kiinni ojennettuun käteen.

Kauko on dementoitunut. Sitä on vaikea nähdä ulospäin, hän on porukan nuorekkain. Tukka on siististi kammattu ja yllä on uudenkarhea slipoveri. Kauko istui eturivissä, kun auoin suutani muiden seurakuntalaisten laulaessa. Muistan miettineeni, ketä hän oli tullut vanhainkotiin katsomaan.

Nelikymmenpäinen joukko vanhuksia huikkaa joululaulutoiveen toisen perään. Kaikkia lauluja ei edes löydy vihostamme. Ne ovat niitä unohdettuja lauluja, joita laulettiin kun nämä vanhukset olivat ikäisiämme. ”Sika” vedetään lonkalta. Sylvia saa kyynelpisaran kihoamaan laulajien ja kuulijoiden silmiin. Viimein koittaa tauko. Hoitaja tulee pöytäämme ja kiittää, kun jaksoimme taas tulla. Huomaan ahdistuvani, kun hän kertoo, että moni vanhus ei ymmärrä tuon taivaallista siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän lisää vielä, että se voi jopa olla siunaus, koska heitä ei käy kukaan katsomassa, edes jouluna. Ahdistus paisuu niin suureksi, että haluan pyhästi luvata tulla joka päivä vanhuksia katsomaan. Viime hetkellä vedän lupauksen takaisin, ymmärrän sen mahdottomaksi toteuttaa.

Tavan mukaan luemme lopuksi jouluevankeliumin. Tällä kertaa roudari, seniorikansalainen, saa tehdä sen. Kakistelen kurkkuani ja aloitan: ”Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn…” Loppuun päästyäni huomaan ahdistukseni helpottaneen. Ymmärrän paremmin tehtäväni, paikkani. Olen välittämässä sanomaa. Meille on syntynyt Vapahtaja. Hänen ansiostaan meidän ei tarvitse pelätä. Meille on kaikille paikka Taivaan kodissa. Siellä ei tarvitse käydä katsomassa. Siellä olemme yhtä ja samaa perhettä.

Ulkona on hiljainen lumisade. Lumihiutaleetkin tuntuvat empivän: ”Mihinkäs tässä on kiire.” Otan niistä mallia ja hidastan kulkuani. Oloni on tyytyväinen. Joulu ei löydy kaupan hyllyltä tai lieden lämpimästä. Joulu on tallissa. Saan kävellä sisään ja asettua seimen äärelle ihmettelemään suurinta lahjaa, mitä ihminen voi saada. Ja tiedätkö mitä? Tässä lahjassa on sinunkin nimesi.

Pisat housussa

2010-12-08T01:31:00.000-08:00

Koulumaailmassa on tiedetty jo monta vuotta, että ylistetyn koululaitoksemme tila on heikko. Ikävämpi meille kaikille, että vasta nyt asia nousee yleisempään keskusteluun. Viisi vuotta sitten asialle olisi kenties voitu tehdä jotakin. Nyt ongelma on housuissa ja taloudellinen tilanne sitoo kätemme.

Uskallan yleistää, että koulumme heikon tilan taustalla on muutamia yhteisiä nimittäjiä, nimittäin lapset ja heitä opettavat aikuiset. Lasten osalta ongelma on siinä, että vanhemmat ovat lakanneet olemasta vanhempia. Vanhempia ei kylliksi kiinnosta lastensa koulunkäynti. He joko luottavat siihen, että "fiksu lapsi hoitaa hommansa" tai sitten he harhakuvittelevat, että "se on niin hankala, ettei sille mitään mahda!". Ja jos aikuista ei kiinnosta, miksi lasta kiinnostaisi! Jos taas oma isi ja äiti ovat lyöneet hanskat tiskiin, mitä opettaja voi tehdä.

Meidän opettajien on myös syytä katsoa peiliin. Kun aina vaan joustetaan vaatimuksissa ja hyväksytään oppilaiden laiskuus, niin tämä on tulos. Kasvatuksen kultainen sääntö on lahjonta, kiristys ja uhkailu. Mutta millä kiristät, jos luokalle ei jää, eikä jälki-istunto vaikuta. Millä uhkailet, jos vanhemmat eivät anna koivuniemen herran laulaa! Jäljelle jää siis lahjonta. Ainoa ongelma on, että lapsemme ovat jo nyt niin lahjottuja, ettei heille enää riitä mikään!

Siihen, mitä tilanteessa on tehtävissä, palaan viikon sisällä. Kerro SINÄ!

Itsenäisyyspäivän puhe 3.12.2010

2010-12-04T01:49:00.000-08:00

Syksyn alussa sain kutsun tulla puhumaan srk:n talolle erääseen tilaisuuteen. Tulkitsin puhelimessa saamani kutsun väärin. Kuvittelin, että paikalle tulee parikymmentä ihmistä. Mutta kun tulin paikalle, srk-talon parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja ja väkeä oli talon täydeltä. Taskussa ollut puhe, jonka olin kyllä huolella valmistellut, alkoi tuntua vaatimattomalta räpellykseltä näin isoon tilaisuuteen. Jännitin ja pelkäsin. Pelkäsin esiintymistä. Sitä, kuinka mut otetaan vastaan. Pelkäsin mokaavani, puhuvani omiani. Nolaavani itseni ja pilaavani koko tilaisuuden.

Kun pääsin sisälle taloon, illan isäntä tuli mua hymyillen vastaan. ”Onpas hienoa, että pääsit tulemaan. Meitä onkin täällä aika paljon.” Ihmisiä tuli kättelemään mua. Vanhoja ihmisiä. Lähes kaikki täysin tuntemattomia. Muutamia tunnistin nimeltä. Mutta yhden asian tunnistin heti. Tunnistin kädet. Kaikilla miehillä, isoilla ja pienemmillä miehillä oli isot karheat kädet. Vahvat kädet, joilla oli tehty paljon töitä. Töitä paitsi oman itsen ja perheen, niin myös tämän yhteisön eteen. Tunnistin ne kädet, joissa omani tuntuivat pienen lapsen käsiltä. Ne olivat isoisäni kädet. Pelot hälvenivät. En enää tuntenut olevani kummajainen, tai väärässä paikassa. Olin omieni joukossa. Yksi muista. Yksi yhteisöstä.

Ymmärsin myös toisen asian. Me kaikki pelätään, että joudutaan yhteisön ulkopuolelle. Pelätään, että meitä ei hyväksytä. Tai että viimeistään siinä vaiheessa, kun ihmiset näkevät, kuinka surkea mä olen, he sysäävät mut luotaan.

Nämä kysymykset seuraavat ihmistä varmaan loppuun asti. Lähtökohta tuntuu olevan, että en varmaan kelpaa, kun olen vain tällainen ruma ja kömpelö. En ole lahjakas oikein missään. Kukaan ei varmaan tykkää musta.

Täällä koululla joku värjää tukkaansa harvase viikko ollakseen kiinnostava. Toinen ostaa kalliitta merkkivaatteita, että vois sulautua porukkaan. Kolmas yrittää olla tosi hyvä koulussa, jotta sais kehuja ja arvostusta. Ja se neljäs lyö kaiken läskiksi. Unohtaa tarkoituksella tehdä läksyt, polttaa tupakkaa (aluksi hampaat irvessä koska se maistuu ihan hirveeltä) ja juo kaljaa (joka on sekin pahaa), että sais mainetta, että kuuluis piireihin. Ja sitten tää kovis haistattaa opettajille, ihan vaan näyttääkseen muille, että kattokaa mitä mä uskallan tehdä. Kaikki tää vaiva vain sen vuoksi, että joku hyväksyis mut. Mitä kovemmalta näytetään, sitä suurempaan ääneen huudetaan: ”Hyväksykää mut!”.

Etkö huomaa ristiriitaa? Sä tekeydyt joksikin toiseksi, jotta sä tulisit hyväksytyksi. Jos sä saat näillä tempuilla arvostusta, niin se arvostus tulee siitä roolisuorituksesta. Pahin juttu on, että SÄ joudut sen roolin vangiksi. Sä et pääse siitä eroon, vaikka haluaisit. Sä kadotat kosketuksen omaan itseesi.

Nyt joku teistä ehkä miettii, että mitä tällä kaikella on tekemistä itsenäisyyspäivän kanssa. Vastaan, että tosi paljon. Me täällä Pohjolan perukoilla, Suomen sisävesistöjen äärellä, Urjalan perimettillä, ollaan pärjätty sillä, että ollaan ennen ja jälkeen sotien noudatettu talvisodan kultaista ohjetta: kaveria ei jätetä. Sen pyhän säännön taustalla on toinen, vielä pyhempi sääntö ”kohtele toisia niin, kuin haluat itseäsi kohdeltavan.”

Ne ihmiset, jotka tapasin srk-talolla, olivat sotaveteraani ja evakoita. Heidän ainoa toivonsa, niinä ankarina sodan ja epävarman huomisen aikoina olivat toiset ihmiset. Heidän varassaan oli koko Suomen tulevaisuus. Ja heidän muodostamansa ketju piti! Oli ihmeellistä, että heidän joukossaan, tunsin olevani kotona. Tunsin, että olin samaa porukkaa. Yksi lenkki ketjussa.

Jos me nuoret ja vanhat, ei uskalleta olla omana itsenämme olemassa toisillemme, sitä ketjua ei synny. Tosiasia on, että me, sinä ja minä, ollaan toistemme paras turva. Meidän turvamme, meidän tulevaisuus riippuu toisistamme. Me muodostetaan samanlaisia ihmisten ketjuja kuin mitä meidän esi-isät on muodostaneet. Jos mä hylkään sut, mä menetän myös sen avun, minkä sä voit mulle antaa, kun mulla on vaikeaa.

Siis, jos haluat arvostusta muilta, niin arvosta ja kunnioita muita. Ole oma itsesi, niin annat muille saman mahdollisuuden. Ymmärrä se, että sä ET tule paremmaksi ihmiseksi kasvattamalla itsellesi paksumpaa kuorta. Sä tulet paremmaksi ja aidommaksi itseksesi, kun hankkiudut siitä kuoresta eroon. Luota toiseen, ja ole itse hänen luottamuksensa arvoinen.

Itsenäisyyspäivänä me muistetaan menneitä sukupolvia. Sitä työtä, jota he ovat myös meidän eteemme tehneet. Mutta me ei saada katsoa vain menneisyyteen; meidän on katsottava eteenpäin, huomispäivään. Ja ymmärrettävä, että meidän jälkeemme tulee muita. Heidän silmissään, me voidaan olla esi-isiemme kaltaisia tavallisia, toisista riippuvaisia ihmisiä. Ja sellaisina itsemme näköisiä ja kokoisia sankareita.

Hyvää itsenäisyyspäivää ystävät.

Vapauttava totuus

2010-11-25T02:29:00.000-08:00

(Urjalan Sanomissa 18.11.2010)

Nainen istuu penkillä reilun kymmenen metrin päässä viistosti vasemmalla edessäni. Hän katsoo tiukasti eteensä. Vaalea pehko heilahtaa, kun hän aivastelee. Naisen pyylevä olemus ei ilmeisesti tee oikeutta hänen viehätysvoimalleen. Tunnen itseni tirkistelijäksi, vaikka tiedän, että minulla on lain mukainen oikeus olla paikalla.

Rosamunda-mies on vain viiden metrin päässä, mutta en saa selvää hänen puheestaan. Hän on kulman takana siten, että näen vain hänen perunanenänsä. Huulilta lukeminen on siksi vaikeaa. ”Pitääkö paikkansa, että olette esiintyneet toisella nimellä internetissä ja antaneet X.X:n ymmärtää, että olette halukas muuttamaan hänen kanssaan yhteen, jos hän antaisi teille 20 000 euroa perintöverojen maksamiseen?” Rosamunda-mies, Tampereen käräjäoikeuden syyttäjä, tiukkaa. ”Kyllä pitää”, vastaa nainen. Naiselle luetaan vielä kolme muuta syytekohtaa, joihin kaikkiin hän vastaa myöntävästi. Ei kiertele eikä kaartele. Nyökkää topakasti niin, että otsatukka heilahtaa. Hän tunnustaa väärentäneensä sairaanhoitajan tutkintotodistuksen ja esiintyneensä valelääkärinä. Hän tunnustaa huijanneensa kahdelta mieheltä yhteensä yli 30 000 euroa.

”Miksi teitte tämän?” Rosamunda kysyy. ”Ajauduin oravanpyörään”, nainen vastaa. ”Missä vaiheessa kerroitte uhreillenne, että olette valehdelleet?” syyttäjä jatkaa. ”En koskaan, jäin kiinni. Se oli helpotus”, kuuluu vastaus. Nainen jatkaa: ”Aloin pelätä perheeni puolesta. Minulla on kolme pientä lasta. Pelkäsin avioeroa. Siksi piti jatkaa valehtelua. Kun jäin kiinni, oravanpyörä päättyi. No, tulihan se ero, mutta nyt omatuntoni on puhdas. Minun on helppo olla.”

Tuomari on nainen. ”Kaksi lasta, tyttöjä molemmat, kultainennoutaja ja diplomi-insinöörimies. Pariskunta käy sauvakävelemässä kahtena iltana viikossa”, luokittelen. Tuomari ymmärtää syytettyä, vakuuttuu hänen sanoistaan ja asenteestaan. Tuomari kokee auttavansa häntä ja kopauttaa päätöksensä kuin välttämättömän pahan: ”Vuosi ja neljä kuukautta ehdollista vankeutta. Koska olette ensikertalainen, tuomio on ehdollinen. Jos syyllistytte rikokseen seuraavan kahden vuoden aikana, ehdollinen muuttuu ehdottomaksi.” Syytetty niiaa, kiittää ja vakuuttaa sillä tavalla oppineensa kerrasta.

Nainen poistuu salista. Mies, entinen aviomies oletan, odottaa salin ulkopuolella. Katson heitä, kun he vaappuvat poispäin pitkää käytävää käsi kädessä. ”Kaksi tyytyväistä?” ihmettelen. ”Tuomion ja totuuden vapauttamia”, vastaan itselleni.

Entä käräjäoikeuspäivämme opetus? Ei ole pieniä tai suuria valheita, on vain valheita. Kun valehtelee, eikä jää siitä kiinni, valehtelun kynnys madaltuu. Valheista kutoutuu verkko, johon ihminen jää kiinni. Älä siis valitse valehtelun tietä. Rakasta totuutta. Takerru siihen. Kuten vanha kansa sanoo: puhdas omatunto on paras päänalunen.

Krooh pyyh

2010-10-25T00:19:00.000-07:00

(Lokakuun kolumni UrSassa)

”Isovarvas on rento, iiiihaan reenntoo. Toinen varvas rentoutuu, tunnen kuinka varvas oikein sulaa…”. Pitkän maanittelun jälkeen hermostun ja nousen varovaisesti ylös. Hiivin alakertaan ja vilkaisen keittiön kelloa. Pikkuviisari sojottaa yhtä. Hoh, hoijaa, taas sama tilanne. Uni ei tule.

Olen kärsinyt uniongelmista koko aikuisikäni. Nukahdan yleensä nopeasti, mutta toisinaan herään jo parin tunnin kuluttua, eikä uni enää tule. Loppuyö kuluu pyöriskellessä ja edellä kuvatun kaltaisia säälittäviä rentoutumiskonsteja koittamalla. Yleensä niistä ei ole mitään apua.

Hyvin valvotun yön jälkeen olo on karmea ja pinna kireällä. Pahimmillaan olen paininut parikin viikkoa muutaman tunnin yöunilla. Yhden yön unettomuudesta ei ole suurempaa haittaa, mutta jos öitä tulee useita, koko mies muuttuu. Seuraan kaikkea ympärilläni olevaa ikään kuin ulkopuolisena, harson läpi. Autolla ajaminen on mekaanista. Tulen kolmion takaa risteykseen muistamatta katsoa risteävän tien liikennettä. Opettaessani puhun puuta heinää. Puhun piispasta kun tarkoitan paavia jne. Kuvaavaa kyllä kukaan ei huomaa.

Yritän hoitaa ongelmaani kotikonstein. Noudatan neuroottisen tarkkaa rutiinia. Iltapalan jälkeen puolen tunnin pilates ja pesun jälkeen teelusikallinen merisuolaa veteen sekoitettua, kymmenen nukkusivua ja suukko vaimolle. Kädet ristiin, hyvän yön toivotus yläkertaan ja käännös vasemmalle kyljelle. Jos en jostain syystä pysty viemään ohjelmaani läpi, yö on lähes varmasti pilalla.

Vuosikymmenten kokemus on opettanut uudenlaista suhtautumista asiaan. Olen oppinut, että unettomuuteen ei kuole. Olen myös oppinut tunnistamaan tunteitani: valvomiseni voi johtua mieltäni vaivaavista asioista. Sotkuisista ihmissuhteista tai jostakin muusta. Alitajuntani tekee siis minulle palveluksen, kun ei anna ruumiilleni rauhaa. Olen oppinut istumaan pääni sisällä psykologin sohvalle ja esittämään itselleni kysymyksiä. Meillä on ollut kerrassaan mullistavia dialogeja!

Ja onhan niinkin, että yö on verrattoman joutilasta aikaa kokeilla uusia asioita ja tehdä mitä haluaa. Päivä hujahtaa usein niin nopeasti, ettei kerta kaikkiaan ehdi esimerkiksi keskittyä hyvään kirjaan. Olen myös kirjoittanut päiväkirjaa tai tässä tapauksessa yökirjaa, aloittanut romaanin kirjoittamisen, tehnyt monta tuhatta vatsa- ja selkälihasliikettä ja keittänyt kerrankin hyvin haudutettua ohrapuuroa.

Yövalvomisesta ei kuitenkaan kannata tehdä liian houkuttelevaa. Riittävä yöuni on hyvän elämän tärkeä rakennuspuu. Unettomuudesta kärsivälle virkeänä herääminen on ylellisyyttä. Se suo mahdollisuuden vetää harso syrjään ja olla paikalla omassa elämässään.

Musta Pekka

2010-09-22T07:05:00.000-07:00

(Syyskuun kolumni UrSassa)

Oletko sinä koskaan miettinyt, miltä näytät vanhuksena? Itse huomaan miettiväni asiaa. Tarkastelen huolestuneena harventuvaa kuontaloani ja etsin sieltä harmaita suortuvia (voiko 3 mm hiusta kutsua suortuvaksi?). Sivelen silmäpussejani, joissa voisi kantaa nelihenkisen perheemme viikonlopun eväät. Hieron särkeviä suonikohjuisia pohkeitani ja harmittelen pitkiä ajomatkoja. Kiroan olosuhteet, kun naapurin 7-vuotias voittaa itseni pituushypyssä kolmellakymmenellä sentillä. En ole toki jäänyt toimettomana toteamaan ruumiini lakastumista: voimistelen päivittäin vähintään puoli tuntia. Muuten en pääse aamuisin sängyn pohjalta. Minua on poikasesta lähtien kutsuttu pikkuvanhaksi, mutta en koskaan ajatellut asian olevan vaivanani koko ikääni. Olenko maailman ainoa 38-vuotias vanhus?

Kärsin vaivasta, jota kutsutaan lääketieteessä nimellä spondylolisteesi eli välilevyn siirtymä. Selkärankani, korostan selkärankani, on kiero, ja nikamat napsahtelevat pois paikoiltaan. Vaiva on kiusallinen, mutta yritän suhtautua asiaan positiivisesti. Ansiostani melkoinen joukko erilaisia asiantuntijoita ja ”asiantuntijoita” pysyy leivässä. Yhdellä oli lohdutuksen sananen: ”Vanhuksena erotut joukosta porukan suoraselkäisimpänä. Tosin jokaisen pikkukolikon perään ei kannata sukeltaa.”

Toivon totisesti, että siinä vaiheessa kun olen harmaahapsi (hmm…), meitä ikäihmisiä osataan arvostaa enemmän kuin Herran vuonna 2010. Yhteiskunnallista keskustelua seuratessa tulee nimittäin väistämättä mieleen, että vanhukset ovat kotomaamme raskain taakka. He sairastelevat ja vaativat ympärivuorokautista huomiota. Heitä on käännettävä ja heille on vaihdettava kuivat vaatteet. Puhumattakaan erilaisista hoitolaitoksista, jotka heille on rakennettava ja pidettävä kunnossa.

Vanhusten suhteellisen osuutensa lisääntyessä joudumme nostamaan veroprosentteja ainakin kahdella yksiköllä, mikä tarkoittaa keskituloisen kuukausituloista jopa viidenkympin lisämenoa kuukaudessa. Heistä tulee niin paljon kuluja ja vaivaa, että joku uskalsi ehdottaa ratkaisuksi ns. pillerihoitoa. Mutta keskustelu ei edennyt. Se vaiettiin kuoliaaksi.

Suomi on maa, jossa eliniänodote on korkea. Naisemme elävät keskimäärin 83 vuotiaiksi ja miehemmekin 77 vuotiaiksi. Luvut ovat nousseet kahdella vuosikymmenellä 6 vuodella eli elintasomme on näinä hyvinäkin aikoina noussut huimasti. Luulisi tämän olevan suuri ilon ja riemun aihe, mutta vielä mitä. Huima määrä vanhuksistamme sinnittelee viimeiset vuotensa pienessä sievässä pilleritokkurassa kliinisissä laitoksissa vieraitten ihmisten keskellä.

Kaikkea tätä seuratessa tulee väistämättä mieleen, että millainen mahtaa olla lähdön tunnelma, jos auringon laskua katseleva ihminen ei koekaan saaneensa ansaitsemaansa kukkeaa vanhuutta? Jos viimeisiä henkosiaan vetelevä ihminen tuntee sen sijaan jääneensä pitelemään elämän pelissä Musta Pekka-korttia?

Sopuleita ja sammakoita

2010-09-21T03:17:00.000-07:00

Natsipuolueen läpimeno Ruotsin eduskuntavaaleissa nostatti kovat laineet aina täällä Suomessa saakka. Kohinan alle jäi jotakin olennaista, nimittäin numero 82,1. Millä eväillä Suomessa päästään tällaisiin lukuihin!?

Ruotsidemokraattien osallistumisella oli innostava vaikutus vaaleissa. Se herätti ruotsalaiset huomaamaan politiikan tärkeyden. Toisaalta puolueen toiminnan vaikeuttaminen rikollisellakin tavalla lienee lisännyt puolueen kannatusta.

Demokratia tarkoittaa kansanvaltaa. Kansa valitsee vaaleilla ne henkilöt, jotka se haluaa edustavan itseään. Onko tästä siis pääteltävissä, että Ruotsin väestöstä on reilut viisi prosenttia rasisteja? En tiedä, mutta vaikea sitä on uskoa. Uskon, että puolueelle on kanavoitunut ns. protestiääniä. Näille äänestäjille puolueen ns. ohjelma on merkityksetön.

Soini yrittää kaikin tavoin pestä kätensä Ruotsidemokraateista. Uskon, että hänelle liike edustaakin vastenmielisiä arvoja, mutta epäilen sitä, onko perussuomalaisten jäsenistön enemmistö hänen kanssaan samaa mieltä. Perussuomalaisten suosio on nähdäkseni perustunut kahteen asiaan: tyytymättömyyteen muihin puolueihin ja maahanmuutto- ja EU-vastaisiin asenteihin. Vaikka Soinin listalla on muitakin asioita, perussuomalaisella Perus-Jampalla ei välttämättä ole. Jos Soini aidosti haluaa irtautua median rasistisista leimakirveistä, hänen tulisi hankkiutua näistä hallahousuista eroon.

Ennustan lopuksi tulevaa. Ruotsin vaalien tulos ajoi Suomen Perussuomalaiset hankalaan asemaan. Tulevien vaalien lähestyessä Suomen sopuliyhteisö eli toimittajakunta tulee nostamaan esille näitä hallahousuja, joiden suusta pääsee kaikenlaisia isoja ja pieniä sammakoita maahanmuuttajista. Soinin asema tukaloituu entisestään, jos hän ei saa näitä suita tukittua. Ennustan perussuomalaisten kannatuksen jäävän kuuden prosentin luokkaan.

Puhe Evakoista kavereiksi kirjanjulkaisutilaisuudessa 1.9.2010

2010-09-04T22:33:00.000-07:00

Hei,

Olen Jarmo Lehtinen ja tuon lämpimät terveiset Puutteenperän yliopistosta. Opetan siellä historiaa yläkoululaisille ja lukiolaisille. Pirhosen Seppo soitti mulle ja kutsui tänne, koska hän tietää työni lisäksi sen, että verisuonissani virtaa neljänneksen verran Karjalan kuuma veri. Isäni äiti Siiri Lehtinen, omaa sukua Pääkkönen, syntyi Laatokan pohjoisosissa Jaakkimassa v. 1911, muutti sieltä toistasataa km koilliseen Suojärvelle. Talvisodan aikana Siiri joutui pakenemaan sodan jaloista Ruovedelle, missä hän tapasi pirunkeuhkoja soittaneen Sulo Lehtisen. Pariskunta sai viisi lasta. Isäni syntyi katraan toiseksi nuorimpana v. 1950. Paljon enempää en Siiristä tiedä. Hän kuoli v. -67, viisi vuotta ennen syntymääni. Isäni ei liiemmin halua muistella lapsuuttaan. Ilmeisesti hämäläisen ja karjalaisen liitto ei ollut helpoimpia.

Oma taustani vaikutti siihen, miten luin kirjan. Se ei ollut mikä tahansa kirja. Se oli ikään kuin kappale omaakin vaiettua menneisyyttäni. Kirjan lukeminen synnytti voimakkaita tuntemuksia. Runsaat tilastot kertoivat yksityiskohtia siitä, kuinka suurta ihmisjoukkoa asia koski. Arjen elämä, sen vaikeuskin, nousi esille elävästi kerrotuissa tarinoissa. Muisteluksissa oli kultainen reunus. Kaltoin kohteluakaan ei muistettu pahalla. Ymmärrettiin urjalalaisten alkuasukkaiden tuska siitä, kun jouduttiin jakamaan vähästä. Mieleeni tuli silti kysymyksiä siitä, olisivatko hämäläiset kestäneet yhtä urheina samat koettelemukset. Kuinka avoimin sylin karjalaiset olisivat ottaneet hämäläiset evakot?

Mielenkiintoista on, miksi evakoitten tarinasta on pitänyt vaieta. Historian opetuksessa siitä ei edelleenkään paljon puhuta. Yläkoulun oppikirjoissa asiasta kerrotaan yhdessä kappaleessa. Siinäkin asia käsitellään siististi numeroina. Venäjän karhu on tainnut vaientaa kirjantekijät. Tai sitten tarina on liian kipeä kerrottavaksi. Yhteiskunnallisessa keskustelussakin Karjala-asia on yritetty vaieta kuoliaaksi leimaamalla koko keskustelu äärioikeistolaiseksi suunsoitoksi. Ja kuitenkin karjalaisten tarina on keskeinen osa nyky-Suomea, sen identiteettiä. Suurin piirtein kaikissa meissä, virtaa monen heimon veri. Karjalan evakkojen tarina on ennen kaikkea selviytymistarina, josta koko kansan pitäisi ammentaa voimaa näinä muka-vaikeina aikoina, jolloin ihmiset kieriskelevät lähinnä itse aiheuttamissaan ongelmissa. Karjalan evakoilla ei ollut kohtaloonsa osaa eikä arpaa. Heille ei annettu vaihtoehtoa. Ja silti he selvisivät.

Itsessäni kirja synnytti kaipuun seuduille, joilla en ole koskaan kulkenut. Jotenkin itselleni tuli sellainen tunne, että sieltä omakin tarinani alkaa. Seppo kertoo kirjassa, kuinka hän sai pastori Juhanilta laatikon, jossa oli yli 2000 korttia Urjalaan tulleista evakoista. Seppo totesi korteista: ”Jokaisella nimellä on oma tarinansa. Tarina, joka useimpien osalta jäi tallentamatta jälkipolville.” Tämän kirjan myötä aika monta tarinaa on lyöty ikiaikaiseen muottiin. Jälkipolvet kiittävät teitä siitä työstä.

Bye bye Baxter

2010-09-04T03:11:00.000-07:00

Ei ole helppoa olla Huuhkaja-fani. Joukkue tuottaa vuosi vuoden perään hävettävämpiä murehtimisen aiheita. Eilinen esitys Moldovaa vastaan oli yksi karmeimmista.

2-0 tappio oli juuri sitä, mitä Suomi ansaitsi. Ainoa maalitilanne tuli, kun ottelua oli pelattu 90+ minuuttia. Ainoa pelaaja, joka olisi voinut maalin iskeä oli A. Eremenko, joka kuitenkin sortui perisyntiinsä, omaan pussiinsa pelaamiseen. Hyypiän ulosajo ei peliä ratkaissut. Suomi olisi voinut huonommalla onnella olla 2-0 tappiolla jo kahden peliminuutin kohdalla. Joukkue ei kerta kaikkiaan tiennyt, mitä päävalmentaja siltä odotti. Suomi ei ollut valmis.

Olin tyytyväinen, kun sain ennen pelin alkua tietää, että ex-tähtipelaajamme Forssell ei pelaa vaan että Eremenko on yksin kärjessä. Systeemin toimiminen olisi kuitenkin edellyttänyt sitä, että Eremenko olisi sisäistänyt roolinsa hyökkääjänä. Sitä hän ei totisesti ollut. Ylhäällä ei ollut ketään jolle syöttää, kun Eremenko seilasi ympäri kenttää.

On aika katsoa totuutta silmiin. Baxterilla ei selvästi ole mitään käsitystä joukkueen vahvuuksista ja niihin sopivasta pelitavasta. Kuka tahansa Veikkausliigamme päävalmentajista pärjäisi ko. tehtävässä häntä paremmin. Hänen kaudellaan Suomi ottaa pitkiä taka-askeleita futiskartalla. Kun lippulaiva tekee haaksirikon, koko laji menettää sen jalansijan, joka sille kuuluu.

Bitte, auf deutsch

2010-09-04T03:08:00.000-07:00

Mari Kiviniemi on edustava nainen. Meidän ei tarvitse tuntea häpeää hänen ulkonäöstään tai esiintymisestään. Koska hän on poliittisen hierarkiamme huipulla, hän tietenkin rinnastuu naispresidenttiimme, jota on mediassa kohdeltu varsin kovakouraisesti.

Tällä viikolla tiedotusvälineet ovat riemuinneet, kun Angela kehui naisjohtajaamme. ”Hienoa, että voin keskustella hänen kanssaan äidinkielelläni”, Euroopan johtaja on todennut. Kiviniemikin on haastatteluissa todennut, kuinka saksan kielen käyttäminen helpottaa ja nopeuttaa keskustelua. Taustana tälle on tietenkin muiden kärkipoliitikkojemme vajavainen kielitaito.

Ehkä olen sokea tai muuten vain ilonpilaaja, mutta en ole nähnyt missään selostuksia näiden keskustelujen sisällöstä. Hyvä kielitaito on hieno juttu, mutta entä jos ei ole mitään sanottavaa? Pääministeri on poliittisen koneistomme avainpelaaja. Hänen tehtävänsä on olla linjanvetäjä. Sellaisia avauksia en ole Kiviniemeltä nähnyt. Haastatteluissa hän on lähinnä todennut, että nyt on väärä ajankohta tehdä asialle mitään tai että asia ei varsinaisesti kuulu pääministerille.

Tämänkaltaiselle vastuunvälttelylle on järkiperusteet: Kiviniemi varoo suututtamasta Kataista. Hän katsoo, että kahdeksan kuukautta ennen vaaleja ei auta mennä soittelemaan suutaan tulevan hallituksen pääministerille. Tosiasia kuitenkin on, että jos meillä on politiikan huipulla kaksi ”pahviukkoa” (PM + TP), mitään ei tapahdu.

Katkaise ketju

2010-08-30T10:53:00.000-07:00

(Julkaistu UrSan elokuun numerossa)

Asumme kahdeksan huoneiston yhtiössä. Pihapiiri on täynnä vilskettä,
sillä lapsia on paljon, yhteensä 11 ja kaikki poikia (ehkä syy on
vedessä). Yhtiömme seniorilapsi on seinänaapurimme mahtava
13-vuotias. Mahtavaksi hänet tekee se, että korkeasta iästään
huolimatta hän on koko ajan pelannut nuorempien kanssa futista ja
muita pelejä kasvojaan menettämättä, vaikka seuraavaksi vanhin on
meidän oma 9-vuotias nassikkamme. Sankarillinen nuori aloitti
yläkoulussa ja etsin kesän aikana merkkejä itseluottamuksen
rakoilemisesta. Kaveri kuitenkin säilytti ”cooliutensa” loman
loppuun asti.

Lämmin järvivesi lienee huuhdellut muistini, sillä olin äimän käkenä
ihmetellessäni koulumme uusimpia tulokkaita. Pelokkaita ja
pienikokoisia poikia ja tyttöjä. Ymmärsin vasta, miten suuri
merkitys on vertailuryhmällä. 2-9-vuotiaisiin verrattuna 13-vuotias
on Gulliver, 14–19-vuotiaisiin verrattuna lilliputti. Enpä haluaisi
olla 7-luokkalaisten pöksyissä. Romahdus alakoulun vanhimmista
yläkoulun (ja lukion) nuorimmiksi on huima.

Tarkkailin omia 7A-luokkalaisiani huolestuneena. Vaikka en tiedä
koulustamme yhtä ainoaa kelmiä, pelkäsin ja pelkään edelleen sitä,
millainen houkutus vanhemmilla on hyppiä nuorempien nenille. 8- ja
9-luokkalaiset eivät aina ymmärrä, miten vaikea paikka yläkoulun
alkaminen monille on ja miten herkästi pienikin puhuttelu voidaan
siinä matalammassa päässä tulkita kiusaamiseksi. He eivät myöskään
tiedä yksittäisten seiskaluokkalaisten tautihistoriaa. Tahaton
tuuppaaminen saattaa palauttaa mieliin ikäviä kiusaamismuistoja
vuosien takaa.

Olen vuosien varrella joutunut selvittelemään paljon
kiusaamistapauksia. Usein kyse on ollut pelkästä väärinkäsityksestä,
mutta joskus kiusaaminen on ollut määrätietoista pahantekoa.
Nähdäkseni kiusaajat jakaantuvat kahteen ryhmään. Ensimmäiseen
kuuluvat ne, jotka ovat itse joutuneet kiusatuiksi ja pistävät
vahingon kiertämään. Kiusaavat, jotta eivät tulisi enää itse
kiusatuiksi. Toiseen ryhmään kuuluvat ne ressukat, jotka eivät pääse
pätemään opintomenestyksellä ja kohottavat omaa häntäänsä edes
jollain keinolla. Kiusaajat ovat siis itse usein olleet uhrin
asemassa. Heidän rankaisemisensa ei tunnu hyvältä, mutta kiusaamisen
ketju on jossain vaiheessa katkaistava.

Sanomattakin on selvää, että koulussamme suhtaudutaan kiusaamiseen
sillä ainoalla oikealla tavalla, vakavasti. Kouluyhteisön pitää olla
turvallinen paikka, jonne on mukava tulla. Kiusaamisen pelko on
voimakas tunne. Se saattaa aiheuttaa elinikäiset arvet.
Koulumenestys kärsii ja koko elämän suunta muuttuu. Turvallinen
kouluyhteisö on jokaisen koululaisen, ison ja pienen, perusoikeus.

Ison Karhun terveiset

2010-08-30T10:50:00.000-07:00

(Julkaistu heinäkuun UrSassa.)

M/s Wellamo irtautui Mustanlahden satamasta ja otti kurssin kohti Näsinselkää. Kannella meitä oli nelisenkymmentä seikkailijaa paistattelemassa kesäkuisen auringon lämmössä. Kyseessä oli legendaarisen maineen saavuttanut isä-poika-leiri, jonka pitopaikkana oli tällä kertaa Isosaaren leirikeskus Tampereen Teiskossa.

Omalta osaltani leiri tuli kreivin aikaan. Kesäkuu oli tyypilliseen tapaan ollut vasaran pauketta ja sirkkelin korviasärkevää ulinaa. Kuten tavallista, parin viikon remonttisuunnitelma oli levinnyt käsistä, eikä loppua näkynyt. Naapurikin varmasti lähetti lämpimät terveiset leiriä järjestäneelle Tampereen seurakunnalle, kun linnun laulu kuului jälleen kirkkaana.

Intensiivinen leirielämä käynnistyi suurella kalakisalla, jossa jokaiselle isä-poika-parille jaettiin kohokoukkupaketti ja haapapuinen vapa. Totte ja Jari olivat ehtineet onkia neljä komeaa ahventa, kun me vasta purimme kireäksi jännitettyä pakettia. Lopulliseksi saaliiksemme jäi surkea säynävä, jonka vimmoissamme heitimme takaisin kasvamaan. Tosin harkitsimme valituksen esittämistä jurylle, sillä voittajaparilla oli käytettävissään teleskooppivapa, ym. pelit ja vehkeet.

Seuraavan päivän ohjelmassa oli suuri seikkailu. Retki piti sisällään 6-7 kilometrin patikointiosuuden, erilaisia rastitehtäviä ja kolme vesistön ylitystä. Kyseessä ei ollut varsinainen nopeuskisa, mutta meidän taisteluparimme, jonka nimesimme Pikku ja Iso Karhuksi taittoi matkaa veren maku suussa. Vertamme himoitsevilla hyttysillä saattoi tosin olla osuutensa kovaan matkanopeuteemme. Seikkailun grande finale oli vesistön ylittäminen muovisilla uimaleluilla. Kokemattomuuttani valitsin menopelikseni vasarahain, joka ei mahdollistanut tehokasta nelirajaatekniikkaa. Pahimman kilpakumppanini Kallen krokotiili sitä vastoin kiiti Nässyn pintaa kuin Buster. Välimatkaksemme jäi lopulta noin 20 metriä, mikä oli sama kuin veden syvyys, mitä emme onneksi matkaa taittaessamme tienneet.

Leirin toinen huipentuma oli Isosaaren tähden metsästys. Oli nimittäin käynyt ilmi, että kyseisestä Teiskon saaresta oli tehty merkittäviä timanttilöydöksiä! Nyt taisteluparien tehtäväksi määrättiinkin saaren timanttien etsiminen ja salaperäisen koodin ratkaiseminen. Tehtävä oli äärettömän haastava, sillä löydöksistä vihiä saaneet roistot olivat myös rantautuneet saarelle ja havittelivat samaa saalista. Saarella oli myös kolumbialainen agentti Gänä, jolta taistelupari saattoi ostaa koodiavaimen. Metsästys sai osaltamme lentävän lähdön: ensimmäisen viiden minuutin aikana ehdimme saada saaliiksemme kymmenkunta timanttia, pahaksi onneksemme pelkkiä topaaseja. Pikku Karhu alkoi epäillä Ison mielenterveyttä, kun takkuturkki viiletti mäntyisessä maisemassa kuin viitapiru vanhoja tetsausaikoja lämmöllä muistellen. Aimo saaliistamme huolimatta jäimme tässäkin taistossa jakamaan jne-sijoituksia.

Kahden kuvatun seikkailupäivän lisäksi leiri oli täynnä huimia tapahtumia, tehtäviä, runsaita keittiön antimia ja mieleen painuvia iltanuotioita. Tärkeimmän sain onneksi mukaani, eli oman poikani, jonka kanssa tunsin itseni leirin ansiosta entistäkin läheisemmäksi.

Ps. kyselin lukuvuoden viimeisillä tunneilla oppilailta, mitä he odottavat lomaltaan. Tärkeimmäksi asiaksi nousi tämä: yhteistä aikaa perheen kanssa.

Ps.2 Kiitos Hanna! Kiva tietää, että ainakin yksi jaksaa vilkaista näitä höpinöitä. Motivoi kummasti.

SDP on kuin säkin pohjalla

2010-05-31T15:00:00.000-07:00

SDP:llä on paniikki päällä. He tuntuvat olevan salettivarmoja siitä, että porvaripuolueilla on kassakaappisopimus ensi vuoden vaalien jälkeisestä hallitusyhteistyöstä. Tämä ajatus piinaa heitä. Sen puolesta he ovat valmiita tekemään epätoivoisia ja typeriä ulostuloja, kuten nyt viimeksi tämä lupaus nuorisotyöttömyyden poistosta. Jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että valtiovallalla ei ole resursseja hoitaa nuorisotyöttömyyttä yksin. Yrityksethän heidät palkkaavat jos palkkaavat. Paniikki ajaa puolueen umpikujaan, koska he katsovat, että puolueen on PAKKO voittaa vaalit.

Itse en usko tällaisen sopimuksen olemassaoloon. Keskusta on sellaisessa kriisissä, ettei se pysty antamaan kenellekään mitään lupauksia. Jos puolueen äänisaalis ensi vuoden vaaleissa alkaa ykkösellä, en usko heidän olevan suoralta kädeltä edes olevan halukas hallitukseen. Seuraava hallitus joutuu nimittäin tekemään niin ikäviä päätöksiä, että olisi kerrassaan järkevää katsella hallituspuolueitten kärsimystä opposition turvallisesta aitiosta. Vuoden 2015 vaaleihin puolue voisi sitten lähteä puhtaalta pöydältä uuden puheenjohtajansa Paula Lehtomäen vauhdittamana.

Ps. Älkää uskoko, kun gallupit povaavat perussuomalaisille lähes kymmenen prosentin äänisaalista. Timo Soinihan on ehdolla vain Helsingin vaalipiirissä.

Love story

2010-05-24T01:29:00.000-07:00

(Julkaistu UrSassa 20.5.2010)

Helmikuinen ilta vuonna 1978 oli pimeä. Kekkonen oli juuri valittu ties kuinka monetta kertaa presidentiksi ja Lastensuojelun keskusliitto oli estänyt Sex Pistolsin saapumisen Suomeen. Minä en tosin näistä mitään tiennyt, sillä olin 5-vuotias. Vielä vähemmän tiesi pikkuveljeni, hän oli kolme ja istui pulkassa edessäni. Pulkkaa veti mummoni. Hän oli juuri täyttänyt 60 ja punainen pulkka liikkui liukkaasti. Muistan tuon päivän kuin eilisen päivän, sillä tuona päivänä rakastuin.

Saavuimme viimein perille Petsamon koulun jumppasaliin. Siellä punaiseen verryttelypukuun sonnustautunut isomahainen mies avasi meille oven. Meitä pojankoltaisia oli salissa hiukan toistakymmentä. Isomahainen mies yskäisi ja sanoi: ”Tervetuloa TPV:hen. Mä olen Pena.”

Aika oli kypsä rakkaudelle. Lauantai-ilta oli monessa suomalaisessa kodissa pyhitetty Englannin 1-divisioonajalkapallolle. QPR:t, Chelseat ja Manut tulivat tutuiksi. Minä valitsin Evertonin, tai se valitsi minut, koska toffeemiehet olivat yksi parhaista. Selostaja Aulis Virtanen oli yksi Suomen kuuluisimmista miehistä. Ihmettelin pitkään selostuksen taukoja ja omituisia häiriöitä ääniyhteydessä. Vasta aikuisena minulle selvisi: Aulis imaisi väliin norttia.

Täytin juuri 38. Suhteemme on siis kestänyt 33 ihanaa vuotta. Aviopuolisooni olen ollut sidoksissa vasta puolitoista vuosikymmentä. Hän ei rakasta jalkapalloa, mutta on vähitellen oppinut hyväksymään, että se on lähtemätön osa minua. Tai sitten vaimo on pragmaattinen: miehen on pakko saada annoksensa, niin se on paremmalla tuulella.

Kysyn (liian) usein oppilailta, mikä on maailman eniten puhuttu kieli. Ei, se ei ole englanti tai mandariinikiina. Se on jalkapallo. Olen saanut osakseni kuninkaallista kohtelua, kun olen kulkenut maailman turuilla paidassa, jonka selkämyksessä lukee ”LITMANEN”. Minun tietoni maailman kaupungeista perustuu jalkapalloon. Osaan luetella useita kaupunkeja likimain jokaisesta Euroopan maasta. Ainakin väitän tietäväni ne tärkeimmät. Jos kaupungissa ei ole kuuluisaa futisjoukkuetta, se ei voi olla kiinnostava.

Tietämättömät sanovat, että New York on kansojen sulatusuuni. Uuneja ei tarvitse mennä etsimään niin kaukaa: Arsenalin avauskokoonpanossa ei ole yhtään englantilaista ja AC Oulun ja KUPS:n miehistöissä on kuusi ulkomaalaista. Voiko enää konkreettisemmin valaista kansojen keskinäistä yhteisymmärrystä ja yhteistyön hedelmällisyyttä!

Kun Etelä-Afrikan joukkueen hyökkäävä keskikenttäpelaaja Steven Pienaar (huom! Evertonin pelaaja) 11.6. kello 16 asettuu keskiympyrään ja lähtee keltavihreässä asussaan kaatamaan Meksikoa, monessa kodissa huokaistaan. Kaltaiseni huokaavat helpotuksesta pitkän odotuksen päättyessä. Toiset epätoivosta, kun isot ja pienet miehet ja futisnaiset häipyvät elävän elämän areenalta omaan todellisuuteensa. Parisuhde ja perherauha joutuvat koville, mutta yksi asia on varma: huhtikuussa 2011 johonkin maailman maahan syntyy ennätysmäärä uusia futistähtiä. Minä toivon, että se on Englanti.

MYYTÄVÄNÄ

2010-04-30T05:28:00.000-07:00

Tervetuloa tänne Suomi, Finland-huutokauppaan! Tää on se huutokauppa, jossa myydään ihan oikeesti ihan kaikki tuhkatkin pesästä. Jokaiselle paikalle saapuneelle on ens alkuun tarjolla tällanen siniristiavaimenperä. Nää tehdään nykyään tuolla Kiinassa ja takaan, että on laatutyötä. Jos menee rikki, niin tulkaa hakeen multa uus. Näitä nimittäin riittää!

Ensimmäisenä myyntikohteena meillä on valtionyhtiö. Näitä on hei enää tosi vähän tarjolla. Nää on oikeita keräilyharvinaisuuksia. On meinaan tuottanut ihan älyttömän monta miljardia vuosikymmenten ajan valtion kassaan. Mutta kuten mä aluksi sanoin, niin tänään tääkin on kaupan. Pohjahinta on vaivaset 50 miljoonaa! Sen verran tästä täytyy saada, koska pitää saada maksuun noi johtokunnan optiot.

Seuraavaks myydään oma ministeri. Lähtöhinta on ainoastaan viis tonttua. Ja on hei tosi näppärä. Jos on vähänkin jotakin kaavotus- tai muita ongelmia, niin senkun vaan soitat omalle marjalle tai matille ja se hoitaa hommat. Ei tartte muuta kuin vedellä narusta. Kaupanpäälliseksi meillä cavolet-salkullinen ääninauhoja, jossa aivan huipputason poliitikot kertoo sulle ihan kaiken! Tää on hyvä olla messissä, koska eihän sitä koskaan tiedä, millon joku turhantarkka toimittaja tulee kyseleen sulta kaikkee valonarkaa. Mutta kun sulla on nää ääninauhat, niin voit olla ihan varma, että KUKAAN ei lähde SUSTA soitteleen!

Viimeisenä myyntikohteena meillä on tällanen minareetti. Nää on ihan IN, kuumaa kamaa och så vidare. Näitä hei menee Keski-Euroopassa kuin kuumille kiville. Nää on kans tosi näppäriä. Ei tarviii piitata mistään iän ikuisista suomalaisista pyhistä arvoista. Kuka niitä enää nykyään kaipaa? Se vanha partasuu jumala ja ne raamatun jorinat on menneen talven lumia. Ne vaan vaikeuttaa elämää ja jos ne vaikeuttaa elämää niin mitä järkee niissä on! Nykyään on hottia olla ihan sellanen liberaali ja sanoo, että hei tulkaa tänne vaan, meillä on lääniä! Tänne voitte pistää pystyyn vaikka minkä sillanpääaseman. Me ei piitata, vaikka morkoolit soi ja piiska viuhuu. Me suomalaiset, tai sanotaanko maailmankansalaiset, ollaan tällasiä avomielisiä ja liberaaleja. Meille käy kaikki. Tiesit sä hei, että tällaseen islamilaiseen perheeseen syntyy keskimäärin viis lasta. Siis mieti mitkä markkinat!!

Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta!

Vastuutonta vastuunkantoa

2010-04-22T12:44:00.001-07:00

Keskustan seuraava puheenjohtaja ja tuleva pätkätyöläispääministerimme teki hallituskumppanin painostaessa päätöksen kahden ydinvoimalan rakentamisesta. Ratkaisu oli pettymys; se osoitti jälleen kerran, että tämä hetki on politiikassa tärkeämpi kuin tulevien sukupolvien turvallisuus ja poliittinen peli tärkeämpää kuin aito vastuun kantaminen.

Keskustanuorten puheenjohtaja Antti Rantakangas ei myöskään säästellyt sanojaan. Miehen pisteet nousivat roimasti. Sääli, että Rantakangas ei ole puheenjohtajaehdokkaana. Kaiken lisäksi hän oli kommenteissaan oikeassa: mitä järkeä on jatkossa enää etsiä uusia energiantuotantomuotoja, kun sähköstä on tulevaisuudessa ylitarjontaa.

Sen sijaan, että Suomi olisi voinut olla vihreän energian tuotannossa edelläkävijä, päätimmekin luopua potentiaalisesta kasvualasta ja ottaa askeleen taaksepäin. Pahoin pelkään, että seuraavan vuosikymmenen aikana Suomea tullaan painostamaan luopumaan ydinvoimaloistaan. Silloin jäämme surkuttelemaan niitä rahoja, jotka kiinnitimme eilisen ydinvoimateknologiaan. Kiitos Mauri.

Historian vedenjakajalla

2010-04-07T12:03:00.000-07:00

Lupasin Suomen historian käännekohtia-kurssin osallistujille, että laittaisin vielä kurssillemme pisteen. Se on tässä:

Suomen tarina on monien muiden itsenäisten valtioiden tarinoihin verrattuna melko lyhyt. Silti se tarina on kerrassaan ihmeellinen. Menneisyydessämme on monia vaiheita, jolloin asiat olisivat voineet kääntyä niin monella tapaa erilaisiksi, ja kuitenkaan niin ei käynyt. Eri vaihtoehdoista se epätodennäköisin toteutui, ja Suomi selvisi jokseenkin kuivin jaloin myrskystä. Annan kaksi esimerkkiä:

IHMEELLINEN ITSENÄISTYMINEN

Itsenäistyminen vuoden 1917 lopussa tapahtui puolivahingossa. Venäjä ajautui kyseisenä vuonna sisäiseen kaaokseen, jonka seurauksena Leninin johtamat bolsevikit nousivat Venäjän johtoon. Harva osasi ennustaa bolsevikkien valta-aseman kestävän muutamaa viikkoa pidempään. Venäjä ajautui nelisen vuotta kestäneeseen sisällissotaan, jonka seurauksena Venäjän yhteen reunavaltioon Suomeen syntyi valtatyhjiö. Koska porvaristolla oli Suomessa enemmistö, Suomi päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pyristellä irti äiti-Venäjän kuristusotteesta. Leninin oli hyväksyttävä Suomen irtaantuminen, koska hänellä ei ollut sotilaallista reserviä, jonka olisi voinut heittää Suomeen. Siksi hän päätti tehdä väistämättömyydestä hyveen ja kerätä irtopisteet länsimaiden silmissä. Hän hyväksyi Suomen itsenäisyyden.

Itsenäistyminen ei kuitenkaan ollut siltä selvä. Se, että itsenäistyminen todella tapahtui puolivahingossa olikin itse asiassa viimeinen niitti vasemmistolaisesti ajattelevien mielissä. He olisivat jatkaa yhteistyötä samanmieliseksi kokemansa Leninin kanssa. Suomi ajautui kammottavaan veljessotaan, joka paljasti karun totuuden: Suomi oli kahden erilaisen väestöryhmän asuttama maa. Toisella puoliskolla meni jokseenkin hyvin, toinen puolisko eli toimeentulominimin rajalla. Sisällissodan tausta oli siis ennen kaikkea taloudellinen; maan sisäiset tuloerot olivat kasvaneet liian suuriksi.

Vuoden 1918 sota ei jätä meitä edelleenkään rauhaan. Jako on edelleen olemassa ja vanhoja asioita muistellaan erityisesti siitä syystä, että niillä muistelmilla on käyttöarvoa. Monet näkevät tässä ajassa yhtäläisyyksiä tuon ajan kanssa. Maa on jälleen jakautumassa kahteen osaan. Porvariston ja vasemmiston välinen kuilu on jälleen avautumassa. Paremmin toimeentulevat eivät nytkään kykene näkemään köyhien kurjuutta. He eivät näe tilanteessa mitään erityisiä vaaramomentteja. Kuitenkin ne ovat olemassa.

Sisällissodasta on sanottava vielä yksi asia. Jos punainen puoli olisi voittanut, Suomi olisi mitä suuremmalla todennäköisyydellä ajautunut uudelleen Venäjän vallan alle. Tässä mielessä olen taipuvainen allekirjoittamaan "vapaussota"-termin käytön. Valkoinen osapuoli turvautui Saksan apuun punaisten nujertamisessa. Jos Saksa ei olisi saman vuoden marraskuussa hävinnyt "suurta sotaa" (I MS), Suomi olisi ajautunut Saksan alusmaaksi. Valkoisen puolen voitto, Saksan tappio ja Venäjän kaaostilan jatkuminen aina vuoteen 1922 varmistivat siis yhdessä sen, että Suomi-neito saattoi ottaa ensi askeleensa itsenäisenä valtiona!

TOINEN ITSENÄISYYSTAISTELU
Moni näkee vuodet 1939-1945 Suomen itsenäisen taipaleen ensimmäisenä varsinaisena koetinkivenä. Näkisin tilanteen hieman toisin. Neuvostoliitto oli vielä sodan jälkeenkin hyvin epäluuloinen länsimaiden (jopa raunioituneen Saksankin) suhteen. Toinen maailmansota itse asiassa johti siihen, että Neuvostoliitto koki olonsa vieläkin turvattomammaksi kuin ennen maailmansotaa. Neuvostoliitto kykeni hälventämään pelkojaan läntisen, eli Euroopan puoleisen, rajansa keskiosissa luomalla Itä-Euroopan maista puskurivyöhykkeen länttä vastaan. Suomen geopoliittinen sijainti ei ollut aivan niin tulenarka kuin esimerkiksi Puolan, mutta silti Suomen raja kulki edelleen vaarallisen lähellä Leningradia.

Sodan jälkeisiä vuosia on Suomessa kutsuttu vaaran vuosiksi. Vaarallisuus johtui siitä, että Suomessa edelleen pelättiin Neuvostoliiton hyökkäystä. Vaara oli ohi vasta vuonna 1948, kun Suomi ja Neuvostoliitto allekirjoittivat Ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksen, joka sementoi maiden väliset suhteet. YYA-sopimuksessa ei sinänsä ollut mitään erikoista. Neuvostoliitto solmi samankaltaiset sopimukset muidenkin reunavaltioidensa kanssa. Paasikiven onnistui kuitenkin ujuttaa Suomen versioon pykälä, jonka mukaan Neuvostoliiton olisi kriisin puhjetessa neuvoteltava Suomen kanssa sotilaallisen avun lähettämisen tarpeellisuudesta. Muissa YYA-sopimuksissa ei kyseistä pykälää ollut. Niihin maihin Neuvostoliitto saattoi rynnätä suurin piirtein oman mielensä mukaan (näinhän myös tapahtui mm. Unkarissa -56 ja Prahassa -68).

Kaiken kaikkiaankin vuodet 1939-1948 voidaan nähdä monella tapaa selviytymistaisteluja. Suomi selviytyi paitsi Neuvostoliiton aggressiosta niin myös hankalasta liittolaisuussuhteesta Saksan kanssa. Taustalla vaikutti paitsi toisen maailmansodan voimasuhteiden muuttumiset ja suomalaisten periksiantamattomuus ja uhrimieli, niin myös Jumalallinen johdatus tai, jos niin haluaa asian nähdä, puhdas sattuma. Lopputulema oli, että me selviydyimme ja loimme yltäkylläisen maan, jota kelpaa edelleenkin puolustaa!

Minä olen talvisodan perintö

2010-03-24T11:47:00.000-07:00

(julkaistu Urjalan Sanomissa 18.3.2010)

Poikani veti naruista ja minä pidin siniristilipun kulmista varoen visusti, ettei se koske maahan. ”Ota kolme askelta lipputangosta rinnallani ja käänny vasemman kautta katsomaan lippua”. Näin
teimme, ja päivän juhlallinen aloitus oli suoritettu. Mietin sodan kokeneita isovanhempiani ja tunsin heidän lämpimän katseensa selässäni. He ovat toisinaan niin vahvasti läsnä, että käyn heidän kanssaan hiljaista keskustelua. Viime lauantai oli sellainen päivä.

Jokainen kansa tarvitsee sankarinsa; jonkun jonka puoleen kumartaa ja jonka teoista ottaa mallia nykyajan vaikeina hetkinä. Oletko huomannut kuinka usein poliitikot viittaavat talvisodan tapahtumiin halutessaan painottaa jonkin asian tärkeyttä tai vaatiessaan meiltä nykyajan suomalaisilta samanlaista sisukkuutta ja periksi antamattomuutta kuin silloin.

Sankaritekoja ei kuitenkaan tehdä vain menneisyydessä, niitä tehdään joka päivä. Joka päivä lääkäri pelastaa jonkun hengen selvittämällä vaikean taudin ja antamalla siihen purevat lääkkeet. Poliisi pysäyttää rattijuopon, joka olisi seuraavan mutkan takana ajanut kuolemaan johtaneen kolarin. Äiti päättääkin kävellä lapsensa kanssa kouluun juuri sinä aamuna, kun lapsi olisi juossut suojatiellä auton alle.

Elämän sanotaan olevan ”hopealangan” varassa, pienestä kiinni. Emme tätä lankaa näe, mutta aistimme sen olemassaolon, kun lanka on ollut lähellä katketa. Jos miettisimme hieman useammin sitä, miten monenmoisissa vaaroissa me isot ja pienet ihmiset joka hetki olemme, emme kenties uskaltaisi pistää päätämme ulos ulko-ovesta. Heittäydymme päin kaikkia vaaroja luottaen langan kestävän tai onnellisen tietämättömänä.

Kuinka monesti olemmekaan tienhaarassa, jossa valitsemme onnen tai turmion tien. Emme voi koskaan tietää, mihin toisenlainen ratkaisu olisi meidät vienyt, emmekä siis osaa olla kiitollisia tai katkeria tekemistämme valinnoista. Mutta mikä ajaa meitä eteenpäin, sattuma vai johdatus? Minä ainakaan en halua uskoa siihen, että valintoja ohjaa sattuma. Että onnettaret heittäisivät noppaa elämistämme. Uskon enkeleihin ja johdatukseen, ja niiden varassaan taivallan päivästä toiseen.

Historia antaa meille tilaisuuden katsoa taaksepäin ja tarkastella valintojen ja tapahtumien syitä ja seurauksia. Iso kansakunnan kokoinen tarina koostuu pienistä yksittäisten ihmisten tarinoista. Ison tarinan välillä dramaattisetkin käänteet muuttavat pienten ihmisten tarinoita. Talvisodan seurauksena Suomi menetti laajat alueet Karjalasta. Reilu parikymppinen Siiri siirrettiin perheensä kanssa Jaakkimasta Seinäjoelle. Siiri yritti sopeutua uuteen elämäänsä; iloita niistä asioista, jotka olivat olleet tärkeitä koto-Karjalassa, ja siksi hän kävi tansseissa. Kerran hän matkusti tansseihin aina Virroille saakka. ”Pirunkeuhkoja” eli haitaria soitti Lehtisen Sulo, isoisäni.

Kakkua kaikille?

2010-02-21T22:58:00.000-08:00

(Julkaistu Urjalan Sanomissa 18.2.2010)

Laiha nuori mies nostaa katseensa pöydän pinnalta ja loihtii kasvoilleen spaniel-ilmeen. Syyttäjä luettelee 15-kohtaisen syytelistan ja vaatii rikoksenuusijalle pitkää rangaistusta. Laihan miehen asianajaja vetoaa käräjätuomariin todeten päämiehensä olleen keikoilla vain kuskina ja eläneen jo useamman kuukauden ajan rikkeettömästi. Hän kertoo myös syytetyn ottaneen etäisyyttä veljeensä, joka on ollut kaiken pahan alku ja juuri. Istumme takarivissä abien kanssa ja vaihdamme ihmetteleviä katseita, kun tuomari alkaa taipua yhdyskuntapalvelun kannalle. Yksi syytekohdista jäi erityisesti mieleeni. Kopla oli putsannut iäkkään pariskunnan alakerran omistajien nukkuessa ruususen unta yläkerrassa!

Viimeaikaiset oikeuslaitoksemme tuomiot ovat palauttaneet mieleeni viime syksyn vierailumme Tampereen oikeustaloon. Tiedotusvälineet antavat sen kuvan, että tuomareilta on se kuuluisa talonpoikaisjärki kadonnut. Asiaa pohdittaessa on pidettävä mielessä se, kuinka rikosuutinen syntyy. Toimittajat kirjoittavat juttunsa pelkän rikosnimikkeen ja siitä langetetun rangaistuksen perusteella. Toimittaja ei siis istu oikeussalissa kuuntelemassa lieventäviä tai langettavia yksityiskohtia.

Tuomioilla tavoitellaan joko yleisestävää tai erityisestävää vaikutusta. Ensin mainittu tarkoittaa, että ankara tuomio toimii pelotteena muille. Jälkimmäisessä halutaan palauttaa rikollinen kaidalle tielle. Perustuslain mukaan oikeuslaitos on kaikin tavoin riippumaton laitos. Tuomarin tehtävä on toimia yhteiskunnan perälautana. Hänen on tehtävä ratkaisu oikean ja väärän, tuottamuksellisuuden ja tahallisuuden, lievän ja törkeän välillä. Tämän tehtävän toteuttamisessa hän tarvitsee kansalaisten luottamuksen ja tuen. Vähin perustein toteutettu uutisointi syö kansalaisten luottamusta oikeuslaitokseen. Ongelmaan on kaksi ratkaisua. Joko lopettaa kaikki oikeustapauksia koskeva uutisointi tai kertoa kaikki tuomioon vaikuttaneet seikat.

Tuomarin työ on tasapainoilua. Ehdoton vankeusrangaistus saattaa sinetöidä ihmisen loppuelämän. Yhdyskuntapalvelun kautta syytetty joutuu tekemään työtä aiheuttamansa vahingon korvaamiseksi. Pahin rangaistus saattaa kuitenkin olla tilanne, jossa syytetty joutuu kohtaamaan uhrinsa kasvoista kasvoihin.

Meille ”siviileille” oikeudenkäynnissä vieraileminen sitä vastoin oli tervehdyttävä kokemus. Nolostelimme yhdessä syytettyjen kanssa, kun he kertoivat humala- tai huumepäissä tekemistään tyhmyyksistä. Oli helpottavaa sulkea oikeustalon ovi takana. Sinne paikkaan ja siihen penkkiin, en halua koskaan istua!

Uhrivalmius

2010-02-12T09:58:00.000-08:00

J. K. Paasikivi sanoi vuonna 1945, että tosiasioitten tunnustaminen on viisauden alku. Suomi oli tuolloin historiallisessa käännekohdassa; oli tultu sellaiseen pisteeseen, ettei voitu enää jatkaa samalla ladulla. Oli valittava uusi tie.

Olemme jollakin tavalla samanlaisessa tilanteessa. Maatamme ei uhkaa miehitys, mutta Suomen valtio on ajautumassa taloudellisesti kestämättömään tilanteeseen. Menot uhkaavat kasvaa liian suuriksi suhteessa tuloihin. Tulojen lisääminen on nykytilanteessa erittäin vaikeaa, koska talouden kasvu on hidastunut, eikä näköpiirissä ole uutta pitkää nousukautta. Menojen kasvun taustalla on Suomen demografinen muutos: liian moni suomalainen siirtyy eläkkeelle suhteessa työmarkkinoille tulevaan väestöön. Työn tuottavuus aiheuttaa myös huolta, me suomalaiset syystä tai toisesta emme saa työtämme tehtyä yhtä tehokkaasti kuin aikaisemmin.

Ongelmat eivät ole tulleet eteemme yllättäen. Suurten ikäluokkien eläköityminen on ollut tiedossa vuosikymmenet. Valitettavasti päättäjillä ei ole ollut ”tahtotilaa” tehdä riittäviä päätöksiä. Toisaalta me suomalaiset olemme tehneet parhaamme uudistusten jarruttamiseksi. Vanha polvi ei hyväksy eläkeiän korotusta ja haluaa pitää kiinni oikeudestaan jäädä varhaiseläkkeelle. Nuori polvi ei halua muutoksia opiskeluajan pituuksiin jne.

Päätösten siirtäminen aina eteenpäin vaikeuttaa niiden ratkaisemista. Saattaa olla, että H-hetki on jo mennyt ohi esimerkiksi eläkeiän korottamisen suhteen. Nyt olennaista olisi saada verotulot nousuun jollakin rakentavalla keinolla. Pääomaverotus on palautettava ja erilaiset ympäristöverot otettava käyttöön. Verotuksen korottaminen on kuitenkin sikäli hankala, että se voi vaikuttaa ostovoimaan, mikä alentaa kulutusta, lisää työttömyyttä ja pitkällä tähtäimellä vähentää verotuloja.

Demografiaan voi vaikuttaa, mutta täällä ei ole halukkuutta ottaa lisää ulkomaalaisia. Heidän perehdyttämisensä ei myöskään ole helppoa, osittain suomalaisten asenteellisuuden vuoksi. Se on kuitenkin muistettava, että Suomeen tulevat eivät automaattisesti siirry työttömyyskortistoon vaan perustavat omia yrityksiä ja tekevät paljon niitä töitä, jotka eivät valtaväestölle kelpaa.

Tärkein keino olisi saada lisää vientituloja. Investointeja on lisättävä ja uusia tuotantomenetelmiä kehitettävä. Ja suomalaisesta koululaitoksesta on pidettävä kiinni. Erilaisuus on hyväksyttävä, koska erilaiset ihmiset, äänekkäätkin persoonat, saavat uudenlaisia ideoita ja tuulettavat tunkkaisia ajatustapojamme.

69-vuotias edelleen töitä tekevä anoppini totesi minulle, että meistä suomalaisista on löydyttävä uhrivalmiutta. On tehtävä uhrauksia ja nähtävä vaivaa toistemme puolesta, jotta huominen voisi koittaa hitusen kirkkaampana. Niin Paasikivikin olisi meille sanonut.

Haluatteko te ajaa meidät vararikkoon?

2010-02-10T02:14:00.000-08:00

(julkaistu Helsingin Sanomissa 7.2.2010)

Aallon harjat käyvät korkealla, kun luvatuista eläke-etuuksista kiinni pitävät suuret ikäluokat ottavat yhteen muutoksia valmistelevien virkamiesten kanssa. Varsinainen villakoiran ydin ei tunnu kuitenkaan eläkeikää lähestyville aukeavan.

Teillä pitkään työtä tehneillä on tietysti täysi oikeus päästä yli 40 vuotta kestäneen työuran jälkeen eläkkeelle, mutta haluatteko te todella ajaa lapsenne ja lapsenlapsenne kollektiiviseen velkavankeuteen? Jos työtätekevien veroprosentteja on vuoksenne korotettava monella prosenttiyksiköllä, ostovoima heikkenee ja talouskasvu kääntyy krooniseksi taantumaksi. Valtiovelan kasvu alkaa jo nyt lähestyä kriittistä tilaa. Velan kasvaessa mahdollisuutemme määrätä omista asioistamme vähenee, koska velka sitoo poliittisen koneiston kädet.

Eläkekeskustelussa seipäännokkaan on isketty virkamiesten päät, mutta epäonnistuneitten ratkaisuyritysten varsinaisia maksumiehiä olemme me pienemmät ikäluokat. Poliitikkoja syytetään vaalikauden mittaisesta harkintakyvystä, mutta paljon kauemmas ei tavallisen kansalaisenkaan harkinta riitä. Arkadianmäelle valittujen ihmisten on kannettava ikävä vastuu päätöksistä, mutta meidän kansalaisten on tunnustettava tosiasiat. Nykyisellä väestöpohjalla meitä maksumiehiä on yksinkertaisesti liian vähän.

Jk. Oheinen teksti julkaistiin siis sunnuntaina HS:n mielipidesivulla. Sain maanantai ja tiistaina 3 vastinetta, jossa allekirjoittanut mm. lokeroitiin pessimistiksi. Ja kuitenkin esimerkiksi kyseisten päivien lehdissä todettiin monessa muussa artikkelissa valtiontalouden synkeä tila. Suosittelen Raimo Sailaksen kolumnia tammikuun Kanava-lehdessä.

Silmäänpistävää myös oli se, miten huonosti ihmiset tuntuvat ymmärtävän valtiontalouden hoitoa ja eläkejärjestelmän perusasioita. Eräässäkin tekstissä kyseltiin "missä ovat ne eläkemaksut, joita suuret ikäluokat ovat maksaneet kymmeniä vuosia joka kuukausi palkastaan?" Ikäänkuin ne olisivat jokaista eläkkeenmaksajaa odottamassa omassa somassa tallelokerossa!

?

2010-01-29T21:47:00.000-08:00

(Julkaistu Urjalan Sanomissa 21.1.2010)

Kuiva pakkaslumi valittaa suksiemme alla, kun nousemme pitkää ylämäkeä. Nousu on kestänyt jo hyvän tovin, kun 5-vuotias matkakumppanini kääntyy katsomaan minua ja kysyy: ”Eikö Suomi TODELLAKAAN ole koskaan voittanut Venäjää sodassa?”.

Luen parhaillaan Leonardo da Vincin suomennettua työpäiväkirjaa. Erikoinen mies. Meidän aikanamme hänet olisi todennäköisesti puettu melkoisen ahdistavaan asuun ja suljettu huoneeseen, jossa ei ole vaarallisia kulmia. ADHD-diagnoosi olisi annettu ikään kuin kylkiäisenä. Leonardon mielenkiinnolle ei ollut mitään rajoja; hän oli kiinnostunut kaikesta, ihmetteli kaikkea ja myös selvitti kaikenlaisia ongelmia. Jälkipolvet ylistävät häntä, mutta itse hän tunsi huonommuutta siitä, ettei saanut mitään valmiiksi. Kun maailma on ihmeitä täynnä, ei kerta kaikkiaan voi tuhlata aikaa yhden vastauksen selvittämiseen.

Pikkupoika kysyy ja Leonardo kyseli, mutta mikähän siinä on, että kun kysyn luokan edessä onko kenelläkään mitään kysyttävää, yhtään kättä ei nouse ylös. Minun on vaikea uskoa siihen, että opetukseni olisi tyystin tyhjentänyt kysymysten pajatson. Opetustyylini on provosoiva, mutta vaikka käytän kaikki keinot innostaakseni nuoria kanssani historian tutkimusretkille, koen olevani bussin ainoa matkustaja. Nuoria eivät nämä reissut kiinnosta. Ainakaan heidän ei sovi kysyä mitään, koska siitähän voi saada hikarin tai nuoleskelijan maineen. Parempi siis kysyä jotakin, jolla osoitetaan tympääntymistä tyyliin, koska päästään syömään, koska tunti loppuu ja et kai oikeasti anna meille läksyjä.

Pikkuiset lapset, ainakin omat poikani, kyselevät koko ajan. Toisinaan se on suorastaan ahdistavaa. ”Miksi sun on mentävä töihin?”, ”Miksi laitat autoon sähköjohdon?”, ”Jos olisit gormiitti, olisitko tuli-, vesi- vai ilmagormiitti?”. Kuvaavaa kuitenkin on, että hyvin harvoin joudun vastaamaan samaan kysymykseen kahta kertaa. Asia on selvinnyt ja muistissa ja aivot voivat siirtyä pohtimaan seuraavaa mysteeriä.

Kyseleminen on tärkeää. 3−5-vuotiaan sanotaan olevan kyselyiässä, mutta kyselemisen ja ihmettelyn pitäisi olla elinikäistä. Se vie ihmisen ja ihmiskunnan kehitystä eteenpäin. Kaikki tutkimustyökin lähtee liikkeelle kysymyksistä. Miten korvata bensiini autojen polttoaineena jne.

Kasvatuksellisesti on todella tärkeää ottaa jokainen kysymys tosissaan. Kun aikuinen pysähtyy miettimään asioita yhdessä lapsen kanssa, lapsi kokee, että hänet otetaan tosissaan. Ja kyllähän se on niin, että lapsen mielenkiintoa on melko helppo johdatella. Hyvin harvoin minulta kysytään mitään esimerkiksi teknisistä vimpaimista. He tietävät, etten niistä mitään tiedä. Isiltä on paljon parempi kysyä sodista tai vaikka jalkapallosta, koska siitä syntyy hedelmällinen keskustelu!

Pääministerin tehtävä kuluttaa loppuun

2010-01-22T23:24:00.000-08:00

Koska huolissaanoleminen on minulle vähän niin kuin veren perintöä, olen päättänyt olla todella huolissani keskustan puheenjohtajatilanteesta. On nimittäin ihan käsittämätön juttu, että poliitikkoja ei kiinnosta maan pääministeriksi ryhtyminen!

Ehdokkaiksi ei ole ilmoittautunut kuin kaksi poliitikkoa, Kiviniemi ja Väyrynen, joista ensin mainittu on se todennäköisin valinta, ellei sitten Jäätteenmäki halua nuolla kotimaassa saamiaan haavoja. Osallistuessaan hän nimittäin olisi vahva kandidaatti. Ryvettyminen faksi-gatessa on tietysti vielä kansan mielessä, mutta Jäätteenmäellä on kyseisen tapauksen jäljiltä marttyyrin aura.

Jotenkin pääministerin asemaa olisi muutettava, jotta homma houkuttelisi. Pääministerillä täytyy olla oikeus myös yksityiselämään. Toimenkuvaa on myös muutettava, jotta pääministeri ei joka tilanteessa olisi ensimmäinen ihminen, jonka eteen karvapallomikrofonit ilmestyvät. Pääministeri on myös vapautettava puoluejohtajan tehtävistä, koska nykyisillään "palveltavia" on kerta kaikkiaan liian monta.

Ps. Kieltäytymisellään Lehtomäki saattoi jopa pelastaa oman poliittisen uransa. Seuraava pääministeri joutuu tekemään päätöksiä, joiden johdosta hänet tullaan kiroamaan helvetin tuleen.

Uusi vuosi, Vanhasen kujeet

2010-01-03T01:57:00.000-08:00

Matti Vanhasen päätös luopua Keskustapuolueen puheenjohtajuudesta yllätti allekirjoittaneen. Hän oli juuri selvittänyt kohdalleen osaneet pienet ja suuret karikot, viimeisimpänä vaalirahoitus- ja lautakasakohut. Luopumisessa oli kuitenkin jotakin vanhasmaista määrätietoisuutta: hän halusi taistella taistelunsa loppuun. Tätä taustaa vastaan tuntuukin oudolta, että hän kertoi olevansa jatkossa käytettävissä esimerkiksi ministeriksi. Viime vuosina suurilla puolueilla on katkeria muistikuvia väistyvistä puoluejohtajista, jotka ovat pelailleet omaa peliään kulisseissa vetäen mattoa uuden puheenjohtajan jalkojen alta.

Päätöksen perustelut "ontuvat". En ymmärrä alkuunkaan jalkaleikkausselitystä. Kyseessähän ei ymmärtääkseni ole akuutti vaiva vaan ns. kulumavika. Sekö ei voinut odottaa "parempia aikoja"? Sitä paitsi uskon, että Vanhasen ero ei tuo nostetta Keskustan kannatukseen. Pitkällä tähtäimellä voi käydä jopa päinvastoin. Kuten olen liian usein näissä teksteissä toitottanut, suomalaisessa politiikassa ei ainuttakaan valtiomiessarjalaista. Siinä tasapäisessä seurassa jopa Vanhanen on ollut, ainakin ajoittain, mies paikallaan. Virkamiesmäinen, harmaa ja lyhytnäköinen jne, mutta silti. Nyt Kokoomuksen jyräämiselle ei voi kukaan mitään. Jyrki Katainen tulee johtamaan Suomea ainakin seuraavan vuosikymmenen.

Keskustan ongelmat ovat tosiaan syvemmällä kuin Vanhasen persoonassa tai hallintotavoissa. Keskusta on lähes yhtä syvässä kriisissä kuin SDP. Pitkä hallitusvastuu ja määrätietoinen toiminta peruskannattajakunnan edustamia kantoja vastaan ei voi olla vaikuttamatta puolueen kannatukseen. Paula Lehtomäen todennäköinen valinta puheenjohtajaksi ei ratkaise mitään. Epäilen sitä, kuinka hän pärjää Kataiselle kulissien takana tai edessä. Lehtomäki ei ole edes vaikuttanut kauhean innokkaalta ryhtymään puheenjohtajaksi. Tuntuu siltä kuin hän olisi ehkä osittain mediaa miellyttääkseen leikkinyt ajatusleikkiä, miltä tuntuisi olla pääministeri. Saattaa jopa käydä niin, että Lehtomäki tuuraa hetken Vanhasta ja sattumapääministeri tekee näyttävän paluun uuden polven kera. Todennäköisesti hänen on silloin tyydyttävä soittamaan Kataisen bändissä kakkosviulua.

Tyhjät kädet

2009-12-22T11:44:00.000-08:00

(Julkaistu Urjalan Sanomissa 17.12.2009)

”Miehestä huokuva kylmyys jäädytti hänen ikäloput piirteensä, nipisti hänen terävää nenäänsä, muutti hänen silmänsä punaiseksi, laihat huulensa sinisiksi…” Mies on nimeltään Ebenezer Scrooge. Hän on paitsi kylmä niin myös hyvin varakas mies. Hänen on onnistunut haalia suuri omaisuus hyväksikäyttämällä muiden ihmisten epäonnea ja epätoivoa. Saita mies perii velkansa köyhiltäkin ihmisiltä armoa tuntematta. Kunnes eräänä jouluaattona Scrooge saa yllättävän vieraan, seitsemän vuotta aikaisemmin kuolleen liikekumppaninsa Jacob Marleyn haamun. Jacob-haamu varoittaa Scroogen päätyvän kahleissa helvettiin, jos ei muuta elämäntapaansa.

Charles Dickensin luoma Scrooge-hahmo on eräs maailman tunnetuimmista. Carl Barks teki Scroogen (suom. kitupiikki, saituri) hahmon tunnetuksi toisella nimellä, Roope Ankka. Roopen tausta on erilainen kuin Scroogen, mutta elämänasenne jokseenkin yksi yhteen. Roopen elämän tarkoitus on kerätä niin monta fantastiljoonaa kuin mahdollista. Vaikka Roopen persoonaa yritetään pehmittää erilaisilla inhimillisillä piirteillä, koko ankka on itse asiassa suorastaan kuvottava hahmo, esikuvansa kopio.

Mutta onko Scroogen luotaantyöntävä hahmo pelkkää mielikuvituksen tuotetta? Peiliin katsoessani näen häivähdyksen samoista piirteistä, entä sinä? Maallisen mammonan haaliminen on pääasiallinen tavoitteemme, pienikin pelko omaisuutemme vähäisestä hupenemisesta saa meidät oitis kavahtamaan takajaloillemme. Edes joulu ei tee tähän poikkeusta. Itse ainakin tunnistan itsessäni kaksinaismoralismin kurjan kukkasen. Olen ryhtynyt kilpavarusteluun. Luen erilaisia artikkeleita, joiden otsikkona on ”Mitä ostaa ihmiselle, jolla on jo kaikkea?”. Piikkimattoja, jumppapalloja, erilaisia pelejä ja pipertäjiä sujahtaa perunasäkkiin tiuhaan tahtiin. Niin tiuhaan, että lopulta katoaa vähäisinkin ajatus siitä, miksi tähän varusteluun on ryhdytty ja eikö vähempi riittäisi. Kilpavarustelun perimmäinen ajatus on pyrkiä välttämään noloa tilannetta, jossa joku ryökäle antaa lahjan, johon ei ole vastata kuin lämpimällä kädellä. Mainehan siinä menee ja ystävyys unohtuu sen siliän tien!

Vanha totuus kuitenkin kuuluu, että materia ei tee onnelliseksi. Pikemminkin päinvastoin: mitä enemmän omistaa, sitä enemmän on menetettävää. Eikös se niin mennyt, että huoleton on hevoseton poika ja että mitään ei viedä mukana toiselle puolelle? Valtava omaisuus ei tee Roopestakaan onnellista. Onnelliseksi vanha visukintun tuntuu tekevän tieto siitä, että Karhukopla on telkien takana.

Olisiko mahdollista yrittää jotakin toisenlaista? Sujauttaa pakettiin pelkkä tieto siitä, että raha on löytänyt paremman kohteen Pietarin katulapsityöstä tai SPR:n kriisirahastosta. Voisiko saajaa lämmittää pelkkä tieto siitä, että joku tarvitseva on saanut jotakin aidosti tärkeää, kuten muutamana päivänä perheelleen ruokaa. Innostakoon meitä Scrooge-sedän hahmo tälle vaihtoehtoiselle tielle.

Turhuuden turhuus kaikki on,
niin turhaa touhu tää;
me kylmin käymme sydämin,
laps’ sivuun vain jos jää.
Me lahjat jaamme runsahat,
Laps’ —tyhjät kätes ihanat.

Itsenäisyyspäivän puhe

2009-12-08T03:56:00.000-08:00

(Oheinen lyhennetty puhe on pidetty koulumme juhlassa pe 4.12.)

”Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun puolestasi. Kysy, mitä Sinä voit tehdä maasi puolesta”.

Viime päivinä Suomessa on palattu 90 vuoden takaisiin tapahtumiin, jolloin pieni Suomi joutui suuren Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi. ”Kun joukko-osastomme menetti ensimmäisen sotilaansa, yhteishenki löytyi kuin taikaiskusta. Sen jälkeen kaikki tiesivät mitä oli tehtävä ja minkä puolesta sodittiin”, kuvaili eräs veteraani sodan alkupäiviä.

Sen yhteishengen, talvisodan hengen, ansiosta Suomi selvisi. Se yhteishenki on edelleen meidän suomalaisten tärkein käyttövoimamme. Se on tärkeämpi kuin Maamme-laulu tai Kalevala. Nokia on sen rinnalla mitätön. Jos talvisodan hengen perintö joskus unohtuu, Suomea ei enää ole.

”Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun puolestasi. Kysy, mitä Sinä voit tehdä maasi puolesta”.

Monen ihmisen mielessä itsenäisyyspäivä on yhtä kuin ensi sunnuntain linnan juhlat. Mutta edustaako linnassa juhliva joukko todella Suomea? Onko se väki läpileikkaus meistä suomalaisista? Kuluneen vuoden tapahtumia vasten minä ainakin toivon, että näin ei ole.
Haluan nimittäin uskoa sen Suomen olemassaoloon, jota kahdeksasluokkalaiset ovat kuvanneet seuraavin adjektiivein: hyvä, turvallinen, kaunis, rikas, vapaa, itsenäinen ja rehellinen maa.

Kuva Suomesta on ristiriitainen. Tilanteessa on jotakin samaa kuin oli 90 vuotta sitten, kun Suomi sai ensimmäisen presidenttinsä. Tasavaltaisen Suomen ensimmäisen presidentin Kaarlo Juho Ståhlbergin valtakauden tärkein tehtävä oli yhdistää sisällissodan kahtia jakama kansa. Perustuslain mukaan valta kuuluu kansalle. Ei pienelle vähemmistölle, eikä suurelle enemmistölle, vaan yhdelle yhtenäiselle Suomen kansalle.

”Maailman historian aikana vain muutamilla sukupolvilla on ollut etuoikeus puolustaa vapautta äärimmäisen hädän hetkellä. En väistä tästä vastuusta – se on minulle etuoikeus. En usko, että kukaan meistä olisi halukas vaihtamaan paikkaa kenenkään toisen ihmisen tai toisen sukupolven kanssa. Se voima, luottamus ja uhrimieli mitä tuomme tähän yritykseen, tulee sytyttämään koko maamme ja meidät kaikki, jotka sitä palvelemme. Sen tulen hehku, voi totisesti sytyttää koko maailman.

Joten, arvoisat maanmieheni, älkää siis kysykö mitä maanne voi tehdä teidän puolestanne, vaan kysykää mitä te voitte tehdä maanne puolesta!” John F. Kennedy v. 1961

Up!

2009-11-22T23:41:00.000-08:00

(Julkaistu Urjalan Sanomissa 19.11.2009)

”Mä en oo isi koskaan nähnyt sun itkevän”, totesi 8-vuotias poikani minulle ihmetystä äänessään astellessamme ulos elokuvateatterista. Se oli varmaankin totta, en itsekään muista itkeneeni pitkään aikaan. En kerta kaikkiaan osaa. Elämä puksuttaa eteenpäin kuin VR:n vanha juna. Kolkutus ja ohivilisevä maisema vaivuttavat matkustajan iankaikkiseen uneen ennen kuin on 40 mittarissa, siis ikävuosia. Nahka tulee niin paksuksi, ettei terävinkään neula puhkaise sen pintaa. Siksi onkin käsittämätöntä, että huomaa herkistyvänsä lastenelokuvassa. Voi pojat, että se teki hyvää!

Up-elokuva antoi minulle kultaakin kalliimman muistutuksen siitä, että elämä ja onni koostuu lopulta tavattoman pienistä palasista. Yhden menettäminen suistaa koko korttitalon. Varsinkin jos se yksi on oma puoliso, jonka kanssa on suunnitellut koko matkan.

Vaikka olen vasta varhaiskeski-ikäinen, olen omasta mielestäni kokenut jo kaiken mahdollisen. Olen saanut kodin, hyvän työpaikan ja ihanan perheen. Huomaan ajattelevani, että minulla ei ole kauheasti suuria elämyksiä ja asioita odotettavissa. Olen siirtynyt elämään elämääni lasteni kautta. Odotan pelonsekaisin tuntein lasteni elämän seuraavia virstanpylväitä, kouluunmenoa, ensimmäistä ihastumista ja murrosiän vaikeita taisteluita. Elämä on jotenkin siirtynyt itseni ulkopuolelle. Seuraan sitä kuin akvaariokalaa.

Muistatko sen James Stewartin tähdittämän Ihmeellinen on elämä-elokuvan? Sen, joka tulee aina joulun alla. Siinähän ikäiseni mies suunnittelee henkensä riistämistä, koska on omasta mielestään suistanut muiden elämän perikatoon. Hän saa omalta suojelusenkeliltään tilaisuuden nähdä, millaista lähiyhteisön elämä olisi ilman häntä itseään. Vaikka emme ehkä saa siihen tilaisuutta, on se ajatusleikkinä arvokas.

Hiukset harvenevat, keskivartalo kehittyy ja ajatukset juoksevat päivä päivältä hitaammin. En siis koskaan tule näyttämään nuorelta Gary Grantilta, enkä pääse yhtä huimiin seikkailuihin kuin James Bond, mutta olen joka tapauksessa oman elämäni sankari, ellen sanoisi supersankari. Siispä olen yrittänyt omaksua uuden elämänasenteen. Tunnen kuinka sydämeni pumppaa uutta verta suoniini. Otan jokaisen askeleeni kuin se olisi ensimmäiseni. Näen uusin silmin jokaisen kohtaamisen, hilpeät hymyt ja murheen nyyhkähdykset. Mietin, haaveilen, unelmoin ja herkistyn. Jokainen päivä on ainutkertainen seikkailu. Matkamies on noussut junasta.

Sikamaista!

2009-11-11T07:46:00.000-08:00

En keksi mitään hyvää sanottavaa sikainfluenssailmiöön liittyvissä asioissa. Itse asiassa olen niin täynnä koko tautia, että aion siirtyä joulukalkkunaan. Tässä muutamia poimintoja ahdistukseni aiheuttajista:

Lääkäreille tuntuu ylivoimaista todeta, että he eivät tiedä jotakin asiaa. En ole nimittäin kuullut kenenkään lääkärin sanovan tätä lausetta, kun heiltä on kysytty H1N1-taudista. Sen sijaan he spekuloivat ja arvioivat asioita perstuntumalta. Seurauksena kansa hyppii ja pomppii holtittomasti.

Rokotteen hankkiminen Suomeen näyttää myös olleen ylivoimainen urakka. Tulee mieleen suuret nälkävuodet 1866, jolloin senaatti (J. V. Snelmannin johdolla!) viivytteli ulkomaisten elintarvikkeiden tilaamisessa. Seurauksena noin 8 prosenttia suomalaisista kuoli nälkään. Nyt tilanne ei ole yhtä vakava, mutta entä jos olisi?

Voidaan tietysti myös kysyä, millä oikeudella me suomalaiset olemme enemmän tämän lääkkeen tarpeessa, kuin esimerkiksi köyhät afrikkalaiset. Nythän tilanne on se, että Maailman terveysjärjestö (WHO) yrittää saada rokotetta kehitysmaiden ihmisille lahjoitusvaroilla.

Ihmettelen myös sitä, miksi ”terveitä”, siis ei-riskiryhmään kuuluvia, on ohjeista huolimatta rokotettu. Ihmettelen niitä ihmisiä, jotka menevät sitä pyytämään. Ja ihmettelen niitä hoitajia, jotka antavat rokotteen näille ”terveille”. Kaikki tietävät, että poikkeuksesta tulee automaattisesti sääntö. ”Miksi en minä, kun naapurin Ristokin sai?”, on lause, joka luikahtaa yhtä sutjakkaasti 45-vuotiaan Jannen kuin 7-v Artunkin suusta.

Ammattiylpeys

2009-11-06T10:48:00.000-08:00

(Julkaistu Urjalan Sanomissa 15.10.2009)

Lääkäri ei kuuntele potilasta, eikä koske häntä. Kaakelimies peittelee silikonilla huonosti leikkaamiaan laattoja. Kyläkauppias myy pilaantunutta kalaa. Toimittaja tulee julkaisseeksi virheellisiä tietoja, koska ei viitsi tarkistaa taustoja. Miksi nykyaikana ei enää voi luottaa siihen, että oman alansa ammattilainen tekee työnsä hyvin?

Väitän, että muutos on tapahtunut reilun vuosikymmen aikana. Aikaisemmin saattoi luottaa siihen, että asiantuntija ratkaisi ongelmasi. Nykyään pitää tarkistaa kerran jos toisenkin, että todella saa sen mitä tilasi. Tavaranpalautuksista ja reklamaatioista tulee asiakkaalle kova vaiva. Itse ainakin koen palautushetken noloksi. Kyselen itseltäni, että onko se nyt niin iso asia, jos vahattu lattia ei näytä siltä kuin mitä sovittiin.

Urheiluvalmennuksessa on sananlasku, jonka mukaan valmentaja on juuri niin hyvä kuin joukkueensa viimeisin peli. Voiko saman ajatuksen yleistää? Opettaja on juuri niin hyvä, kuin viimeisin tuntinsa. Pappi on taitava, jos viime pyhänä kirkkoon saapunut kansa tärisi saarnan aikana synnintunnossa penkissään. Kuulostaa kenties stressaavalta, mutta eikö lähtökohta ole se, että huononakin päivänä olen oman alani todellinen ammattilainen. Kiire ei riitä huonon työn selitykseksi. Ammattitaitoon kuuluu, että osaa arvioida työhön kuluvan ajan. Olosuhteet tai raaka-aineetkaan eivät saa merkitä huonoa työn laatua. Miksi luvata ollenkaan tehdä jotakin, jos ei pysty takaamaan laatua.

Ihmiskunnan kehityksen kannalta tietylle alalle erikoistuminen oli äärettömän tärkeää. Oli mahdollista kartuttaa kokemusta tietyssä työssä ja kehittyä siinä aina vain paremmaksi. Kun tunsi oman alansa kuin omat taskunsa, saattoi kehittää työtapoja ja ratkaista eteen tulleita ongelmia.

Jos ammattitaito katoaa, kehitys pysähtyy. Jos diplomi-insinöörit eivät enää osaa kehittää koneitaan, ilmastonmuutosta ei voida pysäyttää. Jos ammattilaisen työhön ei voi luottaa, meidän on palattava omavaraistalouden aikaan, jolloin kaikki oli tehtävä itse.

Meille suomalaisille laatu on ollut erityinen ylpeyden aihe. Olemme luotettavia ja tunnollisia työssämme, emmekä päästä sutta käsistämme. Miksi rima on nyt laskenut? Miksi annamme itsellemme anteeksi huonon laadun ja huolimattomuuden? Jos Made in Finland alkaa merkitä samaa kuin Made in China, peli on menetetty.

Obaman Nobel – sisäpoliittinen palkinto

2009-10-09T06:25:00.000-07:00

Yhdysvaltain melko tuoreelle presidentille Barack Hussein Obamalle myönnettiin tänään Nobelin rauhanpalkinto. Valinta on vahvasti poliittinen; Obaman näytöt ovat köykäiset. Hän on juuri ja juuri ehtinyt näyttää, että vaalikampanjan aikana annetut lupaukset eivät olleet tyhjää puhetta. Diplomatia on palannut USA:n ulkopolitiikkaan ja ympäristökysymykset ovat Obaman agendalla tärkeällä sijalla.

Antamalla Nobelin Obamalle Nobel-komitea on työntänyt lusikkansa syvälle USA:n sisäpolitiikkaan. USA:ssa presidentti ei voi saada aikaan laajamittaisia uudistuksia, jos hänellä ei ole kongressin tukea. Obaman aloittamat uudistukset, erityisesti sosiaalilainsäädännön uudistus, ovat saaneet republikaanit takajaloilleen. Jos uudistusprosessi tyssää sisäpolitiikassa, sillä saattaa olla laajakantoiset seuraukset myös Obaman harjoittamaan ulkopolitiikkaan. Yhdysvaltain kansa on saatava Obaman uudistusten taakse. Tässä asiassa Nobel-komitea on tehnyt voitavansa.

Rampa ankka

2009-09-30T07:14:00.000-07:00

Kotimaisessa politiikassa on ajauduttu tilanteeseen, jossa istuva pääministeri ei todellisuudessa nauti oikeastaan kenenkään muun kuin Kokoomuksen johdon suosiota. Keskustan omissa riveissä on oltu jo pitkään tyytymättömiä Vanhaseen. Ongelmaksi on noussut, että puolueen sisällä ei ole kerrassaan ketään hätävaraa tarttumaan sekä puheenjohtajan sekä pääministerin nuijaan.

Paula Lehtomäki ei kuitenkaan ole tarpeeksi kunnianhimoinen hylätäkseen kaksi pientä lastaan. Timo "tunari" Kalli on pääsyyllinen vaalirahasotkun räjäyttämiseen. Jarmo Korhonen nauttii edelleen suurta kannatusta Etelä-Pohjanmaalla, mutta on kaikkialla muualla punainen vaate. Hannu Takkula ja Olli Rehn ovat sidoksissa Euroopan Unioniin. Paavo Väyrynen ei sovellu tehtävään kenenkään muun paitsi itsensä mielestä. Paras ehdokas on siis Mauri Pekkarinen, jolla olisi tehtävään vaadittava kokemus ja osaaminen, mutta rakkikoiramenneisyytensä vuoksi hän on polttanut siltoja muihin puolueisiin. Keskustan sisällä ei siis ole olemassa yhtä ainutta henkilöä, josta voisi tulla seuraava sattumapääministeri. Keskusta ja sitä myöten myös Suomi on siis pääsemättömissä Matti Vanhasen kanssa.

Vanhanen ei siis kerta kaikkiaan voi kaatua lautaongelmaansa. Tapaus kertoo kuitenkin konkreettisella tavalla median muuttuneista asenteista valtaapitäviin. Aikaisemmin valtamedia, Yle, HS ja MTV, ovat visusti varoneet asettumasta poikkiteloin hallituksen kanssa. Media on pikemminkin tukenut kuin valvonut valtaapitäviä. Nyt tämä ideologia on kertaheitolla heitetty romukoppaan. Lieneekö syynä se, että em. tiedotusvälineiden ei enää pidetä luottamuksen arvoisena. Joka tapauksessa tällä hetkellä media toteuttaa pilkulleen tehtäväänsä vallan vahtikoirana. Eri asia on, auttaako se lopulta ketään. Tilanne johtaa kuitenkin siihen, että kukaan pitkään politiikassa mukana ollut ja lehmänkauppoja solminut poliitikko ei uskalla suin päin tarttua valtakunnapolitiikan ykkösvirkoihin.

Edellä mainittujen perustelujen vuoksi olen varma siitä, että Vanhanen istuu kautensa loppuun asti. Lautalahjusskandaali on lopullisesti vienyt Vanhaselta sen vähäisenkin arvostuksen, jota hän pääministeriuransa alussa nautti. Vaikka lautaepisodi onkin vanhentunut, se ei tee hänen toiminnastaan yhtään sen moraalisempaa. Sinänsä vähäpätöiseltä vaikuttava lautalahjus kertoo kuitenkin kansalle yhden asian. Matti on ihan samanlainen ketku kuin kaikki muutkin poliitikot. Verta haistava media tulee olemaan hänen kintereillään jatkossa entistäkin ärhäkämmin.

Aidosti köyhät

2009-09-27T22:55:00.000-07:00

(Julkaistu Esikko-lehden syyskuun numerossa)

Helsingin Sanomien toimittaja Kimmo Oksanen on kirjoittanut kipeän kirjan kerjäläisyydestä. Oksanen ottaa tähtäimeensä suurin piirtein kaikki suomalaisten kerjäläisiä kohtaan tuntemat ennakkoluulot, ja ampuu ne alas. Kerjäläiset tulevat oikeasti surkeista olosuhteista, he elävät perheineen alle neljän dollarin päivätuloilla, eivätkä he ole rikollisia. He ovat yksinkertaisesti köyhiä, joilta on viety oikeus ihmisarvoiseen elämään.
Oksasen sanoin ”On ilmeisesti helpompaa ja halvempaa kiusata yksittäisiä resupekkoja kuin pureutua köyhyyden ja rikollisuuden todelliseen yhteyteen, syyhyn ja seuraukseen.”

Oksanen peräänkuuluttaa viranomaisten toiminnan kriittistä arviointia ja köyhyyttä synnyttävien rakenteiden muuttamista. EU-jäsenvaltiot ovat allekirjoittaneet sopimuksia, joilla ovat sitoutuneet karsimaan yhteiskunnistaan kaikenlaisen syrjinnän. Kerjäläiset ovat elävä todiste siitä, että asiaa ei ole otettu riittävän vakavasti.

Tavallisilta suomalaisilta Oksanen vaatii inhimillisyyttä, sydäntä. Miksi meidän on niin vaikea nähdä köyhiä aidosti hädänalaisina. Miksi vaadimme viranomaisia puuttumaan kiusalliseksi kokemaamme kerjäämiseen.

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä Suomeen keskittyvässä osassa Oksanen kertoo nimellä kerjäläisten taustoista, tienesteistä, elämästä Suomessa ja suomalaisten suhtautumisesta heihin. Ensimmäisen osan lopulla Oksanen venyttää tekstiä tuomalla esille liian paljon yksityiskohtia. Toisessa Romaniaan keskittyvässä osassa päästään taas itse asiaan. Matkakuvaukset kerjäläisten kotiseudulle Romanian Cetatea de Baltan kylään ovat kirjan merkityksellisintä antia.

Kerjäläisten valtakunta-kirja on WSOY:n alaisen Barrikadi-kustantamon kymmenes julkaisu. Saman sarjan muutamat pamfletit ovat onnistuneet synnyttämään vilkkaan yhteiskunnallisen keskustelun. Tästä ovat hyviä esimerkkejä mm. Timo Harakan Luoton loppu ja erityisesti Katja Boxbergin ja Taneli Heikan Lumedemokratiaa-kirja. Kerjäläisten valtakunta-pamfletti ei ole noussut samalla tavalla esille. Tuleeko aihe kenties liian lähelle tavallista suomalaista?

Hannu Hanhi ja Aku Ankka

2009-09-24T02:38:00.001-07:00

Kohina vaalirahoista jatkuu. Kun Hassi ja Hautala pari kuukautta sitten tekivät ehdotuksen uusien eduskuntavaalien järjestämisestä, heille lähinnä naureskeltiin. Nyt kun puheet vaan jatkuvat, asia on saanut uutta pontta.

En missään nimessä usko, että uudet vaalit järjestetään. Kenen etua ne itse asiassa palvelisivat? Vaalien äänestysprosentti jäisi hyvinkin alhaiseksi ja eduskuntaan valikoituisi aiempaa enemmän hörhöjä. Tästä huolimatta Kokoomus perisi voiton. Keskusta ja SDP menettäisivät asemiaan entisestään. Perussuomalaiset saisivat todennäköisesti paikan tai kaksi lisää, kuten ehkä myös Vasemmistoliitto uuden terhakkaan puheenjohtajansa ansiosta. Eduskunnan voimatasapaino olisi kuitenkin jokseenkin sama ja sama hallitus jatkaisi.

Pääministerin salkustaan huolimatta Keskusta istuu tässä hallituksessa repsikan paikalla, Kokoomus vie. Sinänsä mielenkiintoista on, että oli kriisi mikä tahansa, niin Kokoomuksen johto onnistuu luovimaan niistä jokseenkin siipiään polttamatta, kun taas Keskusta ja erityisesti Vanhanen ryvettyy ryvettymistään. Kertooko tämä siitä, että keskustalaisten kaapissa on enemmän luurankoja?

Joka tapauksessa poliitikkojemme uskottavuus kärsii jatkuvasti. Kansalaiset menettävät sen vähäisenkin luottamuksensa kansanvaltaiseen järjestelmäämme. Näyttää siltä, että poliittiset päättäjämme eivät vieläkään ole huomanneet, että ajat ovat YYA-vuosista muuttuneet. Nyt olisi joka tapauksessa aika suunnata kaikki käytettävissä olevat voimat talouskriisin jälkihoitoon.

Vuonna 2009 jKr

2009-09-23T10:47:00.000-07:00

(Julkaistu Urjalan Sanomissa 17.9.2009)

Winston Smith työskentelee Totuuden ministeriössä. Sen tehtävä on muuttaa historiaa aina silloin, kun hänen Oseania-nimisen valtionsa johto eli niin sanottu Isoveli tekee suunnanmuutoksen politiikassa. Oseania on totalitaarinen valtio. Kaikkialla, myös kansalaisten kodeissa, on silmä, joka valvoo, ettei kukaan suistu harhapoluille. Yksi Oseanian tunnuslauseista on: ”Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa.” George Orwellin kirjasta 1984 tuli maailmankirjallisuuden klassikko. Neuvostoliitossa se kiellettiin.

Vuonna 2009 Orwellin allegoria tuntuu osuvammalta kuin koskaan. Media on Isoveli, joka hallitsee elämäämme. Suurten mediatalojen markkinointigurut tietävät keinot, joilla nuoret ja varttuneemmatkin saadaan koukkuun. Tästä on hyvänä esimerkkinä edellä mainitun kirjan mukaan ideoitu Big Brother-ohjelma. Ohjelman tekijöiden tavoitteena on saada ohjelmalle mahdollisimman suuri yleisö. Tähän pyritään antamalla talon nuorille ärsykkeitä, jotta he tekisivät jotakin mahdollisimman typerää.

Mediataloilla on käynnissä kilpajuoksu. ”Härskimmin, julkeimmin, röyhkeimmin”, ne piiskaavat palkollisiaan. Ainoa yhteinen arvo on ihana vapaus. Sen nimissä uhrataan kaikki. Pelin sääntöjä muokataan pelin edetessä. Yksityinen on julkista. Tarkoitus pyhittää keinot. Mittasuhteita ei ole. Pieni on suurta, yksi yksittäinen tapaus on yleinen totuus. Kansalle voidaan tuputtaa mitä vain ja kaikki uppoaa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Mediatalojen kannalta parasta on, että mistään ei tarvitse kantaa vastuuta. Media voidaan vetää oikeuteen, mutta siitäkin se perii voiton uutisoimalla asiasta näyttävästi. Medialle ei ole olemassa ylituomaria, joka viheltää pillillään pelin poikki ja langettaa rangaistuksensa. Kun vallitsee villin lännen laki, kaikki asiat ja jokainen meistä on vapaata riistaa.

Milloin Oseania nousee kapinaan? Milloin se huutaa: ”Ette voi enää tehdä tätä meille! Kilpajuoksunne murskaa kaiken meille tärkeän.” Ohjenuorana sillä on kiviset taulut, jotka kaiverrettiin pari tuhatta vuotta sitten. Ne ovat tienviittoina elämän kapealla polulla. Ne kertovat, mikä on arvokasta ja missä kulkee raja. Raja voidaan tiivistää näin: kaikki mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.

Isäntä ja renki

2009-08-31T00:24:00.001-07:00

Mikähän ihme siinä on, että meidän suomalaisten on joka tilanteessa mentävä ruotsalaisten perässä? Viimeksi tästä puhuttiin ALV-verouudistuksen yhteydessä. Jyrki Katainen totesi, että 25 prosentin ALV:sta on hyviä kokemuksia mm. Ruotsissa. Sama kommentti toistuu lähes jokaisen poliittisen uudistuksen yhteydessä.

Onko todellakin niin, että meillä ei keksitä mitään omia ratkaisuja. Aina mennään länsinaapurin askelissa. Seurauksenahan on, että tulemme samalla toistaneeksi naapurimme tekemät virheet. Politiikassa nimittäin saattaa kulua kymmenenkin vuotta ennen kuin jonkun päätöksen pitkän tähtäimen seuraukset valkenevat.

Olisi hyvä tietää, onko koskaan käynyt niin, että pääministeri Reinfeldt tai valtiovarainministeri Borg ovat käyttäneet Suomea positiivisena esimerkkinä jonkin uudistuksen puolesta. Vahvasti epäilen. Luulen, että ruotsalaiset hakevat esimerkkinsä Keski-Euroopasta tai sitten eivät koe tarvitsevansa niitä ollenkaan.

Kulminaatiopiste

2009-08-26T04:52:00.001-07:00

Olen itse ollut mukana upeissa urheilutapahtumissa. Kirkkaimpana on mielessä Tukholman maraton v. 2008. Muistan tunteen lähtöviivalla 16000 juoksijan joukossa. Olin miettinyt taktiikkani valmiiksi viikkoja ennen. Aioin lähteä varovasti liikkeelle, koska oli harjoitellut mielestäni huonosti sairastelujen, työkiireiden ja muiden tekijöiden seurauksena. Lähtöviivalla mieleni muuttui: ympärilläni ollut kuhina löi minuun niin paljon adrenaliinia, että päätin lähteä rohkeasti tavoittelemaan neljän tunnin alitusta, mikä oli kova tavoite tällaiselle heppoiselle miehelle.

Lähdin juoksemaan "virran mukana" iloiten siitä, että sain ottaa osaa upeaan urheilutapahtumaan. Antauduin yleisön kannustukselle, ja tunsin kuinka huudot kantoivat juuri minua. Tunne kantoi 34 kilometriin asti. Muistan kuinka kävelin pitkin Strandvägenin puistobulevardia. En jaksanut kuin nojata jalkoihini ja ajatella, että nyt se noutaja tuli. Jalkoja pakotti ja jokainen hengenveto tuotti tuskaa. Mutta vielä oli elämän rippeitä miehessä. Noutaja käväisi vain ja taputti olalle. "Nyt otetaan miehestä mittaa", ajattelin. Kokosin sisuni, muistelin talvisodan miehiä (pateettista eikö totta), purin hammasta ja pakotin itseni liikkeelle. Aloin ohitella kanssajuoksijoita yksi kerrallaan. Metri metriltä aloin uskoa, että neljä tuntia oli haarukassani. Viimeiset viisi kilometriäni olivat nopeimpani. Alitin neljä tuntia 17 sekunnilla!

Maalissa oli huikea tunne. Kyyneleet valuivat norona alas poskia ja maalialueen rappuset tuottivat ylivoimaisia vaikeuksia, mutta olin onnellinen mies. Itsensä voittaminen on typerä klisee, mutta juuri niin siinä kävi.

Olennaista lienee, että tällaisten kokemusten kautta rakentuu terve omanarvontunto. Vaihtoehto nimittäin on, että onnistumisten kautta urheilusta tulee elämän pääsisältö ja se on epäterve tilanne. Urheilu ja liikunta ovat toki tärkeitä asioita, mutta nykyajan itsekkyyttä korostavassa maailmassa monesta aktiiviurheilijasta tulee omaan napaansa tuijottajia ja he ovat lajityyppinä tosi tylsää porukkaa.

Tukholman "menestyksen" jälkeen puhkuin ja puhisin muutaman viikon ajan, mutta sitten arki ja tärkeämmät asiat veivät mukanaan. Tukholmasta jäi kuitenkin selkeä muistijälki mieleeni. Se kuuluu kategoriaan Hetki jona kykenin venymään.

Suola

2009-08-25T04:43:00.000-07:00

Suruaika on käynnissä. Yleisurheilun MM-kisat ovat poistuneet keskuudestamme. Enää en kuule Pertti Tapolan, kaimani ja Heikki Leppäsen leppoisaa ja asiantuntevaa keskustelua. Vanhan kansan tapaan olen nimittäin ottanut tavakseni kuunnella kisat radiosta. Mainitsemillani radion konkareilla on nimittäin draaman taju paremmin hallussa kuin TV-kollegoilla.

Kisamenestys suomalaisilla oli odotettu. Ei mitalin mitalia. Mielestäni parempi näin, koska jos Tero P olisi hänelle kuuluvan keihäsmitalin ottanut, se olisi antanut takaportin johtajille. He olisivat voineet selitellä, että "Kyllä Teron suoritus kertoo selvää kieltä siitä, että maasta löytyy osaamista plaa, plaa plaa."

Suomessa tarvitaan perusteellinen keskustelu urheilumme tilasta. Jarkko Kinnusen ja Jukka Keskisalon upeat suoritukset kertovat selvästi menestyksen reseptit. Kärkitiloja janoavien on kuljettava rohkeasti vastavirtaan, tehtävä itse uraansa koskevat ratkaisut, suunniteltava asioita erittäin pitkällä tähtäimellä ja lisättävä harjoituksen raskautta pikkuhiljaa.

Avainasia on, että meidän olisi kyettävä innostamaan entistä enemmän nuoria urheilun pariin. 2,6 mijoonaisen Jamaikan loistava menestys erityisesti juoksulajeissa antaa toivoa pienille kansoille. Monessa köyhässä valtiossa urheilu on ainoa keino päästä leivän syrjään kiinni. Suomalaisille kaikki tulee annettuna, mutta hyvinvoinnin keskelläkin on mahdollista päästä urheilun huipulle, jos pistää kaiken likoon ja löytää sellaiset tukihenkilöt, joiden tuella nuori urheilija kykenee nousemaan aina seuraavalle portaalle.

Huipputuloksiin tarvitaan kuitenkin vielä jotakin ekstraa. Keihäskisa oli erinomainen esimerkki eri maista tulevien ihmisten erilaisesta asenteesta kauden tärkeimmässä kisassa. Kuuban Martinez kykeni ottamaan rennolla suorituksella itsestään kaiken irti, eikä lamaantunut, vaikka karsinnassa astui yli elämänsä heiton. Thorkildsen imi voimaa yleisöstä. Hän tiesi tarkalleen, milloin onnistumista tarvitaan.

Suomalaiset ähisivät ja puhkuivat ja takertuivat keihääseen kuin viimeiseen oljenkorteen. He tunsivat harteillaan koko kansan valtavat odotukset, eivätkä kyenneet käsittelemään painetilaansa. He eivät menneet vauhdinottopaikalle nauttimaan vaan suorittamaan. He eivät olleet valmiita menestymään.

Menestys edellyttää sitä, että tuntee itsensä niin hyvin, että kykenee tarpeen vaatiessa olemaan itse oma valmentajansa. Jos ensimmäinen heitto lähtee sivusta tai lentää liian korkealle, urheilija tiedostaa tämän, eikä tee ainakaan sitä virhettä seuraavalla heittokierroksella.

Jukka Keskisalo ei saanut parastaan irti alkueräjuoksussa. Hän teki virheen lähtiessään tarkkailemaan muita ja yrittämällä roikkua heidän mukanaan alusta lähtien. Finaalissa hän lähti eri taktiikalla. Antoi kärkimiesten höntyillä itsensä hapoille, ja napsi selkiä viimeisillä kierroksilla.

Tommi Evilä teki hyvän tuloksen karsinnassa, mutta karsiutui silti. Avainkysymys on nyt, miten kaikkensa tähän kisaan panostanut urheilija reagoi pettymykseen. Saako hän kimmokkeen jatkaa uraansa, yrittää uudelleen ja tulla seuraavalla kerralla vauhtiradan päähän vielä paremmin valmistautuneena. Vai lyökö hän tossut naulaan ja kiroaa lopun ikäänsä koko lajin.

Tässä on juuri se syy, miksi kannattaa lähettää nuoria urheilijoita kisaturisteiksi. Että he näkevät, missä kärki menee ja näkevät mitä suuret voitot tuovat parhaille. Ja on se aina hienoa nähdä suomalaisia kisassa mukana. Elätellä heidän kanssaan yleensä turhia toiveita suurista yllätyksistä. Historia osoittaa, että parhaita sijoituksia ei jaeta nimilappujen mukaan.

Urheilu on suurta huumetta. Penkkiurheilun suurin ansio on, että parhaimmillaan se innostaa lisää väkeä juoksuradoille ja moukaririnkiin. Kansan terveys kohoaa ja mielenterveysongelmat vähenevät. Jokaisen on hyvä kokeilla omia rajojaan niin henkisesti kuin fyysisesti. Seuraavassa tekstissä vanha veteraaniurheilija muistelee omaa tähtihetkeään.

Kenen leipää syöt...

2009-08-22T06:12:00.000-07:00

En ole missään vaiheessa kunnolla hahmottanut, mistä vaalirahakohussa on kysymys.
Maailman sivu poliitikot ovat saaneet tukea sellaisilta kansalaisilta, jotka ovat katsoneet kyseisen poliitikon puhuvan ja ennen kaikkea toimivan heidän intressiensä edellyttämällä tavalla. Tässä ei mielestäni ole mitään väärää. Odotammehan me oman paikkakuntamme poliitikkojenkin huolehtivan erityisesti oman alueemme asioista.

Sitä en voi ymmärtää, miksi poliitikot ovat yrittäneet peitellä rahoittajiaan. Onko kenties niin, että rahoja annettaessa ko. tukijat ovat pyytäneet vaikenemaan lahjoituksista. Joka tapauksessa asiaan liittyvä tökerö salailu on valitettava esimerkki siitä syvälle juurtuneesta ajatuksesta, että kaikkea ei saa kansalle kertoa. Ollaan mahdollisen metelin pelossa yritetty peitellä ja vaieta rahoittajista, ja siitäkös meteli on syntynyt!

Keskustelun seuraukset ovat huolestuttavat. Kansalaisten mielissä vahvistuu se käsitys, että poliitikot ovat vain raharikkaiden asianajajia. Näinhän asia ei ole. Vaalien tarkoituksena on, että kansa valitsee edustajikseen henkilöitä, jotka edustavat heidän kantojaan. Vaikka joku poliitikko saisi miljoonalahjoituksen, se ei takaa läpimenoa, jos hänen ajamansa politiikka ei ole laajan kansanjoukon tukemaa. Suomessa ei edelleenkään voi ostaa ääniä.

Näissä kriisinleimaamissa tunnelmissa olisi äärimmäisen tärkeää, että poliitikotkin laittaisivat kaiken käytettävissä olevan energiansa varsinaiseen työhönsä, eli kansallisten ja kansainvälisten ongelmien ratkaisemiseen. Siitä energiasta ja omistautumisesta rahakohu on jo nyt syönyt aivan liian suuren osan.

”Naisen kauhunhuuto rikkoi peilityynen Rutajärven rauhan…”

2009-07-21T13:45:00.000-07:00

(julkaistu Urjalan Sanomissa 16.7.2009)

Ulkona sataa. Mahtavaa! Saan taas tilaisuuden tarttua kirjaan. Tänä kesänä olen kirjamatkaillut ympäri Suomea, Eurooppaa ja Afrikkaa. Toistakymmentä tapausta on saanut ratkaisunsa. Uni on välillä jäänyt vähiin, kun mukaansatempaava murhamysteeri on vienyt väsymisen tunteen. Dekkarikielelle käännettynä ”terävöittänyt kaikki aistit”.

Olen varsin ennakkoluuloton dekkareiden suhteen. Tartun herkästi esimerkiksi kiinalaiseen dekkariin, vaikka kynnys kiinalaisen romaanin lukemiseen on korkea. Lajityyppi antaa tietynlaiset turvalliset raamit aiheille, tarinalle ja henkilöille. Erot syntyvät henkilökuvauksesta, maisemasta ja kerronnasta. Siinä piilee koko homman suola: kiinalainen dekkari on tuttu, mutta mielenkiintoisella tavalla erilainen kuin suomalainen.

Jokaisen arvonsa tuntevan dekkarien ystävän on tehtävä kerran elämässään pyhiinvaellusmatka Lontoon Baker Streetille, missä kaikki sai alkunsa. Ylpeänä voin todeta tämän matkan tehneeni. Olen kävellyt Baker Streetillä, astunut sisään numeron 221 B:n ovesta ja talsinut samoilla matoilla kuin maailman kuuluisin yksityisetsivä. Olen myös soveltanut käytäntöön Holmesin vanhaa metodia: ”Kun mahdoton eliminoidaan, jäljelle jää totuus, oli se miten uskomaton tahansa.”

Tämän kesän löytöni on ollut islantilainen dekkaristi Arnaldur Indridason. Arnaldurin sankari on rikoskomisario Erlendur, jonka nukkavierusta olemuksesta ja mainiosta persoonasta on tullut niin tuttu, että voisin melkein kutsua miestä ystäväkseni.

Jos islantilaisen rikoskirjailijan kirjat saavat likimain asutuskelvottoman Islannin tuntumaan mahdolliselta matkustuskohteelta, millaisen turistiryntäyksen saisikaan aikaan urjalalainen dekkarikirjailija…

”Rikoskomisario Kari Korpi imi henkeä isoisältään perimäänsä merenvahapiippuun. Hän istahti kannon nokalle ja kohotti katseensa kaikennähneen vanhan vesistön pintaan. Urjalan yötön yö oli kaunis, mutta juuri nyt se ei miestä lohduttanut. Vitivalkoiseen morsiamenpukuun sonnustautuneen naisen ruumiin löytyminen Rutajärvestä merkitsi hänen muutenkin lyhyen lomansa päättymistä.”

Peukalo

2009-06-20T02:02:00.000-07:00

(julkaistu Urjalan Sanomissa juhannuksen alla)

Peukalo lienee Luojan nerokkaimpia keksintöjä. Sen ansiosta esi-isämme kykenivät tarttumaan erilaisiin työkaluihin. Työkalujen käyttö johti tiedemiesten mukaan aivokapasiteetin suurenemiseen ja vähitellen ihmisestä kehittyi homo sapiens, viisas ihminen. Työkalu teki siis miehen.

Olen odottanut valaistumista. Teen nimittäin remonttia. Olen kokeillut erilaisia kaluja: vasaroita, sorkkarautaa, erilaisia sahoja, suorakulmaa ja vatupassia, jopa porakonetta ja talttaa. Silti en saa älypään tietovisaa läpi. Vika lienee miehessä.

Tähän asti olen visusti vältellyt talonrakentaja-uroitten seuraa ja hakeutunut mieluummin kerrostalonysvääjien seuraan. Peukaloni on lähinnä toimittanut onnentoivottajan kevyttä virkaa. Nyt olen löytänyt itsestäni Remontti-Reiskan. Erityisalakseni ovat osoittautuneet ruostuneet kaukolämpöpatterit. Seuraavan olen suunnitellut sommittelevani Marimekko-kuosiin. Lehmäkuvio on lempparini.

Koska olen vannoutunut korttimies, hankin itselleni rautakaupan rakentajakortin. Vilauttelen korttia joka tiskillä, muka vahingossa, ja odotan ihantuneita huokauksia. Toinen hankintani oli peräkärry. Peräkärry ei tunnu vielä huomanneen taitavuuttani. Joskus joudun odottamaan pitkän tovin sitä hetkeä, kun ketään ei ole lähistöllä, jolloin tartun aisaan ja alan peruuttaa.

Koska olen isieni sukua, olen ajatellut, että mies ei ole mies, ennen kuin hän on rakentanut perheelleen talon. Nyt olen tullut toisiin aatoksiin. Ehdotan pinttyneeseen käsitykseen pientä viilausta lähinnä siitä syystä, että urbaani asuminen vie edellytykset mieheksi tulemiselta. Ajanmukaistettu versio kuuluu näin: mies on mies, sitten kun hän on pintaremontoinut asunto-osakkeen perheensä pesäksi!

Ps.
Vetäydyn kesälomalle. Lämmintä kesää.

Toivo

2009-05-27T01:57:00.000-07:00

Lintujen laulaessa kesän riemua ja lämpimän tuulen pyyhkiessä pälveä edes kaltaiseni kyyninen yksilö ei pitkään jaksa sukeltaa synkkyydessä. Väkisinkin hymy pyrkii nousemaan suupielille ja kireät rypyt suoristuvat hilseilevältä otsalta. Huomaan kesäisen ihmeen itsessäni. Sisälläni syttyy toivo.

Toivo on lapsissa, joita maallinen maailma ja aikuisten rajoitukset eivät ole kyenneet synkistämään.

Toivo on auringossa, joka ei vain suostu pysymään taivaan kannen alla.

Toivo on sellaisessa aamussa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta.

Toivo makaa lapsen sängyssään ja katsoo maailman ihmeitä ihmetellen puhtaansinisillä silmillään.

Toivo on minussa, kun lapseni katsoo minua ihaillen.

Urhous hukassa

2009-05-04T01:01:00.000-07:00

Poltin hihani, käämini ja proppuni, kun luin Keskustan Urho-kampanjan esitettä (http://www2.keskusta.fi/loader.aspx?id=b26709e9-a4cb-4547-b9f0-ae1ea5f19de6). Suomessa ihmeteltiin viime vuonna sitä, kuinka Venäjällä uudelleenkirjoitettiin historiaa ja rehabilitoitiin Stalin. Vanhasta konnasta tehtiin kansallinen sankari. Kekkonen ei ole Stalin, mutta putipuhtaisiksi ei Urkinkaan jauhoja voi katsoa.

Esitteen mielenkiintoisin osuus kuuluu näin: "Jos rähmällään olo tarkoittaa sitä, että katsoo kulloisenkin tilanteen realiteetit, ja päättelee siitä, mikä juuri niissä oloissa ja juuri silloin on parasta Suomelle, niin hyväksytään, silloin oltiin rähmällään." Ei, sitä ei rähmälläänolo tarkoita. Se tarkoittaa sitä, että Suomi otti kaikessa huomioon Neuvostoliiton intressit. Myös silloin kuin siihen ei ollut välttämätöntä tarvetta. Kekkosen kaudella Suomi ei ollut suvereeni eli Suomi ei määrännyt itse tekemisistään. Paasikiven kaudella Suomen asema oli yhtä arkaluontoinen, mutta silti hän kykeni vetämään rajan Suomen ja Neuvostoliiton välille.

Kekkosen ottaminen kampanjan keulakuvaksi on vikatikki jo lähtökohtaisesti. Kekkonen kyykytti vanhaa puoluettaan siinä missä muitakin. Joissakin tilanteissa muita pahemmin. Kekkonen oli korostetusti koko kansan presidentti. Urhous-kampanjan vuoksi Kekkonen on takuulla kääntynyt haudassa kerran jos toisenkin. Hän ei olisi hyväksynyt Keskustan länsimielistä linjaa, eikä hän olisi missään nimessä hyväksynyt Matti Vanhasen äärimmäisen heikkotahtoista Venäjän politiikkaa. Venäjäsuhteiden hoidossa valtakunnan ykkösmies on ollut pelkkä seinäruusu ja statisti!

Kekkosen pitkän valtakauden kiistämättömimmät ansiot liittyvät lopulta sisäpolitiikkaan. Kekkosella oli tärkeä rooli sotien jälkeisen Suomen rakentamisessa ja hyvinvointivaltion peruskiven luomisessa. Kansan syvissä riveissä Kekkosta muistetaan hyvällä, koska hänen kaudellaan oli isäntä talossa. Isännän läsnäolo loi turvallisuutta. Kekkosen ja Vanhasen yhtäläisyydet ovat vähissä. Ainut miehiä yhdistävä tekijä lienee hiihtoharrastus. Sekin sillä erotuksella, että Vanhasen perässä ei hiihdä kukaan.

Pekka vai Sheridan?

2009-04-27T07:47:00.000-07:00

Tunnetko Sheridan Bucketin [Bukée]? Hän on yksi Pokka pitää -sarjan pääosan esittäjistä, vaikka minä en muista häntä koskaan nähneeni. Äidin Hyacinth Bucketin mielestä Sheridan on maailman ihmeellisin lapsi. Opiskelee korkeakoulussa taloustiedettä ja harrastaa sivistyneesti kaikenlaista. Tosiasiassa Sheridan tuntuu kuitenkin olevan täysin Hunninkolla: ainaisessa rahapulassa ja vaikeuksissa. Kaiken lisäksi hän on sortunut runouteen ja koruompeluun.

Sheridan on monesti tullut mieleeni, kun olen joutunut ottamaan yhteyttä lapsen vanhempiin. ”Mutta eihän meidän Pekka/Liisa ole sellainen!” kuuluu vastaus esittämääni ikävään asiaan. Vanhempien silmissä oma lapsi on edelleen se kullannuppu, joka kirmasi leikkikentällä pallon perässä tai leikki kotia Molla-Maija kainalossa. Nuhteeton, rehellinen, aito ja avoin. Opettaja on paha, jos tulee muuta esittämään.

Jos ongelma on pieni ja kyseessä on vain hairahdus, vanhemman puolustelu on oikeastaan vain hienoa. Vanhemman kuuluukin seistä lapsensa takana. Ongelma tästä tulee, jos aikuinen ei oikeasti kykene näkemään lapsensa ongelmia. Kieltää nenänsä todistuksen, kun lapsen henki haisee vanhalta viinalta tai siivotessa pitää sen tietyn kaapin koskemattomana, koska ei halua tietää mitä sen sisältä löytyy.

Kasvava lapsi nauttii siitä vapaudesta, jonka vanhemman sokeus suo. Ajan kuluessa lapsi vieraantuu vanhemmistaan ja kuilu kasvaa ylittämättömäksi. Tulee aika, jolloin lapsi huomaa isän ja äidin jättäneen heitteille. Aikuinen ei olekaan ollut se turva, joka sanoisi kuinka maailma makaa. Se peruskallio, josta voisi ottaa kaikessa mallia.

Asiassa on toinenkin puoli. Se valkeni minulle, kun luin läpi lukiolaisten koevastauksia. Kysymykset olivat äärettömän vaikeita. Miten talouskriisiin on ajauduttu ja kuinka kriisistä päästään? Millainen on Suomen asema kansainvälisessä taloudessa? Vastaukset olivat niin perusteellisia ja asiantuntevia, että tuli mieleeni lähettää ne valtiovarainministeriöön. Samalla päähäni pälkähti, että kuinka moni vanhempi lukee lastensa vastauksia. Toisin sanoen, kuinka moni vanhempi oikeasti ymmärtää sen, kuinka lahjakas oma lapsi on? Missä vaiheessa vanhempi vain tyytyy tarkistamaan arvosanan ja rustaamaan nimensä ylälaitaan? Lapsi tarvitsee vanhempiaan vielä silloinkin, kun lompakossa kunniapaikalla komeilee ajokortti. Kenen muun arvostus voisi lapselle olla tärkeämpi kuin oman isän tai äidin?

(Julkaistu Urjalan Sanomissa 16.4.2009)

Maisterisjätkän vene vuotaa

2009-04-17T03:19:00.000-07:00

Timo Soini on ollut muiden eduskuntapuolueiden kansanedustajien hampaissa jo pitkään. Nyt mediakin on ottanut lempilapsensa tukehduttavaan syliinsä. Soini on kerjännyt verta nenästään. Päättäessään sittenkin lähteä mukaan kesän parlamenttivaaleihin, Soini likasi oman tahrattoman kilpensä. Hän osoittautui samanlaiseksi poliittiseksi peluriksi kuin muutkin ryvettyneet.

Soini on tähän mennessä osoittanut pelimiehen silmää. Napakat sanonnat istuvat otsikoihin ja pitkä kokemus politiikassa ovat pitäneet miehen esillä. Kuluu se silti turpeampikin naama. Vuoden "sapattivapaa" Brysselissä ja väistämätön mediatauko tuovat kuluneeseen persoonaan uutta väriä ja iskulauseet saavat takuulla uutta pontta.

Mielenkiintoisempi kysymys on, mitä Perssuomalaisille tapahtuu, jos/kun Soini parlamenttiin valitaan. Soini on yhtä kuin puolueensa. Hän on pitänyt esillä useita Perssuomalaisia, mutta kohottamalla monia hän ei ole kohottanut ketään. Kuka siis johtaa puoluetta Suomessa, kun päällikkö on Brysselissä. Toiseksi pahin (vai paras?) skenaario on, että puolue jää heitteille. Pahin on se, että puolue jää vääriin käsiin ja ankaralla vastustamisella hankittu suosio alkaa hiipua. Soinille annettu ääni saattaa siis johtaa koko puolueen perikatoon.

Aurinkokuningas

2009-04-15T03:58:00.000-07:00

Suomi on karu maa. Jokaisen suomalaisen kuuluisi olla kuin vaivaiskoivu, toinen ei saa nousta toista korkeammalle. Kaikki, jotka kurkottavat korkeuksia ja uskaltavat yrittää toisia korkeammalle, yritetään kitkeä juurineen.

Juhani Tamminen on tuomittu ikuiseen kadotukseen, koska hän on uskaltanut uhmata pyhää mediaa. Madame Sirkkiä-Jarva kaivoi Tamille ansan, jonka Tami näki kilometrin päästä, mutta johon hän juoksi, koska ei halunnut nöyristellä median edessä. Nyt edessä on tuttu julkinen teloitus.

Valmentaminen on kovaa työtä. Valmentajan tehtävänä on kantaa vastuuta joukkueen menestyksestä. Palikoita on monia ja kaikki palaset pitäisi saada kohdalleen niin, että kaikki sitoutuvat tavoittelemaan yhteistä päämäärää.

Tamilla oli käytössään erittäin rajallinen pelaajamateriaali. Vastassa oli joukkue, joka oli lepsusti valmennettu, mutta jossa oli useita kokeneita ja koviin peleihin tottuneita pelaajia. Tammisen ainoa mahdollisuus oli luoda joukkueeseen niin vahva yhteishenki ja fyysinen kunto, että Daavid voisi haastaa Goljatin. Tässä tavoitteessa hän onnistui loistavasti. Kiitokset täytyy antaa myös joukkueelle, joka jaksoi Tammis-pyörremyrskyn keskellä koko pitkän kauden. Lopulta suuri tavoite oli muutaman sentin päässä. Jos media ei tätä ymmärrä, se on median vika.

Hatut pois kiekkokansa. Tammisen kaltaisia suuria persoonia ja tunnejohtajia Suomi tarvitsee!

Lamantappoase

2009-04-14T03:15:00.000-07:00

Kaveri haastoi lamantappotalkoisiin. Noudatin kutsua, viimeisen viiden viikon aikana ostimme auton ja uuden asunnon. Hartioita kivistää velkataakan raskas taakka, mutta uskalsimmepa! Nyt pitäisi vielä löytää toinen rohkea, joka ostaisi vanhan asunnon. Joku yhtä suhdannelukutaidoton.

Ensimmäiset merkit keväästä ja talousnoususta ovat kuitenkin nähtävillä, jos ne haluaa nähdä. Lintujen viserrys kuuluu kirkkaana ja osakekurssit niin USA:ssa kuin myös Suomessa ovat varovaisessa nousussa. Tänään sanottiin uutisissa, että kaksi suurta amerikkalaista pankkia julkaisivat miljarditulokset ja ilmoittivat alkavansa maksamaan takaisin pankkitukia. Kun vielä Nokia kertoisi parantuneesta tuloksestaan.

Olennaista on ottaa oppia laman syistä. Finanssimaailma ei toimi ilman ohjailua. Jos markkinavoimien annetaan toimia vapaasti, talouden ylikuumenemisvaara on alituinen ja raha täyttää vain pelureiden taskut.

Valtiotalouden kannalta vanhan testamentin talousoppi toimii edelleen. Lihavia vuosia seuraavat laihat. Viisas kerää hyvinä vuosina varastoon senkin uhalla, että kasvu-ura hetkellisesti taittuu. Vielä kun saataisiin poliitikotkin näkemään asioita vaalikauden ylittävällä perspektiivillä.

Yksi tärkeä oppi kuluneista kuukausista on ollut meille tavallisillekin ihmisille opittavissa: köyhän ei kannata leikkiä sijoittajaa. Siinä vaiheessa, kun jonkin alan tai yrityksen menestyksestä kerrotaan uutisissa, kyseisen firman osakkeita on myöhäistä hankkia. Sisäpiiritietoa ei saa, paitsi tietysti sisäpiirissä, ja sinne ei tavallinen pulliainen pääse.

Onnellisempi on, kun ei kauhean tarkkaan seuraa talouden käänteitä. Säästyy ylimääräiseltä kiukulta, katkeruudelta ja kateudelta. Parempi pienen ihmisiä keskittyä niihin pieniin suuriin asioihin. Kuten pieniin ihmisiin.

Ps. kiinnostaisiko hyvä asunto?

"Kylmien kyytimies"

2009-03-31T01:37:00.000-07:00

Antti Tuuri on kirjoittanut erinomaisen kirjan Suomen sisällissodasta (1918). Kirjan nimi on "Kylmien kyytimies" ja se kuvaa pohjalaista talonpoikaa, joka vedetään väkisin valkoiseen armeijaan Tamperetta valtaamaan. Kirja kertoo miehestä, joka yrittää kaikin voimin pysyä sodan ulkopuolella, mutta joutuu väkisin osalliseksi. Tosin vain sodan (lähinnä valkoisia) ruumiita. Siitä nimi.

Tuuri on proosan mestari. Hän ei lavertele, eikä tunteile turhaan. Hän vain toteaa tapahtumat. Kaikki muu, kuten tunteet, ovat lukijan päässä. Kirja henkii ahdistusta ja hätää, suurta ja suurempaa kärsimystä. Ainoa kantava voima on ystävyys, ja sekin varsin vaitelias sellainen.

Jokaisen suomalaisen olisi syytä lukea teos. Toisin kuin esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla, kirja ei ole liian massiivinen. Asioita käydään läpi yhden miehen silmin ja tapahtumia seurataan vain noin viikon ajan. Silti kirja antaa hyvin todentuntuisen kuvan siitä, miksi kyseinen sota on edelleen niin traumaattinen meille.

Se oli sota, jossa propagandalla oli erityisen suuri merkitys. Se oli myös sota, jossa ei ollut himpun vertaa sankaruutta. Vain pieniä ja suurempia konneja, harhakuvia ja ennen kaikkea uhreja.

Kirja jäättää jälkeen suuren lähimmäisen rakkauden. Ja sitähän me näinäkin päivinä tarvitsemme, kun tulevaisuutta on vaikea hahmottaa ja oma ja toisen etu näyttävät olevan ristiriidassa.

Päts, Koivisto ja sopulit

2009-03-26T13:20:00.000-07:00

Sotia edeltävänä aikana Suomella ja Virolla oli salainen sotilaallinen sopimus, joka tunnettiin nimellä Suomen silta (kts. lisätietoa Jari Leskisen kirjasta Vaiettu Suomen silta). Sopimuksen mukaisesti maat rakensivat Suomenlahden kapeimmalle kohdalle molemmille puolille rantaa raskaat tykistöpesäkkeet. Näiden tykkien avulla kahden kääpiön oli tarkoitus sulkea suuren ja mahtavan Neuvostoliiton merivoimat pussiin Suomenlahden pohjukkaan. Moskovasta Tallinnaan tullut kirje ja vaatimus alueluovutuksista katkaisi sillan ennen aikojaan. Virolaiset nostivat kädet ylös, ja virolaisten pitkä painajainen alkoi. Lopullisen päätöksen Viron antautumisesta teki silloinen pääministeri Konstantin Päts. Miehityksen aikana Päts karkoitettiin Siperiaan, jossa hän kuoli vuonna 1940. Virolaisille Päts oli paitsi sankaripresidentti ja neuvostomiehityksen marttyyri.

Vuonna 2002 Martti Turtola teki Konstantin Pätsin presidenttikaudesta varsin kriittisen kirjan. Turtola esitti näkemyksen, jonka mukaan Pätsistä tuli antautumisen jälkeen Kremlin sätkynukke, joka taivutteli virolaiset alistumaan Neuvostoliiton käskyvaltaan. Turtolan kirjasta ei Suomessa noussut kummmoistakaan kohua, mutta virolaisille Suomen Viro-instituutin johtaja Turtola oli tästä lähtien punainen vaate.

Vuosi sitten toimittaja Leena Hietanen julkaisi niin ikään kirjan, joka synnytti kohun lähinnä Suomenlahden eteläpuolella. Kirjassaan Viron kylmä sota Hietanen nosti esille Viron venäläisten oikeudettoman aseman (eivät mm. saa äänestää) rinnastaen venäläisten aseman Virossa mustien asemaan apartheidin aikaisessa Etelä-Afrikassa. Kovinta kritiikkiä Hietanen sai muuan Sofi Oksaselta.

Viime maanantaina (23.3.) Helsingissä julkaistiin Oksasen ja Imbi Pajun yhdessä kirjoittama teos Kaiken takana oli pelko. Kirjassa tekijät käsittelevät Viron synkkiä vaiheita neuvostomiehityksen aikana. Kirjan julkaisutilaisuudessa suomalaistoimittajien huomio ei keskittynyt kirjan varsinaiseen aiheeseen, vaan kysymykseen siitä, ovatko virolaiset katkeria suomalaisille siitä, että virallinen Suomi ei antanut merkittävämpää poliittista tukea Virolle vaikeassa itsenäisyystaistelussa. Saatuaan johdatteleviin kysymyksiinsä haluamansa vastauksen, sopulitoimittajat ovat itseään säästämättä keränneet tavallisen kansan ja esilletyöntyvien "asiantuntijoiden" kannanottoja, joissa on tuomittu presidentti Koivisto pelkuriksi ja vaadittu julkista anteeksipyyntöä kahden vuosikymmenen aikaisista asioista. Vanha kaukopartiomies ei ole anteeksipyyntöön taipunut.

Olenko vainoharhainen, kun aistin ilmassa paitsi tekemällätehtyä mediakohua niin myös koston makua? Kaikki edellä mainittu todistaa, että Finlandiavoittajakin on vain ihminen. Eniten lankaan on lentänyt Suomen kansa. "Kohu" on osoittanut, miten kehno on aikalaistemme historiallinen ymmärrys ja kuinka huonosti kansa osaa lukea mediaa. On helppo olla Teräsmies, kun tilanne on lauennut kaksi vuosikymmentä sitten ja Siperian karhukaan ei ole juuri tällä hetkellä hengittämässä niskaan.

Konsensus

2009-03-04T23:51:00.000-08:00

Ennen vanhaan politiikan perinteenä Suomessa oli niin sanottu konsensus. Se tarkoitti sitä, että niin kauan neuvoteltiin, kunnes kaikki olivat jokseenkin samaa mieltä. Tämä tarkoitti sitä, että neuvottelut venyivät ja vanuivat ja lopulta aikaansaatu loppulausunto oli niin mutkikas, ettei Erkkikään saanut siitä selvää. Hyvä puoli tässä kuitenkin oli se, että kaikkia kuunneltiin, kaikille annettiin arvo.

Konsensus oli erityisesti SDP:n harjoittaman politiikan kivijalka. Nykyisen porvarihallituksen aikana konsensus on heitetty näyttävästi romukoppaan. Päätöksiä tehdään hallituksessa suljettujen ovien takana eikä asioille haeta laajaa hyväksyntää, vaan ne runnotaan eduskunnassa läpi puoluekuriin nojaten.

Suomalaisen demokratian heikkoutta kuvaa hyvin se, että mitkään hallituksen ulkopuoliset voimat eivät ole kyenneet horjuttamaan tätä runnomispolitiikkaa. Oppositio on kriisissä eikä saa loveakaan aikaan hallitusrintamaan, vaikka hallituksen rivit ovat levällään yksittäisten ministerien antaessa idioottimaisia lausuntoja ja vihreiden vetäessä omaa linjaa hallituksen sisällä. Toinen heikkouden merkki on se, että suuria rakenteellisia ei tehdä silloin, kun niiden tekemiseen olisi parhaat edellytykset. Ikäviä päätöksiä siirretään sellaiseen ajankohtaan, jolloin niistä on mahdollisimman vähän haittaa istuvan hallituksen jatkolle.

Ilmapiirin muutos tapahtui vasta, kun pääministeri haki viisasten kiven Rukan hangilta. Mitä Vanhanen ajatteli antaessaan ymmärtää, että ajatus eläkeiän nostamisesta oli hänen oma kuningasajatuksensa? Halusiko hän kenties osoittaa olevansa suuri johtaja? Oli miten oli, hänen lausuntonsa sai vallankumouksen punaisen lipun nousemaan Hakaniemen torin reunaan. Vanhat SAK:laiset voimat osoittivat, että vielä henki pihisee. Alettiin jopa puhua yleislakosta, aseesta, joka piti olla haudattuna samaan paikkaan plutoniumjätteiden kanssa.

Porvarihallituksen runnomispolitiikka on kieltämättä tuonut uutta väriä politiikkaan, mutta henkilökohtaisesti kaipaan sitä vanhaa konsensusta. Nykyisinä kriisiaikoina olisi suuri tarve viimein nousta samaan laivaan ja pistää Suomi-neito matkaan kohti valoisampaa tulevaisuutta. Tämä ei onnistu, ellei hallitus tule märssykorista alas.

Itsekkyys

2009-03-02T09:50:00.000-08:00

Rikas pohjoinen pallonpuolisko seisoo koyhän eteläisen harteilla. Heidän köyhyytensä on meidän hyvinvointimme edellytys. Jos etelä rikastuu, pohjoinen köyhtyy ja meidän on tingittävä korkeasta elintasostamme. Ilmastonmuutos johtuu monista erilaisista teollisuuden päästöistä, joita syntyy, kun eri puolilla maailmaa tehdään tavaraa rikkaalle pohjoiselle. Valittavanamme on oma hyvinvointi tänään tai parempi tulevaisuus huomenna. Tiedämme tämän, mutta emme ole valmiita muuttamaan mitään. Ihmettelen itseäni siinä kuinka halukkaasti olen valmis hyppäämään Titanic-laivan kannelle täysin tietoisena päätösteni seurauksista!

Valitettavasti meidän ei tarvitse lähteä maapalloa kiertämään, jos haluamme saada esimerkkejä itsekkyydestä. Tässä teille muutamia valitettavan arkisia esimerkkejä: mies jättää vaimonsa ja pienet lapsensa, koska kokee, ettei kykene arkisten paineiden keskellä toteuttamaan itseään. Autoa-ajava kaasuttaa kolaripaikan ohi, koska hänellä on kiire töihin. Työaikaa lyhentämällä työttömät suomalaiset pääsisivät töihin, mutta työssäkäyvät eivät suostu tähän, koska eivät halua tulotasonsa laskevan. Keskustalainen kansanedustaja kannattaa eläkeiän nostamista, koska tätä kautta meidän ei tarvisisi ottaa Suomeen niin paljon maahanmuuttajia. Isä huutaa pienille lapsilleen, koska työstressi vetää hermot kireälle.

Itsekkyys on aikamme suurin ongelma. Suurin osa meitä riivaavista suurista ongelmista on johdettavissa siitä. Teemme päivän aikana monia päätöksiä, joissa meidän on valittava oman hyvinvointimme ja yhteisön tai pahimmillaan koko maailman hyvinvoinnin välillä.

Julistan sodan itsekkyyttä vastaan! Kaikki maailman itsekkyydestä kiinnijääneet, liittykäämme yhteen puolustamaan kotejamme, tätä maapalloa ja elintilaamme täällä, perheitämme ja ystäviämme kaiken erämaaksi muuttavalta ihmisen itsekkyydeltä!!

Kunnat suuryritysten jalanjäljille?

2009-02-23T00:47:00.000-08:00

Suomi on kuulemma lamassa. Silti yhdeksällä kymmenestä elämä kulkee normaalia latua. Tosiasiassa lama koettelee lähinnä vientikauppaa käyviä yrityksiä. Näidenkään yritysten johtokunnissa tilannetta ei pidetä välttämättä kauhean vaikeana: "lama" antaa oivan tilaisuuden tehdä niitä kipeitä ratkaisuja, joita ei ole hyvinä aikoina uskallettu tehdä. "Laman" päätyttyä toimintaa jatketaan entistä ehompana, kun yritysten menopuolta on saatu sorvattua alaspäin.

Kohtalokkaammat seuraukset "lamalla" on kuntapuolella, jos ne päättävät seurata vientiyritysten esimerkkiä. Muuttotappiokunnissa ollaan jo vuosikaudet eletty velkarahalla. "Lama" tarjoaa kaivatun tilaisuuden tehdä henkilöstövahennyksiä, kuntaliitoksia, palvelumaksujen korotuksia jne.

Ikävä kyllä kuntapuolella ratkaisut eivät edesauta kuntalaisten hyvinvointia "laman" päätyttyä. Kun naapurit ovat naimisiin menneet, liitto on lopullinen. Tai kun koulu on suljettu, ovet pysyvät kiinni. Mutta kuinka houkutteleva tällainen "yövartijakunta" on mahdollisille muuttajille?

Pienet teot

2009-02-18T10:52:00.000-08:00

Annoin lukion ykkösluokkalaisille jo ennen koetta yhden esseekysymyksen, koska jo vastaamiseen valmistautuminen on oppimista. Kysymys on: Voiko yksilö muuttaa historian kulkua? Siihen on vain yksi oikea vastaus. Hitler, Stalin ja Mao ovat siitä huonoja esimerkkejä; Jeesus, Churchill ja Mannerheim myönteisempiä. Aika näyttää, kumpaan ryhmään Barack Hussein Obama kuuluu.

Obama tuli maailman tietoisuuteen kuin taivaan lahja. Muidenkin mediaa seuraavien mieleen lienee tulleet lopun ajat, kun on perehtynyt huonoihin ja huonompiin uutisiin. Perisuomalainen luonne houkuttelee epäilemään. Käsikirjoitus tuntuu liian tutulta. Maailma on ajautunut kuilun partaalle, kunnes pelastaja saapuu.

Tilanteessa on myös jotakin tuttua. Maailmanmarkkinat ajautuivat ensi kerran vakavaan kriisiin 1930-luvun taitteessa. Ongelmat alkoivat Amerikan Wall Streetilta vuonna 1929 ja levisivät kaikkiin kansainvälistä kauppaa käyneisiin maihin. Lamaa kesti vuosia, kunnes vuonna 1933 presidentiksi valitun Franklin Delano Rooseveltin new deal -ohjelma alkoi purra. Roosevelt aloitti julkisia rakennushankkeita, jotka rahoitettiin verotusta kiristämällä. Laman hoitoon otettiin Suomessakin Rooseveltin määräämiä lääkkeitä. Silti lama johti monessa maassa poliittiseen kriisiin, kun ääriliikkeiden kannatus kasvoi. Suomessa lapuanliike eli kukoistuskautensa lamavuosina, epätoivoiset saksalaiset nostivat valtaan Adolf Hitlerin.

En halua olla tuomiopäivän profeetta, mutta kehotan varovaisuuteen. Varsinkaan kriisiaikoina ei ole syytä takertua liian helppoihin vastauksiin. Isojen lohkareiden liikkuessa meidän on kannettava vastuuta toisistamme. Pienessä yhteisössä pienet teot ratkaisevat.

(Teksti on julkaistu kolumnina Urjalan Sanomissa 29.1.2009)

Jos puhuu tyhmiä, voi saada turpiin

2009-02-08T22:50:00.000-08:00

Jussi Halla-aho on erikoinen kaveri. Perussuomalaisten kunnanvaltuutettu ja koulutettu perheenisä, jolla ainakin nettitietojen perusteella on fiksu vaimo. Taustat ovat kunnossa, mutta suu puhuu mitä sylki tuo. Huolestuttavampaa olisi nimittäin ajatella, että hän on oikeasti harkinnut sanojaan.

En seuraa arkipäivän pintajulkisuutta, mutta Halla-aho on alkanut kiinnostaa minua, koska hän saa minut vihaiseksi. Kaltaisilleni tietämättömille tiivistäisin sen verran, että Jussi on blogisivuillaan todennut muun muassa näin: ”Koska näin ollen yhä useampi nainen tulee joka tapauksessa raiskatuksi, toivon hartaasti, että uhrinsa sattumanvaraisesti valitsevien saalistajien kynsiin jäisivät oikeat naisihmiset. Vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä. Mieluummin he kuin joku muu. Heihin ei tehoa mikään muu kuin se, että monikulttuuri osuu omaan nilkkaan." (20.12.2006) Tämän kaltaiset harkitut pistot ovat tuottaneet Jussille paikan Helsingin kunnanvaltuustoon ja mahdollisesti samaisen kaupungin käräjäoikeuteen.

Jussi oli viime perjantaina 6.2. Pressiklubin teurastettavana. Niin, teuraaksi hän joutui. 3 vs. 1 -asetelma ei antanut hänelle paljon mahdollisuuksia. Studion pojat olivat selvästi nitistää Jussin. Pahimmillaan pelkään tämänkaltaisen teurastuksen kääntyvän itseään vastaan. Olisivat antaneet Jussin itsensä puhua lävet päähänsä?! Ns. haastattelu on nähtävissä Yle Areenassa.

Halla-aho, kuten monet muut hänen kaltaisensa, eivät tunnu ymmärtävän mitään demografian päälle. Suomen väestöpyramidi muistuttaa huonosti itsestään huolehtinutta ihmistä: keskivartalolihava ja heikkojalkainen. Seuraava vaihe on se, että pää turpoaa. Meidän varhaiskeski-ikäisten (joihin muuten Jussikin kuuluu) kannalta tilanne on kohta raskas. Meidän on tehtävä kahta työtä, jotta pystyisimme elättämään perheemme ja eläkeläisemme. Tai sitten meidän on hyväksyttävä tosiasiat ja pyydettävä tänne työvoimaa ulkomailta.

Mitä paremmin olemme valmistautuneita ulkomaalaisten maahanmuuttoon, sitä tervetulleemmaksi he olonsa tuntevat ja sitä helpompi heidän on sopeutua yhteiskuntaamme. Me emme enää hyödy norsunluutornissamme elämisestä, koska se näivettää meidät ja kulttuurimme ei kehity vaan taantuu. Elintasomme lasku on jo alkanut.

Kulttuurien vuorovaikutus on tulevaisuutta. Vaikeuksia tulee, kun asenteet törmäävät, mutta meillä ei oikeastaan ole vaihtoehtoa. Maailma on jo muuttunut, Jussi-hyvä.

Use the Force

2009-01-30T03:16:00.000-08:00

Star wars-trilogia oli lapsuuteni suosikkielokuvia. Tarkoitan tietysti niitä 80-luvun taitteen kolmea elokuvaa, enkä näitä myöhemmin syntyneitä rahastuskoneita. Elokuvissa seikkaili Luke Skywalker, Han Solo ja prinsessa Leia. Heitä oli vastassa "langennut enkeli" Pimeyden lordi Darth Vader. Luke oli jedi-ritari, jolla oli yliluonnollisia kykyjä. Hän kykeni ajatusten voimalla nostamaan vaikka taistelualuksen suosta! Kyvystä puhuttiin Voimana (the Force).

Tämä lapsuuttani leimaava elokuva tulee aina mieleeni, kun kuulen aikamme muotitermin "voimaannuttaa" (toisinaan asussa "voimaantua"). Ymmärrän termin niin, että sillä tarkoitetaan ihmisessä olevien piilevien voimavarojen saamisesta käyttöön. Käytännössä siis juuri sitä samaa Voimaa, mikä teki tavallisen oloisesta puhevikaisesta Lukesta erityisen - jedi-ritarin.

Vaikka tähtien sota-trilogia oli lapsuuttani leimaava suuri elokuvateos, minulla alkaa nykyään sappi kiehua, kun kuulen termin. Nuorelle pojalle elokuva loi ajatuksen ihailtavasta yli-ihmisyydestä. Uskoin, että olen erilainen ja kykenen ihmetekoihin, kunhan vain löydän oman Voimani. Vasta nyt varhaiskeski-ikäisenä kykenen tunnustamaan, että olen ihan tavallinen ihminen, enkä yhtään sen yli.

Tavallisuuden toteaminen oli kivulias prosessi, kuten niin usein henkisen puolen sairaudet ovat. Minun täytyi löytää oma rajallisuuteni. Omat rajani löytääkseni minun oli mentävä rajalle asti. Väsyä ja uupua. Minun täytyi luopua myös uupumisesta toipumisen toivosta. Vasta sen jälkeen olin valmis tulemaan terveeksi, tavalliseksi.

Nykyään olen kiitollinen tavallisuudestani. Koska olen ihan vain oma itseni, minulta ei myöskään voida odottaa ihmetekoja. Läheisimmilleni parantumiseni on ollut helpotus, koska yli-ihmistä on vaikea saada pysähtymään. Yli-ihminen on olemassa vain tekemällä ja suorittamalla, tavoittelemalla taivaita. Tavallisen ihmisen on pakko olla paikalla. Hän on saavutettavissa.

TET-jakso Euroopan parlamentissa

2009-01-27T08:16:00.000-08:00

Terveisiä Pirkanmaan Eurooppatiedotuksesta. Kävin siellä abiturienttiemme kanssa viime perjantaina. Aluetiedottaja Outi Koskinen antoi meille erinomaisen tietopaketin EU:n ajankohtaisista asioista. Ihmettelimme yhdessä tulevien parlamenttivaalien ehdokaslistoja. Näyttää siltä, että ehdokkaita metsästettäessä ei ole kysytty poliittista kokemusta tai pitkää koulutusta, mutta uimamaisterit ovat olleet vahvoilla.

Tilanteeseen voidaan löytää kaksi mahdollista selitystä. Joko puolueet väheksyvät parlamenttivaaleja tai sitten sopivia ehdokkaita ei yksinkertaisesti ole. Olen taipuvainen uskomaan jälkimmäistä selitystä. Kyse on laajemmasta ongelmasta. Lahjakkaat ihmiset eivät hakeudu politiikkaan vaan ryhtyvät mieluummin esimerkiksi palvelemaan elinkeinoelämää.

Suomen väestöpyramidi antaa myös yhden selityksen: suuriin ikäluokkiin kuuluvia on yli neljänneksen enemmän kuin esimerkiksi omaa 1970-luvun alun ikäluokkaa. Ongelma konkretisoituu katsomalla nykyisen eduskunnan ikäjakaumaa. Kansanedustajiemme keski-ikä on yli 50 vuotta. Useimmat heistä ovat ensin olleet mukana kotikuntansa kunnallispolitiikassa, mistä poliittinen noste on kantanut heidät aina eduskuntaan asti.

Nykyisistä parlamentaarikoista kaikilla on pitkä kokemus kotimaan politiikasta. Parlamenttia on jossakin yhteydessä kutsuttu norsujen hautausmaaksi, mutta jos minun pitäisi päättää, haluanko edustajakseni kokeneen vai kokemattoman edustajan, valinta on selvä. Euroopan parlamentti ei ole oikea paikka mennä opettelemaan politiikan alkeita.

Reunamerkintöjä

2009-01-18T23:37:00.000-08:00

Paljon on vettä virrannut sitten viime tekstin. Siksi ajattelin elvyttää blogiani pienillä reunahuomautuksilla viime viikkojen tapahtumista. Edetään suurin piirtein kronologisesti.

SDP:N KRIISI SYVENEE

Paljonko Matti Vanhaselle tai Jyrki Kataiselle pitäisi maksaa, että he esiintyisivät uimapuvussa Iltalehden "rantapoikina"? Luulen, että siihen ei raha riittäisi, koska se merkitsisi uran aikana kerätyn poliittisen pääoman hupenemista. SDP:n puheenjohtajalla ei taida olla mitään, mitä menettää.

Jutta Urpilaisen ns. veto ei ollut puoluejohtajan rohkea irtiotto. Se oli joko kokemattoman poliitikon surkea yritys tavoittaa uusia kansanjoukkoja tai sitten oljenkorteen tarttuvan hukkuvan puolueen hukkuvan johtajan viimeinen kortti. Joka tapauksessa se oli "pintajulkisuutta", jota kotimainen politiikka ei enää yhtään enempää kaipaa.

Urpilainen ulos ja Tuomioja sisään! Politiikka takaisin politiikkaan ja kunnon vastus porvarihegemonialle!!

X X X X X X X X X

VANHUUS EI TULE YKSIN

Martti Ahtisaari osoitti keskenkasvuisuutensa alkamalla soittamaan lapsellisesti suutaan Nobel-palkinnon rahasumman sijoittamisesta. Miksi hän ei voinut sanoa, että raha menee CMI:lle? Siksikö, että hän halusi nipistää toimittajia tai vetää viivaa yksityisyyden ja julkisuuden välille? Häneltä jäi huomaamatta se, miten mediaa seuraava kansa asian tulkitsee: että Iso-Mara ei sittenkään ole kasvanut isoksi.

Miksi Sauli Niinistö meni naimisiin omien lastensa ikäisen naisen kanssa? Koska hän on oikeasti edelleen puolivallaton poikamies vaikka välillä esittääkin valtiomiestä. Sauli Niinistö on ollut presidentillinen järjen ääni viime aikoina, mutta nyt hän osoitti, ettei hän sittenkään ole kuin tavallinen kuolevainen, joka pukee housut jalkaan lahje kerrallaan. Jos pukee...

X X X X X X X X

IHAN MATTI!

Matti Vanhanen osoitti ensimmäistä kertaa pääministeriltä kaivattua johtajuutta antamalla julkisuuteen oman tulevaisuuden ohjelmansa. Vanhasen avaus oli odotettu ja tarpeellinen. Reaktio kertoo, että veto onnistui. Keskustelu Vanhasen paperin tiimoilta käy vilkkaana.

Tätä suomalainen politiikka kaipaa. Että joku tulee KOKONAISVALTAISELLA ohjelmalla, ja viittaa suuntaa. Viis siitä, allekirjoitammeko kaikki Vanhasen ideat, tärkeintä on liike. Koska joskus on parempi liikkua väärään suuntaan, kuin juurtua paikoilleen.

X X X X X X X X

OBAMA - PELASTAJA?

Huomenna on suuri päivä. Mutta ei niin suuri kuin amerikkalaiset luulevat. Virran suunta ei käänny yhden miehen vaikutuksesta. Obamalta odotetaan ihmeitä, eikä pelkästään yhtä vaan useita. Talous on saatava tolpilleen, Afganistanin ja Irakin kriisit on ratkottava jne. Pettymys on kova, kun kurjuus jatkuu.

Näen nyt jo otsikot: "Irakia ei rauhoiteta päivässä, puolustelee Obama", "Lähi-Idän kriisin ratkaiseminen on kansainvälisen yhteisön asia, Obama vetoaa", "Olosuhteet kääntyivät Obamaa vastaan arvioivat asiantuntijat", "Olennaisempaa on sisäinen muutoksemme, selittää Obama".

Pimeässä pienikin liekki näkyy kauas

2008-12-18T02:57:00.000-08:00

Näinä päivinä kannattaa välttää uutisten seuraamista. Yt on taas päivän sana ja tuomionpäivän profeetat tappavat sen vähäisenkin joulumielen. Voin vain kuvitella millainen olo on sellaisissa perheissä, joita nämä irtisanomisilmoitukset tai potkujen uhka suoraan koskevat.

Jälleen kerran katseet kääntyvät poliitikkoihin. Ikävä kyllä talouskriisi on tuonut esiin taloudellisen ja poliittisen osaamisen puutteet. On helppoa olla johtaja, kun valtiolla menee hyvin, mutta kun menee heikosti, vastuunkantajat käyvät vähiin.

Johtavien poliitikkojen analyysi tilanteesta tuntuu muuttuvan lähes päivittäin. Ymmärrän toki, että nykyisessä nopeasti muuttuvassa tilanteessa syvällisten analyysien ja ennusteiden tekeminen on vaikeaa, mutta jos niitä ei kykene tekemään, olisi syytä pidättäytyä tekemästä mitään arvioita.

Eduskunnan täysistunnon seuraaminen tuo esiin suomalaisen keskustelukulttuurin perusongelman: suuri osa käytettävissä olevasta energiasta kuluu vanhojen virheiden kaivamiseen ja keskinäiseen syyttelyyn. Tässä tilanteessa olisi ensiarvoisen tärkeää etsiä yhdessä tie ulos eikä lyödä omaa tai naapurin päätä seinään.

Miten järkevä ihminen sitten toimii sellaisessa tilanteessa, kun leipä meinaa loppua pöydästä? Hän ei jää pimeään odottamaan loppuaan vaan etsii valoa. Hän keskittyy vahvuuksiinsa eikä jää surkuttelemaan surkeuttaan. Hän luopuu jostakin ja yrittää miettiä mikä on tarpeellista.

Jokainen ristiriita ja kriisi tarjoaa uusia mahdollisuuksia. Nämä tilanteet ovat tienhaaroja, jossa monella meistä on mahdollisuus muuttaa radikaalisti elämän suuntaa. Meillä on myös mahdollisuus löytää itsestämme uusia ominaisuuksia. Tienhaara pakottaa pysähtymään, eikä se ole ollenkaan hullumpi tilanne näin joulun alla.

Itsenäisyyspäivän puhe 5.12.2008

2008-12-08T01:53:00.000-08:00

Ohessa koulumme itsenäisyysjuhlassa pitämäni puhe:

Lapsi syntyi 9.9. vuonna 1918. Synnytyslääkäri ei antanut lapselle kovinkaan pitkää elinikää. Lapsella todettiin pahanlaatuinen astma, johon ei tähän maailmanaikaan ollut tehokkaita lääkkeitä. Vanhemmat olivat murheen murtamia, mutta halusivat antaa lapselle nimen. Suomen sisällissota oli juuri päättynyt. Sota, jossa lapsen isä oli joutunut valkoisten pitämälle vankileirille, ja selvinnyt hengissä kuin ihmeen kaupalla. Selviytymisestään helpottunut isä tiesi nimen lapselle. Se nimi oli Rauha. Rauhalla oli teräkseen vivahtavat siniset silmät ja hän eli pidempään kuin lääkäri ennusti. Rauha kuoli vuonna 2002 83-vuotiaana. Rauha on mun mummuni.

Itsenäisyyspäivänä historia nousee yleisen keskustelun etusivuille. Aletaan muistella raskaita sotavuosia. Muistellaan miehiä, jotka taistelivat ylivoimaista vihollista vastaan. Muistellaan kotirintamaa, joka piti omalta osaltaan rintamaa pystyssä. Sodalla on miehen kasvot, mutta mun mielessäni on kuva mummustani. Mulle hän merkitsee samaa kuin itsenäinen ”isänmaa”.

Rauha-mummu ei ollut ainoa laatuaan. Heitä oli kokonainen sukupolvi. Naisia, jotka työnsivät omat tarpeensa sivuun ja asettautuivat palvelemaan muita. Naisia, jotka paikkasivat miehet kotona ja tekivät oman osansa rintamalla. Äitejä, jotka joutuivat selittämään lapsilleen, miksi isi ei tule kotiin tai miksi isi itkee unissaan.

Nämä naiset eivät kuulu historian hämärään. He ovat suuria sankareita, siinä kuin miehetkin. Nämä naiset ovat täällä. Rauha-mummuni on poissa, mutta hän elää minussa. Olen hänen lihaansa ja hänen vertaan. Minun silmissäni on sama teräksen sävy. Ja minun sisälläni hän näyttää suuntaa huomiseen.

Minä tarvitsen häntä, koska vaikka sota on tauonnut, taistelu jatkuu. Maailma on sairas. Suomikin on sairas. Maailma ja Suomi ovat sairastuneet vahvuuteen. Täällä ihannoidaan niitä, jotka kykenevät nousemaan toisten harteille ja kurkottamaan korkealle. Viis siitä, että se jonka hartioilla seisot, hukkuu. Heikothan saavatkin hukkua. Sota-ajan ajatuksena oli, ettei ketään jätetä. Nyt etsitään heikointa lenkkiä. Sitä, joka paljastaa heikkoutensa.

Minä olen heikko. En pärjää itsekseni. Paraneminen alkaa siitä, että tunnustaa oman heikkoutensa. Se joka ei tunnusta heikkouttaan ja pienuuttaan, hirttäytyy vahvuuteen ja alkaa elämään jonkun toisen, jonkun vieraan, elämää. Tervehdyttävintä elämässä on se, kun suostuu sairaaksi, ja tulee autetuksi.

Sitä on olla suomalainen. Että jaksaa välittää ja kantaa, kun toisen ihmisen voimat loppuvat. Ettei oleta jonkun toisen auttavan. Jos näette lähellänne sairaan, auttakaa häntä. Älkää kääntäkö hänelle selkäänne. Auttakaa, jotta teitä autettaisiin.

Mä olen ylpeä mummustani. Siitä, että olen hänen jälkeläisiään. Olkaa tekin ylpeitä vanhemmistanne ja heidän vanhemmistaan. Kunnioittakaa isäänne ja äitiänne niin omat lapsenne kunnioittavat teitä. Siinä on meidän ainoa toivomme. Että ihminen kantaa toista. Että läheisiä ei jätetä.